Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Ympäri ämpäri suomalaisuutta

Sauna, sisu ja Sibelius – siinä suomalaisuuden ydin! Punainen tupa ja perunamaa täällä Pohjantähden alla! Sininen taivas valkoisine pilvilampaineen Impivaaran yllä! Perkele ja kantele! Viina ja terva ja ilmainen ämpäri! Kalsarikänni ja keihäänheitto! Tuppisuisuus, seipäännielentä! Tuhannet järvet, äärettömät metsät!

Kansalaiset! Me jurot mutta rehelliset suomalaiset, kansa kuin yhtä puuta! Puolet petäjäistä! Jurnuttaminen ja jurputtaminen! Mitä vaan, kunhan ei diskuteeraamista!

Vai sittenkin jotain muuta? Jotain moninaista, monenkirjaava? Monellista? Jotain kielenkäytössä rakennettua, rakentuvaa ja rakennettavaa?

Tällä sivulla setvitään suomalaisuuteen liittyviä kysymyksiä lähinnä kielen ja kielentutkimuksen näkökulmasta. Kielen asiantuntijat ovat pohtineet suomalaisuutta eri yhteyksissä monista näkökulmista. Tässä pieni kurkistus teemaan.

Katsellaan, kuunnellaan kirjavuutta. Tutkistellaan tuntojamme.


Hiljainen kansa. Ympäristötaideteos: Reijo Kela, Suomussalmi 1994. Kuva: Vesa Heikkinen.
Hiljainen kansa. Ympäristötaideteos: Reijo Kela, Suomussalmi 1994. Kuva: Vesa Heikkinen.


Keskeltä kumpujen
Mullasta maan
Isät ylpeinä katsovat poikiaan
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe


* Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa, Tie vie, 1982, Poko Rekords *



Suomen ja suomalaisuuden juurilla

Vanhastaan Suomi-nimelle on etsitty lähtökohtaa kielemme omaperäisistä aineksista. Jo 1620-luvulla se yhdistettiin äänteellisesti läheisiin sanoihin suomu ja suo. Suomun ajateltiin viittaavan totemismiin tai esihistoriallisiin, ehkä kalannahoista tehtyihin vaatteisiin, ja suo, ”suomaa” tietenkin kuvasi tunnetusti soista maatamme. Tällöin ei tosin otettu huomioon sitä, että soisimpaan osaan maatamme nimitys Suomi levisi suhteelliseen myöhään. Nimen on myös oletettu johtuvan verbistä suoda, ja tällöin perusteluna on esitetty muun muassa, että maan asukkaat ovat erityisen hyvänsuopia tai että maa olisi ”Jumalan suoma” tms. Lukuisa on se joukko, joka on vuosisatojen vieriessä kannattanut näitä omapohjaisia näkemyksiä.

Viime vuosina on vahvimmaksi osoittautunut Petri Kallion esittämä teoria, jonka mukaan kyseessä olisi hyvin vanha indoeurooppalaisesta juuresta kehittynyt sana, joka on aikoinaan merkinnyt ihmistä. Sanaa olisivat käyttäneet indoeurooppalaisen vasarakirveskansan jäsenet tarkoittamassa itseään.

Siika ja pilkkivapa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Siika suomuineen, mormyska ja pilkkivapa. Kuva: Vesa Heikkinen.

Suomalaisuuden päivää eli J. V. Snellmanin päivää vietetään 12. toukokuuta, Snellmanin syntymäpäivänä. Snellman oli filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies. Hän oli kansallisuusaatteen keulakuva, ja hän vaikutti merkittävästi suomen kielen asemaan 1800-luvulla: Snellmanin ansiosta säädettiin vuonna 1863 suomen kielen asemaa kohentanut kieliasetus.

Snellmania pidetään Suomen kansallisfilosofina. Hänen mukaansa ainoastaan yksi kansa ja sen kulttuuri voivat muodostaa yhden kansallisuuden. Kaiken takana on yhteinen kieli, johon koko kansakunnan ajattelu on sisäänrakennettuna.


Pottu- eli perunamaa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pottumaa punaisen tuvan takana. Voiko suomalaisempaa olla? Kuva: Vesa Heikkinen.

Mikä ihmeen uussuomalainen?

Terminä uussuomalainen oli sikäli houkutteleva, että maahanmuuttaja on aika ahdas identiteetti. Hieman epämääräisenä ja vielä vakiintumattomana käsitteenä uussuomalaisuus voi sisältää hyvinkin erilaisia ryhmäidentiteettejä. Kysehän on aina myös siitä, millaisiksi ihmiset itse mieltävät itsensä. Voi olla sellaisiakin maahanmuuttajia, jotka nimenomaan haluavat ajatella itsensä jo suomalaisiksi eivätkä siksi halua nimetä itseään uussuomalaisiksi, ja epäilemättä on myös sellaisia kantasuomalaisia, esimerkiksi pitkään ulkomailla työskennelleet, joille suomalaisuus ei ole enää ainoa identiteetti.


Käsi sateessa. Kuva: Vesa Heikkinen.
On ilimoja pijelly... Ollaanko hiljaa vai puhutaanko säästä? Kuva: Vesa Heikkinen.

Suomalainen Albaniasta

Entä sitten suomalaiset? Keitä sillä tarkoitetaan ja keitä ei? Mitä sanaa käytetään, jos puhutaan niistä, jotka eivät ole syntyperältään suomalaisia, mutta ovat kuitenkin Suomen kansalaisia, syntyjään vaikkapa vietnamilaisia tai Kosovon albaaneja, eivät siis albanialaisia Albaniasta? Sama ongelma koskee viime vuosikymmenen aikana Venäjältä saapuneita Venäjän kansalaisia, joista osalla on omaan tai vanhempien ja isovanhempien passiin kansallisuudeksi merkitty suomalainen.


Lentävä laulujoutsen. Kuva: Vesa Heikkinen.
Laulujoutsen, kesäsuomalainen. Kuva: Vesa Heikkinen.

Muutamia sanoja suomeksi

Olen huomannut, että suomalaiset usein kehuvat ulkomaalaisten suomen kielen taitoa. Heille tuntuu olevan vaikea käsittää, miten ulkomaalainen voi oppia suomea. Siksi he myös kehuvat, vaikka joku käyttäisi vain muutamia sanoja suomeksi. Saadessani kehuja tuntuu tosi vaikealta ottaa niitä vastaan, mutta toisaalta olen myös huomannut tarvitsevani niitä kehuja, koska se motivoi minua.


Kansalaiset

Suomen kansa on itsenäisyysjulistuksessa me. Meillä on kansana yhteinen vapaudenkaipuun täyttämä historiamme ja loistava tulevaisuus itsenäisten kansojen joukossa: Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana. – – Julistuksen ajatus itsenäisestä Suomen kansasta ja sen yhteisestä päämäärästä elää vahvana vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. Esimerkiksi presidenttien uudenvuodenpuheissa tämä on ollut näihin päiviin saakka yksi keskeisistä viesteistä.

Urho Kekkonen vuonna 1956. Kuva: Yle Elävä arkisto.
”Kansalaiset.” Presidentti Urho Kekkonen vuonna 1956. Kuva: Yle Elävä arkisto.

Sana kansalaisuus johtuu sanasta kansalainen, joka tarkoittaa ihmistä suhteessa siihen valtioon, johon hän kuuluu ja jonka valtiolliset ja yhteiskunnalliset oikeudet hänellä on. Puhumme Suomen kansalaisista, siirtolaisesta voi tulla Ruotsin kansalainen ja juhlapuheissa tervehditään arvoisia kansalaisia.

Sanalla kansallisuus tarkoitetaan kuuluvuutta johonkin kansaan tai kansakuntaan, tiettyyn kieli- ja kulttuuriyhteyteen. Esimerkiksi joku on kansallisuudeltaan suomalainen tai vierasta kansallisuutta. Toinen kansallisuus-sanan merkitys on ’kansa, kansakunta’, esimerkiksi vähemmistökansallisuus, Neuvostoliiton kansallisuuksien neuvosto.


Aitosuomalaisuuden kuolema

Toinen suuri taustatekijä, joka on muuttanut henkistä suursäätilaa Suomessa, on hieman kärjistäen sanottuna aitosuomalaisuuden lopullinen kuolema. Alle viisikymmenvuotiailla ei ole enää elettyä kokemusta siitä arvo- ja aatemaailmasta, jonka itsenäisen Suomen ensimmäiset akateemiset sukupolvet rakensivat ja joka sitten oli yhtenä henkisenä voimanlähteenä sotavuosina samoin kuin niitä seuranneen jälleenrakennuksen kautena. Sen ytimenä oli suomalaiskansallisen kulttuuri-identiteetin etsintä ja kaiken suomalaisuuteen liittyvän arvostaminen ja vaaliminen. – –

En ole haikailemassa aitosuomalaisuuden väistymistä, mutta tähdennän, että se on aikoinaan elävöittänyt suuresti eri aloilla suomen kielen viljelyä, mm. tietoista sanaston kehittelyä, ja vaikuttanut olennaisesti kansallisiin asenteisiin.


Tervahauta eli tervakset haudassa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Myös tervahaudat ovat kuuluneet suomalaiseen elämänmenoon. Kuva: Vesa Heikkinen.

Geneettisesti omalaatuista sakkia

Eurooppalaisia olemme jonkin verran, samoin hieman aasialaisia, prosentin–pari neandertaleja – olkaamme siis suomalaisia. Geneettisen bioinformatiikan yliopistonlehtori Päivi Onkamo puhuu suomalaisten geeneistä.

Itä- ja länsisuomalaisten väliset geneettiset erot ovat huomattavasti suuremmat, kuin monien Euroopan kansojen väliset erot, ja tarkka geneettinen analyysi pystyy erottelemaan suomalaiset lähes maakunnan tarkkuudella. Suomalaiset eroavat perimältään tavallista enemmän muista kansoista, ja vaikka suomalaisten geneettiset juuret ovat enimmäkseen Keski-Euroopassa, myös itäinen vaikutus näkyy selvästi.

Tohtori Päivi Lahermon ja professori Juha Keren johtamassa tutkimuksessa analysoitiin suomalaisten, ruotsalaisten, saksalaisten ja brittien perimää aiempaa tiuhemmalla kammalla:  lähes tuhannesta näytteestä tutkittiin yli 200 000 yksilöllisesti vaihtelevaa perimän kohtaa, niin sanottua snippiä.

Kysymys suomalaisten alkuperästä siis jaksaa kiinnostaa ja herättää jatkuvaa uteliaisuutta, ja pienetkin uutiset tältä rintamalta voivat saavuttaa suuren kohun asteen. Tärkeintä on muistaa kansakunnan muodostumisen monikerroksisuus. Fyysinen perimä yksinään on monien osatekijöiden summa, ja lisäksi kulttuuripiirteillä ja kielellä on oma historiansa. Alkukodin määrittäminen kansalle kielen ja geenien perusteella on melko mahdotonta, koska kansakunta ja kulttuurit muotoutuvat eri tahoilta tulevista aineksista. Oppi suomalais-ugrilaisesta Volgan mutkan alkukodista näyttää olevan syvälle juurtunut, koska sitä kumotaan jatkuvasti, vaikkeivät sen enempää kieli kuin muutkaan tieteilijät ole väittäneet 20 vuoteen sen pitävän paikkaansa.



Ympäristötaideteos Love machine Saimaan rannalla. Taiteilija: Blythe Smith. Kuva: Vesa Heikkinen.
Ympäristötaideteos Love machine Saimaan rannalla. Taiteilija: Blythe Smith. Kuva: Vesa Heikkinen.

Suomen kieli, kosketuksissa

Suomen kieli kuuluu suomalais-ugrilaisiin kieliin. Kun mukaan lasketaan myös samojedikielet, puhutaan uralilaisista kielistä. Toisen käsityksen mukaan nimityksiä voidaan käyttää synonyymeina. Suomea ja sen lähimpiä sukukieliä kutsutaan itämerensuomalaisiksi kieliksi.

Suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan. Suomea puhuu Suomessa äidinkielenään noin 4,9 miljoonaa ja toisena kielenä yli puoli miljoonaa ihmistä. Lisäksi suomen puhujia on Ruotsissa (noin 300 000), Norjassa (noin 12 000), Itä-Karjalassa ja Inkerissä (50 000–100 000) sekä muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa.

Suomessa puhuttava suomi jakaantuu useisiin murteisiin. Alueellisten puhekielten rinnalla on myös ikään, ammattiin, tilanteen muodollisuuteen ja muihin muuttujiin sidoksissa olevia kielimuotoja.


Varoituskyltti Viron-laivalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Varoituskyltti Viron-laivalla. Kuva: Vesa Heikkinen.

Mikä sitten on sanan alkuperä? Sanat ovat lähtökohdiltaan periaatteessa kolmentyyppisiä: on (vanhoja) omaperäisiä perussanoja, muista kielistä lainattuja perussanoja sekä molemmista näistä johtamalla ja yhdistämällä muodostettuja sanoja. Omaperäisistä perussanoista oman ryhmänsä muodostavat deskriptiiviset eli kuvailevat ja onomatopoeettiset eli ääntä jäljittelevät sanat (sanavartalot), jotka ovat usein iältään suhteellisen nuoria ja joissa äänteellinen variaatio on runsasta. – –

Suomalais-ugrilaiset kielet ovat eri vaiheissa olleet kosketuksissa indoeurooppalaisiin kieliin, joista on saatu lukuisia lainasanoja. Vanhimmat näistä ovat peräisin indoeurooppalaisesta kantakielestä, myöhemmät arjalaisista, iranilaisista, balttilaisista, germaanisista ja slaavilaisista kielistä.

Erkki Itkonen ja Ulla-Maija Kulonen: Alkulause teoksessa Suomen sanojen alkuperä, 1991


Kansallisromanttinen kirjakieli

Suomen kirjakieltä kehitettiin ja vakiinnutettiin 1800-luvulla käytännön tarpeiden takia mutta ennen muuta siksi, että kielellä oli tärkeä merkitys suomalaisen kulttuurin ja siten kansakunnan ja valtion olemassaolon kannalta. Suomen kirjakielen kehittämisessä oli samaa kansallisromanttista kulttuurinationalismia, joka vaikutti 1800-luvulla monella taholla Euroopassa. Tämä kansallis-ideologinen näkemys leimasi suhtautumista suomen kieleen ja kielenohjailuun 1900-luvun puoliväliin saakka, jolloin vasta alkoi väistyä kieliopillis-puristinen tavoite ”hyvästä”, ”oikeasta” ja ”puhtaasta” ideaalikielestä. [sivu 23]

Järvimaisema. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Järvimaisema. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.

Kansankielen edistämiseen kannusti kansallisuusaatteena tunnettu virtaus, joka levisi 1800-luvun alussa muualta Euroopasta Suomeen. Se painotti kansallisuuden ja kansalliskielen asemaa. Aatteen keskushahmoksi nousi Suomessa J. V. Snellman. [sivu 57]


Sivistyskieli tarvitsee uusia sanoja

Juuri 1800-luku, ja varsinkin sen jälkipuoli, oli autonomian saaneessa Suomessa kiihkeää kehityksen ja kansallisen heräämisen aikaa. Suomalaisuutta oli alettu arvostaa. Vuonna 1863 tuli voimaan kieliasetus, jonka mukaan suomen kielen oli määrä tulla tasavertaiseksi ruotsin kanssa. Siirtymäaikaa oli 20 vuotta. Kieltä muokattiin kiivaasti sivistyskieleksi, ja yhteiskunnan muuttuessa tarvittiin valtaisat määrät uusia sanoja eri aloille. Käytössä olivat kielellemme tutut keinot, johtaminen ja yhdyssanat. Murteiden sanavaroja otettiin käyttöön, ja useimmiten pyrittiin mieluummin luomaan uutta omalta pohjalta kuin lainaamaan vieraista kielistä. Kaikki kokeilut ja ehdotukset eivät aina olleet onnistuneita, mutta melkoinen määrä 1800-luvulla omaksuttua sanastoa elää yhä jokapäiväisessä käytössä.


Kotopuolen sanonnat eivät kuulu kansien väliin

Uudenlainen taistelu puhkesi 1880-luvulla, kun murretta alettiin käyttää kaunokirjallisuudessa taiteellisiin tarkoituksiin. – – Nuorilta kirjailijoilta odotettiin ”kehittynyttä aistia” ja ”hyvää makua”, mutta nämä vetosivat – arvostelijoiden mielestä häpeämättömästi – ”omaan korvaansa” ja ”kotipuolensa sanontoihin”. Kiistassa oli selvästi kyse sukupolvien välisestä ristiriidasta ja auktoriteetista, mutta sillä oli myös ymmärrettävä yhteiskunnallinen tausta. Suomen kieli oli juuri saanut tasavertaisen aseman ruotsin rinnalla (kieliasetus 1863), ja yhteisen kielen käyttöä pyrittiin laajentamaan ja vahvistamaan kaikilla aloilla. Kaunokirjallisuuden senhetkinen tyylisuunta ei siis sattunut sopimaan suomen kielen kehitysvaiheeseen.

Kirjailija Juhani Aho lähdössä hiihtämään Solbackan mökillään Vähä-Laukkoskella vuonna 1920. Kuva: Museovirasto.
Kirjailija Juhani Aho lähdössä hiihtämään Solbackan mökillään Vähä-Laukkoskella vuonna 1920. Kuva: Museovirasto.


Yleiskieli – vakiintumisesta vapauteen

Toivon voineeni antaa jonkinlaisen kuvan aiheestani, yleispuhekielemme synnystä. Vaikka varhaisia alkeita voidaan nähdä jo vuosisatojen takana, niin varsinaisesti suomen yleispuhekieli syntyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Aluksi kehitys todennäköisesti kulki melko suoraviivaisesti kohti vakiintumista, mutta vähitellen on rinnalle ilmaantunut vastakkainen kehitystrendi: kohti suurempaa väljyyttä ja yksilöllistä vapautta. Yleispuhekieli voidaan katsoa yhdeksi nykysuomen esiintymismuodoksi, mutta on muistettava, ettei se suinkaan ole mikään yhtenäinen kielimuoto.


Vanha kansa erikoishaastattelussa

Suomen kielen nauhoitearkisto sisältää noin 24 000 tuntia äänitteitä, valtaosa näistä suomen murteita. Voi sanoa, että tässä valtavassa aineistossa kuuluu poikkeuksellisen vahvasti vanhan kansan ääni. Kun haastatteluja kuuntelee, löytää vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, joita haastateltava ei ole kysynyt.

Tähän leikkimieliseen 10 kysymystä kielestä -haastatteluun on poimittu joitakin katkelmia murremateriaaleista. Sivuillamme esitellään murrenäytteitä sekä kirjoitetussa muodossa että äänitteinä. Kannattaa tutustua!

Astrid Reponen haastattelee murteentaitajaa Vermlannissa 1930-luvun alussa. Kuva: Helmi Helminen.
Astrid Reponen haastattelee murteentaitajaa Vermlannissa 1930-luvun alussa. Kuva: Helmi Helminen.

Kielen aika

Kielen aikajana esiteltiin valtionhallinnon 200-vuotisnäyttelyssä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa 2.10.2009. Jana etenee 1200-luvulta 2000-luvulle siten, että tarkkailtavina ovat kielen asema ja kielen kirjallinen käyttö.

Yksityiskohta Kielen aika -aikajanasta.
Yksityiskohta Kielen aika -aikajanasta.

Ymmärrämmekö arvostaa?

Heinäkuun 30. päivänä [2013] tuli kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti kieliasetuksen, jolla määriteltiin ensimmäisen kerran suomen kielen asema maamme virallisena kielenä. Kieliasetuksen merkkivuotta juhlittiin Hattulassa ja Hämeenlinnassa.

Suomen kielen näkeminen jo jonkinlaisena suojelukohteena kertoo varsin huolestuttavasta ajattelutavasta. Siinä suomen kieli on kaunis ja kallis esine, joka pitää panna vitriiniin ja ottaa juhlapäivinä esille, mutta arkipäiväisenä työkaluna se ei enää kunnolla toimi. Se on osa sitä ajattelua, jossa suomalaisuus ja terve itsetunto jäävät monikulttuurisuuden, kansainvälistymisen ja angloamerikkalaisen kulttuuri-imperialismin jalkoihin. Ei nähdä, että moniarvoistuvassa maailmassa myös meillä on oltava jotain annettavaa, että kansainvälisyydessä myös suomalaisuus on aktiivinen osapuoli eikä sokea ulkoisten vaikutteiden vastaanottaja.

Lasten työkalusarja Aarikan myymälässä 1970. Kuva: Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo.
Lasten työkalusarja Aarikan myymälässä 1970. Kuva: Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

Kulttuurikieleksi kasvaneesta suomen kielestä on näköjään tullut meille liiankin itsestään selvä, huomaamaton pääoma. Eräässä uutisessa hiljattain todettiin, että USA:ssa lukutaidottomia on useita miljoonia. Suomessa heitä on vielä tuskin ainuttakaan. Parin kuukauden takaisesta yliopistolla järjestetystä Zeitgeist-keskustelusta raportoi Yliopisto-lehti, että suomalainen älymystö on ”haudannut kansallisuutensa”, että kansainvälisyys on sille ”luonnollisempi vaihtoehto”. Kansallisten symbolien merkkijärjestelmä oli valheellinen ja joutaa kuolla, oli joku todennut.

Suomen kielen professorina nautin tietysti siitä tahattomasta komiikasta, jonka synnyttää se, että alustajat, samoin kuin tilaisuuden kirjallinen selostuskin, edustivat korkeatasoista, sivistynyttä kielenkäyttöä. Kansallisuusvastaiset ajatukset ja nokkeluudet, joita koko yleisö saattoi ymmärtää, esitettiin – taitavalla ja osuvalla suomen yleiskielellä!

Arvokysymys ja arkista toimintaa

Suomen kielen lautakunta korostaa, että kielipolitiikka ei ole vain juhlapuheita ja yleviä kannanottoja vaan arkista, kielivalintoja ohjaavaa toimintaa. Lähes kaikki yliopiston toimintaa ja erityisesti sen kansainvälistymistä koskevat linjaukset, strategiat ja ohjelmat määrittelevät osaltaan yliopiston kielipolitiikkaa. Kansainvälistymistä ei tule nähdä vain yksikielistymisenä (ts. englanninkielistymisenä) vaan harkitusti suunniteltuna rinnakkaiskielisyytenä, jonka olennainen osa on myös suomen kielen asemasta huolehtiminen tieteen ja korkeimman asiantuntijuuden kielenä.

Suomen kielen tulevaisuus – Kielipoliittinen toimintaohjelma.

Suomalaisten identiteetti, se keitä olemme tai keitä koemme olevamme, on keskeinen kansallinen arvo. Tällaisia arvoja kansakunnat ovat olleet valmiita puolustamaan kaikin käytettävissä olevin voimavaroin ja keinoin. Identiteetti perustuu siihen kulttuuriin, joka meitä ympäröi ja johon olemme kasvaneet. Kulttuuri puolestaan on kytkeytynyt kieleen, jota käytämme, sillä kieli on se tukirakenne ja maailman hahmottamisen väline, jonka varassa kulttuuri vain voi toimia.

Oman kielen kohtelu on arvokysymys. Yhteiskunnan tehtävänä on tarjota suotuisat puitteet, joiden turvissa yksilöt voivat tehdä kieltä koskevat ratkaisunsa. Suomen kielen asema perustuu siihen, millaisia institutionaalisia ja yksilöllisiä ratkaisuja me teemme tänään ja huomenna.


Elävä kielimaisema

Maailmassa puhutaan noin kuuttatuhatta eri kieltä, joidenkin arvioiden mukaan jopa yhdeksäätuhatta eri kieltä. Tarkkaa lukua on mahdoton esittää jo siitä syystä, että murteen ja kielen raja ei useinkaan ole selvä. Puhujamääriltään suurimpia kieliä vuonna 2018 ovat mandariinikiina, espanja, englanti, arabia ja hindi.

Kielten määrä vähenee jatkuvasti ja melko nopeastikin. Eräiden arvioiden mukaan maailmasta katoaa yksi kieli joka toinen viikko. Samaan aikaan suomalainen kielimaisema kirjavoituu. Suomessa puhutaan jo yli 150:tä eri äidinkieltä.

Suomen viralliset kielet eli kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Ne ovat yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettäviä, asemaltaan vahvoja kieliä. Suomessa on suomen ja ruotsin lisäksi muitakin kieliä, joiden puhujien kielellisistä oikeuksista säädetään eri laeissa. Saamen kielet (koltan-, inarin- ja pohjoissaame) ovat alkuperäiskansan kieliä, Suomen romanikieli, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli sekä karjalan kieli ovat autoktonisia eli maassa kauan käytettyjä kieliä. Suomen kolmanneksi suurin kieliryhmä oli vuoden 2013 lopussa venäjää äidinkielenään puhuvat. Seuraavaksi eniten oli vironkielisiä, somalinkielisiä, englanninkielisiä ja arabiankielisiä.


Karttapallo Kuva Vesa Heikkinen
Karttapallo. Kuva: Vesa Heikkinen.

Äidinkieliä

Ruotsia puhuu maailmassa noin 9 miljoonaa ihmistä, joista noin 296 000 asuu Suomessa. Lähes puolet suomenruotsalaisista puhuu äidinkielenään jotain murretta. Suomenruotsalaiset murteet kuuluvat itäruotsalaisiin murteisiin, ja niissä on säilynyt useita piirteitä, joita Ruotsissa tavataan ainoastaan perifeerisissä, etenkin pohjoisissa murteissa.

Kielibarometristä kerrotaan muun muassa se, että suomenkieliset ovat huomattavasti tyytyväisempiä kunnallisiin ja valtiollisiin kielipalveluihin kuin ruotsinkieliset. Erot ovat suuria hätäkeskuksen, pelastustoimen ja poliisin palvelusta annetuissa arvioissa.

Poliisivene Eteläsatamassa (1997). Kuva: Suomen merimuseo.
Poliisivene Eteläsatamassa (1997). Kuva: Suomen merimuseo.

Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea. Kaikilla niistä on oma kirjakielensä ja ortografiansa, eivätkä niiden puhujat ymmärrä toistensa kieltä kuin opettelemalla sitä vieraana kielenä.

Valtio myöntää avustuksia saamen kielen opettamiseksi kotiseutualueen ulkopuolella. Vieraskielisten ohjelmien jälkiäänittämistä eli dubbausta esitetään saamen kielten elvytyksen avuksi. Saamelaisten oikeus omakielisiin palveluihin toteutuu heikosti. Kelan saamenkielisten palveluiden kysyntä on ollut vähäistä, syyksi on arveltu muun muassa sähköisen asioinnin kirjainmerkkiongelmia. Sano se saameksi -projekti sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Saamen kielikaltion rahoitus on vaakalaudalla.

Saami rights. Kuva: Vesa Heikkinen, Kotus.
Saami rights. Kuva: Vesa Heikkinen, Kotus.

Karjala on suomen lähin sukukieli, ja sitä puhutaan Suomessa ja Venäjällä. Karjalan eri kielimuotojen taitajia on yhteensä alle 100 000. Suurin osa karjalan puhujista elää Karjalan tasavallassa ja Sisä-Venäjällä lähinnä Tverin kaupungin pohjoispuolella. Suomessa karjalan osaajia, lähinnä entisiä rajakarjalaisia ja heidän jälkeläisiään, on arvioitu olevan noin 5000.

Talvi- ja jatkosodan jälkeen valtiovalta halusi sulauttaa karjalankieliset evakot suomenkielisiin ja nähdä karjalan kielen murteet suomen murteina. Toisaalta taas karjalan kielen puhujien uudet naapurit saattoivat luulla heidän kieltään venäjäksi ja pitää heidän tapojaan outoina. – – Parinkymmenen viime vuoden aikana kielelliset vähemmistöt ovat aktivoituneet eri puolilla Eurooppaa. Karjalan kieltäkin alettiin elvyttää 1990-luvulla sekä Suomessa että Venäjällä (Karjalan tasavallassa ja Tverin alueella).

Helsingin yliopiston suomen kielen professori Pertti Virtaranta esittelee kollegoilleen alueita menetetystä Karjalasta (1973). Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Professori Pertti Virtaranta esittelee kollegoilleen alueita menetetystä Karjalasta (1973). Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Suomen romani lukeutuu pohjoisten murteiden niin sanottuun luoteiseen ryhmään, jonka historiallisena keskuksena ovat saksankieliset alueet. Suomessa romania on puhuttu noin 450 vuotta.

Romanikielen asema Suomessa on kuluneina vuosikymmeninä kohentunut selvästi. Eräs merkittävimmistä edistysaskeleista tapahtui vuonna 1994, jolloin Suomi hyväksyi Euroopan neuvoston vähemmistökieliä koskevan peruskirjan. Seuraavana vuonna hallitusmuotoon kirjattiin romanien, saamelaisten ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan.

Mo romani tsimb dziives! Eläköön romanikieli! Henry Hedman Kielen ilo -seminaarissa 23.11.2017. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Mo romani tsimb dziives! Eläköön romanikieli! Henry Hedman Kielen ilo -seminaarissa 23.11.2017. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.

Suomalainen viittomakieli on noin 4 000–5 000 kuuron äidinkieli. Lisäksi sitä käyttää äidinkielenään, toisena kielenään tai vieraana kielenä noin 6 000–9 000 kuulevaa suomalaista. Suomenruotsalaisen viittomakielen käyttäjiä on pitkään arvioitu olevan noin 300, joista puolet on kuuroja.

Sisäkorvaistuteleikkaukset aloitettiin Suomessa 1997, ja tämä on dramaattisesti muuttanut viittomakielisten nuorimman sukupolven kielitilannetta. Sisäkorvaistutteeseen liittyvässä kuntoutuksessa on Suomessa keskitytty puheen tuottamisen ja kuulemisen harjaantumiseen, eikä kaksikielisyydellä, johon kuuluvat suomi tai ruotsi sekä viittomakieli, ole siinä minkäänlaista asemaa. Kuntoutus näyttää suhtautuvan viittomakieleen jopa siten, että se voi haitata lapsen puhutun kielen oppimista.

Miksi kuulevat tarvitsevat viittomakieltä? Gavin Lilleyn ja Janne Kankkosen stand up -komediaa Kielen ilo -seminaarissa 23.11.2017. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Gavin Lilleyn ja Janne Kankkosen viittomakielistä stand up -komediaa Kielen ilo -seminaarissa 23.11.2017. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.

Kielitilanne elää koko ajan. Suomessa on satoja kieliä, joilla on äidinkielisiä puhujia, mutta joiden käytöstä ei ole sääntelyä eikä oikeastaan voikaan olla. Ratkaisevaa onkin, minkälaisilla kielipoliittisilla toimilla pieniä kieliä voisi auttaa, niin että kieli voisi säilyä elävänä, jos puheyhteisö niin tahtoo. Tämä koskee niin vanhoja elvytystä tarvitsevia kieliä kuin uusia kieliryhmiäkin. Kielikoulutukseen ja kansalaistoimintaan tarvitaan varoja. Keskeinen asia on riittävän digitaalisen tuen ja kieliteknologisten ratkaisujen turvaaminen pienille kielille. Tekniikka voi myös monipuolistaa viestinnän muotoja, joilla erikieliset puhujat voivat pitää yhteyttä.


Maahanmuuttajasanakirjoja tarpeeseen

Kotimaisten kielten keskuksessa käynnistettiin vuonna 2011 maahanmuuttajasanakirjaprojekti, jonka tavoitteena on luoda suomi – vieras kieli -sanakirjoja sellaisille maahanmuuttajakielille, joissa sanakirjojen tarve on kaikkein suurin. Maahanmuuttajasanakirjojen ensimmäiseksi kohdekieleksi valittiin somali, koska somalinkieliset maahanmuuttajat ovat Suomen kolmanneksi suurin maahanmuuttajaryhmä venäläisten ja virolaisten jälkeen.

Suomi–somali-sanakirjan laatiminen on pioneerityötä. Suomessa ei ole koottu laajaa somalinkielistä käsitteistöä eikä uudissanastoa esimerkiksi terveydenhoidon ja opetuksen tai muilta vastaavilta aloilta. Olemassa on ainoastaan yksittäisiä suppeahkoja sanastoja, joita on käännetty suomesta somaliin.

Eri tahot ovat myös tehneet eri alojen sanakirjoja, mutta suurin osa Suomessa sekä ulkomailla ilmestyneistä sanakirjoista on ns. yleissanakirjoja, jotka kaipaavat päivityksiä. Erityisesti eräiden somalin kielelle täysin vieraiden sanojen, esimerkiksi eläinten- ja esineidennimien sekä uudissanaston, päivittämisen tarve näyttää olevan suuri.

Kevät-artikkeli Suomi–kurmandži-sanakirjassa.
Kevät-artikkeli Suomi–kurmandži-sanakirjassa.

Suomi–kurmandži-sanakirjan hakusanoiksi on valittu sekä tavallista jokapäiväistä sanastoa että monien alojen keskeisiä termejä. Näitä aloja ovat muun muassa sosiaali- ja terveysala, lääketiede, opetusala, tietotekniikka ja oikeustiede. Hakusanoina on myös tavallisia paikannimiä ja lyhenteitä.

Kurmandži on kurdin kielen toinen päämurre, ja sen puhujat tulevat Turkista, Syyriasta, Iranista, Irakista ja Armeniasta. Suomessa on useita tuhansia kurmandžia äidinkielenään puhuvia maahanmuuttajia.


Kielettömiä orpoja?

On ollut monella tapaa hyvä, että Suomeen on tuotettu englanninkielistä viihdettä ja populaarikulttuuria alkukielellä. Osaamme lausua englantia pahuksen paljon paremmin kuin suurten eurooppalaisten ei-englanninkielisten kansojen lapset, jotka ovat katsoneet elokuvansa jälkiäänitettyinä ja joiden oma viihdekoneisto tuottaa paljon äidinkielistä populaarikulttuuria. Saman asian kääntöpuoli vain on, että nyky-Suomen historiattomat, lähes maattomat tv- ja rock-sukupolven lapset ovat oppineet monet olennaiset tunteen ilmaisut, toimivat kielikuvat, sosiaalistavat sutkaukset ja keskeisiin elämänkokemuksiin liittyvän sanaston englanniksi. Siihen päälle tulevat sitten opiskelijoille annettavat ajattelun välineet, jotka ovat alati kasvavassa määrin englanninkielisiä.

Toisin kuin toivoisi, tämä tilanne ei tuota kaksikielisiä maailmankansalaisia, vaan kielettömiä orpoja. Ihminen tarvitsee yhden peruskielen, jolla hän ajattelee, ymmärtää, tuntee ja jolla hän kykenee välittämään tämän kaiken toisillekin.


Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous ETYK Helsingissä Finlandia-talossa 30.7 - 1.8.1975. Kuva: Tapio Korpisaari. Helsingin kaupunginmuseo.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous Helsingissä 1975. Kuva: Tapio Korpisaari. Helsingin kaupunginmuseo.


”Suomi on suomeksi Suomi. Maamme kotimaisella nimellä ei ole mitään kansainvälistä arvoa. Yksi tuhannesta maailmalla tietää mikä on Suomi. Kun sen sijaan puhumme Finlandiasta, koko maapallo ymmärtää mistä on kysymys.”


Kielimaisemamme kirjavoituu

Kotuksen 10 kysymystä kielestä -palstalla haastatellaan ajankohtaisia kieli-ihmisiä. Kysymykseen kielimaiseman kirjavoitumisesta ja kielen muuttumisesta on vastattu muun muassa seuraavasti.

Graffiteja ja tägejä Kalasatamassa vuonna 2017. Kuva: Juho Nurmi. Helsingin kaupunginmuseo.
Graffiteja ja tägejä Kalasatamassa vuonna 2017. Kuva: Juho Nurmi. Helsingin kaupunginmuseo.


Jokapäiväistä elämää

Sopii minulle, en näe tässä uhkaa. Tänne saapuville ulkomaalaisille toivon kuitenkin hyvää suomen (tai ruotsin) opetusta. Tässä maassa on mukavampi ja helpompi elää, kun osaa sen kieltä. Ja tieteellistä kirjoittamista kannattaa harjoittaa monilla kielillä, ehdottomasti myös suomeksi.

Kirjava kielimaisema on jo nyt jokapäiväistä elämää. Tärkeintä, että ihmiset kommunikoivat.

Kauppakeskus Redin mainos raitiovaunussa. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Kauppakeskus Redin mainos raitiovaunussa. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.

Työmatkalla raitsikassa kuuntelen ihmisten puheita ja yritän tunnistaa eri kieliä. Yhdellä varttitunnin matkalla Helsingin keskustassa voi joskus kuulla neljää-viittä eri kieltä, vähintään kaksi niistä jää arvailun varaan.


Tilanne normalisoituu

Pälvi: Kirjavoituminen on joiltain osin paluuta siihen kansainvälisyyteen ja eri kielien kaikuun, jollaista kuuli vaikkapa laulussa Sellainen ol Viipuri ja jota lapsuudessani laulettiin paljon, niin läntistä haaraa kuin olemmekin.

Pertti: Tilanne normalisoituu Kekkosen ajan sulkeutuneisuuden jälkeen. Se joko elähdyttää tai ahdistaa meitä kekkoskauden lapsia. Meikäläistä ahdistaa, jos kirjavoituminen korvautuu englannin hegemonialla.

Juhlaliputus Kauppatorilla Helsingin olympialaisten yhteydessä vuonna 1952. Kuva: Olympia-kuva Oy. Helsingin kaupunginmuseo.
Juhlaliputus Kauppatorilla Helsingin olympialaisten yhteydessä vuonna 1952. Kuva: Olympia-kuva Oy. Helsingin kaupunginmuseo.


Välivaihe

Toivon, että sadan vuoden päästä kielihistorian luennoilla 2000-luvun alkupuolesta kerrotaan aikana, jolloin suomen kieli (ja kulttuuri) nousi uuteen kukoistukseen, koska se alkoi saada vaikutteita niin monista, erilaisista kielistä ja sen puhujakunta laajeni uusiin mittasuhteisiin. Enää suomi ei ollutkaan syntyperäisten suomalaisten hallitsema järjestelmä, vaan se alkoi elää omaa elämäänsä erilaisten puhujaryhmien kommunikointivälineenä.

Ehkä yksikielisyys on vain välivaihe Suomessakin ja pian pidetään itsestään selvänä, että kaikki käyttävät useita kieliä. Tiheämmin asutuissa maissa on aina opittu naapureiden kieliä luonnostaan, täysin koulutuksesta riippumatta. Suomen kielenkin käyttötavat monipuolistuvat, mutta eri tilanteisiin ja välineisiin sopivan kielenkäytön omaksuminen on vaativaa ja siinä epäonnistuminen sulkee pois monia mahdollisuuksia.


Sanoin saavutettu -kokonaisuuden viimeisellä sivulla kurkotamme tulevaisuuteen, vuoteen 2117. Pyysin näihin tulevaisuustalkoisiin mukaan muutamia asiantuntijoita, ja monet innostuivatkin visioimaan. Kiitos kaikille rohkeista, hauskoista, paneutuvista kirjoituksista! Tulevaisuuteen katsottaessa merkitykset totisesti tulevat merkityksellisiksi! Muuta meillä ei tulevaisuudesta ole.

Aino Zainab kävelyllä Meemikadulla

Suomessa syntyy monia Ainoja ja Väinöjä. Etunimet tulevat yhä muotiin sadan vuoden välein, ja monet vuoden 2017 suosikkinimet tuntuvat nimenantajista samanaikaisesti raikkailta ja perinteisiltä. Eri kieliä yhdistävät nimet ovat tavallisia, ja Ainon jälkinimi voi olla Zainab.

Kadunnimissä saatetaan kunnioittaa varhaista sosiaalista mediaa. Emoji- ja Meemikatu kertovat esi-isien kulttuurista. Nimillä on useita erikielisiä vastineita, ja kulkija hahmottaa nimen kyltistä ja digisovelluksista haluamallaan kielellä.

Monikielisiä jo lapsesta lähtien

Rohkenen ensin estottomasti esittää muutamia lukuja, jotka rakennan valistuneeseen arvaukseen tähänastisen väestökehityksen perusteella. Vuonna 2117 Suomessa on noin 6,5 miljoonaa asukasta. Kaupungistuminen on 2100-luvulla jatkunut niin, että kaupungeissa asuu noin 85 prosenttia asukkaista, ellei enemmän. Ensikieleltään suomenkielisiä maassa on noin 5 miljoonaa, ruotsinkielisiä noin 300 000 ja muunkielisiä 1,2 miljoonaa ihmistä. Erityisesti Afrikan ja Aasian kielten osuus on lisääntynyt: esimerkiksi arabian, somalin, kiinan, kurdin ja turkin puhujia on suhteellisen paljon. Useimmat suomalaiset ovat monikielisiä jo lapsesta lähtien.

Onnellisia maailmankansalaisia

Valtakieli ja sivistyksen kieli on englanti. Sen asemasta ovat pitäneet huolta muun muassa ne hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka jo monien sukupolvien ajan ovat uskoneet lapsensa englanninkieliseen päivähoito–koulu–korkeakoulu-järjestelmään, jotta heistä kehittyisi onnellisia maailmankansalaisia. Muiden maiden onnellisten englanninkielisten kanssa he pitävät yllä maailmanvaltaa. Voisiko jokin muu kieli uhata englannin asemaa? Tuskinpa, onhan se jo vuosisatojen ajan pystynyt levittäytymään maailmankieleksi, jonka jalkoihin paikalliset kielet ovat jääneet.


Äidinkielesi tilanne sadan vuoden päästä?

Millainen on äidinkielesi tilanne sadan vuoden päästä? Miten englannin kieli vaikuttaa suomen kielen tulevaisuuteen? Säilyvätkö murteet? Helsinki-Vantaan lentoasemalla 7. joulukuuta 2017 haastatteluun pysäytetyt ihmiset vastaavat.




Mitä moninaisin nimistömme

Nimet ovat osa kieltä siinä missä yleissanat. Nimet yksilöivät kohteensa, kertovat siitä jotain erityistä.

Nimien maailma on laaja. Nimiä ryhmitellään tavallisesti sen mukaan, minkätyyppisiä kohteita ne tarkoittavat. Puhutaan henkilönnimistä ja paikannimistä, teiden ja katujen nimistä, organisaatioiden, instituutioiden ja yhdistysten nimistä, yritysten ja tuotemerkkien nimistä, kilpailujen ja tapahtumien nimistä.

Yleiskielessä nimien käyttöä koskevat pulmat liittyvät nimien oikeinkirjoitukseen, taivutukseen ja suunnitteluun. Ulkomaisissa nimissä on ratkaistava, milloin nimeä käytetään sellaisenaan, milloin käännettynä ja miten eri kirjoitusjärjestelmään kuuluva nimi kirjoitetaan suomen kielessä.


Nimetkin irtoavat maankamaralta

Ympäristön muuttuessa tarvitaan uusia paikannimiä ja vanhojakin joudutaan muuttamaan. Näin on ollut aina, mutta nyt olemme tulleet uuteen vaiheeseen, joka jättää entisen nimeämiskulttuurin varjoonsa. Aiemmat nimeämisperinteet ja ‑järjestelmät ovat katoamassa. – –

Nimetkin irtoavat tässä menossa maankamaralta; markkinanimet elävät omassa maailmassaan seuraten omia verkostojaan ja koodejaan. Jokaisella ajalla on omat nimitarpeensa. Olemme menossa kohti uuden tason paikallisuutta. Uskollisista, pysyvistä paikoista on tullut teemoittuneita epäpaikkoja, aina kameleonttimaisesti muuttuvia. Kuten kieli niin nimistökin muuttuu kiihtyen pyörivissä rattaissa, kansainvälisessä vuorovaikutuksessa, virtuaalimaailman menossa, jossa johonkin kiinnittyminen on vain tilapäistä. Mutta – voima ja vastavoima – kun etäisyydet häviävät ja maantieto murentuu, haetaan nimiin ja nimien kautta kuitenkin turvaa ja lämpöä jumaltaruista ja perimyyteistä: johtajat, tuulet, tähdet, Columbus, nektari, viini, Mesimäki Nektarbacken. Ei mitään uutta auringon alla?


Piimäkuru Sallan Tuntsalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Piimäkuru Sallan Tuntsalla. Kuva: Vesa Heikkinen.

Suurnimenmuutto

Mikä on nimi ja päällekirjoitus tuhansilla Suomen kansalaisilla? Muukalainen sana, jonka merkitystä useat eivät itsekkään tiedä eivätkä osaa sitä edes oikein ääntää. Samperi ja Ranteli, Limperi ja Rinteli, Holmeeni ja Salmeeni – – ellei tämä ole narrimaista ja suoraa, rehtiä ihmistuntoa alentavaa, niin sitten ei mikään. – – On vain yksi tunto, yksi tahto, joka julistaa tuhansista suista: tähän saakka, ei edemmäksi – olen suomalainen nimeltäni, mieleltäni ja kieleltäni.

Nämä Johannes Linnankosken sanat avasivat sukunimien suomalaistamiskampanjan maaliskuussa 1906. Nimenmuutokset julkaistaisiin kahdestoista toukokuuta, Snellmanin satavuotispäivänä, jota vietettäisiin yhteisenä juhlapäivänä koko maassa.

Nimitaulu Malminkatu 28:n ulkoseinällä 1970-luvulla. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.
Nimitaulu Malminkatu 28:n ulkoseinällä 1970-luvulla. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

Suurnimenmuutto oli suomenmieliselle sivistyneistölle tärkeä etappi vuosikymmeniä jatkuneessa jaakopinpainissa oman nimi-identiteettinsä kanssa: se oli kansalliselle etujoukolle eräänlainen katharsis. Sivistyneistöä oli sykähdyttänyt 1840-luvulta lähtien kansallinen mieli ja halu nostaa suomen kielen asemaa, mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta sillä ei vielä ollut sellaista rohkeutta, joka olisi saanut suomenmielieset laajemmin suomalaistamaan nimensä.


”Ryssän mekko” riisuttu

Neljä vuotta myöhemmin [1920] käynnistyi Vienan Karjalassa suomalaismielinen nimenmuuttokampanja. Uhtualla ilmestynyt Karjalan Vartia julisti: ”Viime talven aikana ovat sadat jopa tuhannet karjalaiset riisuneet päältään ryssän mekon, venäläisten virkamiesten heidän esi-isilleen aikoinaan antaman ryssäläisen nimen, ja ottaneet itselleen kauniit karjalaiset sukunimet.” Puhuttiin karjalaistamisesta, mutta annettiin suomalaisia nimiä, kuten Jousiniemi, Koikkala, Tapionkaski.

Anoppi, miniä ja lapsi Järvenpäässä, Vienan Karjalassa vuonna 1915. Kuva: A. O. Väisänen. Museovirasto.
Anoppi, miniä ja lapsi Järvenpäässä, Vienan Karjalassa vuonna 1915. Kuva: A. O. Väisänen. Museovirasto.


Suomalais-kansainväliset nimet

Suomenkielisistä uusista etunimistä näkyy, että nimenvalinnassa tärkeitä arvoja ovat sekä suomalaisuus että kansainvälisyys. Yliopiston almanakkatoimiston johtaja Minna Saarelma-Paukkala kertoo, että suosiossa ovat perin suomalaiset nimet, kuten kalenteriin tuleva Sisu.

Toisaalta myös kansainvälisiä nimiä suositaan: uuteen, vuoden 2015 nimipäiväkalenteriin pääsevät Melissa, Mirella ja Stella. Nämä nimet sopivat suomalaisen suuhun, mutta myös kansainvälisiin yhteyksiin.

Päiväkodin nimikylttejä. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Päiväkodin nimikylttejä. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.


Hyvää nimipäivää, Mohammed?

Saavatko yli 800 Mohammedia oman nimipäivän? Tätä kyseli Ylen toimittaja Petra Ristola maaliskuussa almanakkatoimiston johtajalta Minna Saarelma-Paukkalalta.

Kysymys on kiinnostava ja juuri nyt erittäin ajankohtainen. Tuleeko niin sanottuja maahanmuuttajanimiä almanakkaan? Ja mikä oikeastaan on maahanmuuttajanimi?


Pää sekaisin suomeksi

Huvipuiston nimistössä tapahtui suuri muutos vuonna 2004, kun kaikki alueen nimet päätettiin vaihtaa suomenkielisiksi. Lukuisat laitenimet muokattiin uusiksi. City Express vaihtui Pikajunaksi, Rio Grande Muksupuksuksi, Top Spin Kieputtimeksi ja Space Shot Raketiksi. Suurin osa laitenimistä oli kuitenkin jo valmiiksi suomenkielisiä, kuten pitkäikäiset nimet Vekkula, Hepparata ja Ketjukaruselli.

– – Asiakkaita ei tahdottu nöyryyttää nimien lausumisen hankaluudella. Toinen lähtökohta oli huoli suomalaisen kulttuurin ja kielen köyhtymisestä ja amerikkalaistumisesta. Tarkoituksena on, että suomalaiset olisivat ylpeitä kielestään ja juuristaan.

Lapsia Calypso-autoradalla Linnanmäen huvipuistossa 1960-luvun alussa. Kuva: SKY-FOTO Möller. Helsingin kaupunginmuseo.
Lapsia Calypso-autoradalla Linnanmäen huvipuistossa 1960-luvun alussa. Kuva: SKY-FOTO Möller. Helsingin kaupunginmuseo.

Kävin veljentytön kanssa Linnanmäellä. Vuoristorataan jonottaessamme kuuntelin kahden noin 12-vuotiaan tytön keskustelua. ”Äiti sano, et silloin ku se oli nuori, ni melkeen kaikki nää nimet oli englanniks. Niinku Raketti oli joku Space Shot.”


Suomessa paikka, paikalla nimi

Ensimmäisen ehdotuksen paikannimien tallentamiseksi teki ylioppilas Antti Lönnbohm vuonna 1876 vastaperustettuun Kotikielen Seuraan, mutta ensimmäisen varsinaisiin käytännön tuloksiin johtaneen keruuohjelman julkaisi Suomen Muinaismuistoyhdistys vuonna 1878. Keruun tavoitteena oli tallentaa etupäässä erikoisia, kansanperinteen kannalta arvokkaita nimiä, sisällöltään hämärtyneitä nimiä sekä sellaisia nimiä, jotka voisivat valaista muinaisia oloja tai joihin liittyi esimerkiksi asutushistoriaa valaiseva tarina.

Viljo Nissilä haastattelee Nestori Simolaa Hauholla 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.
Viljo Nissilä haastattelee Nestori Simolaa Hauholla 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.

Paikannimet kertovat tarinoita. Välitalontie. Helsinki, joskus ehkä Hesa ja harvoin Stadi. Lummenne, Nivunniemi ja Kuhmoinen.

Nämä nimet kertovat tarinoitaan minulle, minun tarinoitani. Asun Välitalontiellä Helsingissä. Kotikaupunkini Helsinki on minulle, maalta muuttaneelle, useimmiten Helsinki ja toisinaan Hesa. Paljasjalkaisten Stadi ei omaan suuhuni oikein sovi. Kesämökkini on Kuhmoisissa, Lummenteen rannalla Nivunniemessä. Nämä nimet kuljettavat minut mukanaan: voin melkein pulahtaa Lummenne-järven samettiseen veteen ja istua illanhämyssä laiturin nokassa.

Laituri ja Saimaa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Laituri ja Saimaa. Kuva: Vesa Heikkinen.


Paikannimet ovat osa aineetonta kulttuuriperintöämme. Kotimaisten kielten keskus on digitoinut sadan vuoden aikana kerätyt paikannimikokoelmat ja avannut ne digitaalisessa Nimiarkistossa kaikkien käyttöön.

Digitaalinen Nimiarkisto. Suomi. Suunnittelija: Olli Miettinen.
Klikkaamalla kuvaa pääset digitaaliseen Nimiarkistoon.

Myyttinen suomalaisuus

Myytti-sana selitetään yleiskieltä kuvaavassa Kielitoimiston sanakirjassa näin:

1. jumalia, yliluonnollisia olentoja, maailman syntyä tms. käsittelevä taru, jumalaistaru. Antiikin myytit. Maailman luomisesta kertovat myytit.

2. tarunomainen asia, kuvitelma, uskomus. Äitiyteen liittyvät myytit.

3. suuresti ihailtu, legendaarinen henkilö. Marilyn Monroesta on tullut myytti.


Murteiden jumala

Jumalalla ja jumala-alkuisilla sanoilla (esim. jumalanhyvä, jumalanilma, jumalankoira) on suomen murteissa monenlaista käyttöä. Näistä pääsee perille lukemalla Suomen murteiden sanakirjaa.

Tässä joitakin esimerkkejä jumala-sanan käytöstä viitattessa haltijaan tai johonkin muuhun yliluonnolliseen olentoon:

Ei kekälää saa koskaa kastaa, mukko puhtal verel (= vedellä), muutov valkkiaa jumala suuttuu. (Paimio.)

Nyt oli voijumala hyvällä piällä kun saatiin runsaasti voita. (Valtimo.)

Kalasta tulevilta kysytään: àottoko kalajumala? (Maaninka.)

”Hyvän vuodentulon sattuessa – – puhutaan – – pottujumalasta ja heinäjumalasta.” (Kestilä.)

Ei ollu kalajumala oikein antopäällä nyt, emmä saanhet ku häjin tuskin vellikalat. (Kittilä.)


Makkaranpaistaja, tuleen tuijottaja, hiljentyjä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Nuotiolla hiljaisuudessa. Kuva: Vesa Heikkinen.

Lyäs löylyy!

Oikea suomalainen ei mene lauteille valittamaan kuumuutta. Oikea suomalainen toteaa rempseästi: ”Kyllä nahka kestää saman löylyn kun kuivat seinähirrekki” (Kurikka). Jos joku kylpijä ei ole tyytyväinen löylynheittotahtiin, hän huikkaa: ”Hyvä sauna mutta pitkät löylynvälit!” (Laihia) tai ”Tervekätinen mies löylykipon varteen!” (Rantsila).

Saunassa piti ennen istua hiljaa. Mutta kun ruvettiin kilpailemaan löylynotosta, aukesivat myös kielenkannat. Suomalainen osaa lietsoa itseään ja kavereitaan yhä suurempaan uhoon: ”Heitä löylyy vaan, kyl kivek kestää!” (Nummi). ”Heitä miähen löyly, että kutinat lakkaa!” (Merikarvia). ”Lyäs löylyy, ettei pakkaine parveen pääse!” (Vihti). ”Heitäl löylyvä nin että silakka seinällä paistuu!” (Sysmä). ”Löylyvä vaaj jotta huonommat herää lattijalta!” (Alajärvi).

Helsinkiläinen sauna 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Helsinkiläinen sauna 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.


Viinamäen miehiä

Viina-alkuisten nimien syntyyn on vaikuttanut paitsi viinan nautiskelu myös etupäässä viinanpoltto, joka yleistyi Suomessa 1600-luvulla mutta kiellettiin lailla v. 1866. Suurin osa nimistä lieneekin syntynyt juuri kieltolain aikaan. Toisinaan nimen kerrotaan syntyneen muistona viinalastin kaatumisesta, kuten Vaalassa olevan Viinakallion, jonka kerrotaan saaneen nimensä ”kun isännät Oulusta tullessaa ovat kaataneet siiher rekesäj ja särkeneet viinalastisa”.

”Korkki yhä kiinni”, vakuuttaa uutisen otsikko. Jutun mukaan Kimi päätti itse pistää korkin kiinni, ja ”se korkki on pysynyt kiinni”.

Omatekoinen raittiuspäätös sallii kuitenkin alkoholin nauttimisen. Räikkösen "asioiden hoitaja" kertoo uutisessa, että "Kimi juhlii aikuisen sivistyneesti" ja "toki Kimi saattaa hyvän ruoan kanssa yhä ottaa olutta tai lasin jos toisenkin puna- tai valkoviiniä, riippuen ruoasta".

Takavarikoituja viinakanistereita lastataan Helsinkiin kuljetusta varten 1920-luvulla. Kuva: A. Rönnberg. Helsingin kaupunginmuseo.
Takavarikoituja viinakanistereita lastataan Helsinkiin kuljetusta varten 1920-luvulla. Kuva: A. Rönnberg. Helsingin kaupunginmuseo.

Viinasta on riittänyt sanottavaa. Kotuksen sananparsikokoelmassa on runsaasti viinaan liittyviä viisauksia.

Viina ja vaimot ne on viissaanki villinhee. (Alatornio, 1933.)

Ennen se koiralta kusj loppuu, kun mualimasta viina. (Eno.)

Ryyppy mielen virkistää, viina syrämmen lämmittää. (Hausjärvi, 1936–1937.)

Viina tutunkin pettää ja rakkaankin ystävän jättää. (Hausjärvi, 1936–1937.)

Elä jätä sano Nissilä ku viina kuatu. (Kurkijoki, 1932.)

Viina viisaan villihtee eikä hulluvakkaa hillihte. (Nivala, 1933.)


Pino. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pino, perinteinen viinapullokätkö. Kuva: Vesa Heikkinen.

Yhteisten tuntemusten iskelmä

Siinä missä kaupunkia luonnehtivat kiire, saaste ja melu sekä ainainen työnteko, maalla on mukavaa, vapautta, tilaa hengittää. Ei puhettakaan raatamisesta pelloilla, metsissä ja navetoissa.

Käyn ahon laitaa minä ilman paitaa
ei estä kukaan kun matkaa teen
Vain suvituulen minä kutsun kuulen
se ottaa mukaan mun uudelleen

Kesäaamu järven rannalla. Kuva: Volker von Bonin. Museovirasto.
Kesäaamu järven rannalla. Kuva: Volker von Bonin. Museovirasto.

Iskelmän maaseutu ei ole kehittyvien maakuntien innovaatio-Suomea. Iskelmien maaseudulla ihmisluonto ja luontoluonto yhtyvät. Tunnelma on usein eroottisesti latautunut, suorastaan avoimen seksuaalinen, ja ihmismieli villi, estoton.


Hiljaa

Olin kuusi viikkoa patikoimassa ja sen jälkeen buddhalaisessa luostarissa, ja sekä matkallani että luostarissa oli pääasiassa hiljaista. Tulin tutuksi kollektiivisen hiljaisuuden kanssa ja oivalsin hämmästyksekseni, että hyvin paljon asioita ja tietoa välittyy ihmiseltä toiselle, ilman että puhutaan sanaakaan.

Kerroin tästä kotiin palattuani ystävälleni, ja hän sanoi, että kuulostaa aivan hänen saunareissuiltaan vanhan isänsä kanssa. Nämä kaksi miestä ovat saunassa pääasiassa hiljaa, mutta erilaisia tunnetiloja ja tuntemuksia välittyy ähkäisyissä.

Suomalaisetkin osaavat rupatella ja vieläpä ihan tuiki tuntemattomien kanssa. Aivan suotta meitä haukutaan tuppisuiksi.

Sen havaitsin jälleen tällä viikolla, kun liikuin julkisilla kulkuneuvoilla pääkaupunkiseudulla, joka on ymmärtääkseni tässä suhteessa erityisen pahamaineista aluetta.


Työ on iha ko tappamista

Sana työ kuuluu vanhoihin omaperäisiin, siis lainaamattomiin sanoihin. Sillä on vastineita kaikissa lähimmissä sukukielissä sekä mordvassa. Kirjakielessä työ on mainittu jo 1500-luvulta lähtien.

Ääniteknikko Mikko Viirkorpi työssään miksauspöydän ääressä. M/s Silja Serenade, 2006. Kuva: Salla Lindström. Suomen merimuseo.
Ääniteknikko Mikko Viirkorpi työssään miksauspöydän ääressä. M/s Silja Serenade, 2006. Kuva: Salla Lindström. Suomen merimuseo.

Suomalaisista sanotaan, että olemme kovia tekemään työtä. Mutta kyllä työkin on kovaa.

Hyvä työ siunaa tekijäänsä viellä kuolemankin jälkee. (Hausjärvi, 1936–1937.)

Työ on iha ko tappamista. Nii on vaikijaa. (Kivennapa, 1932.)

Ei se tyä lyä leiville. (Loimaa, 1933.)

Pysyy tääl köyhään vähemmälläkii työnteol. (Valkeala, 1932.)

En pelkä työtä, uskallan työn viereh käylä vaikka makah. (Valkeala, 1932.)


Siinä vasta vihta. Kuva: Vesa Heikkinen.

Siinä vasta vihta. Kuva: Vesa Heikkinen.

Ehkä nimitykset ovat voineet motivoitua moneltakin kannalta. Ja kun ennen vanhaan lajiluokittelu on ollut nykyistä epämääräisempää, ei nimitysten sekoittuminen liene ihme. Mutta ei sillä niin väliä, jos ei vieläkään lajeja erota. Onhan molempia, hiestä ja raudusta, vanhastaankin käytetty vihdoissa. Jotkut laittavat rauduskoivuiseen vihtaan pehmeämpää ja siksi voimakkaamman tuoksun antavaa hieskoivua, ja toisaalla ei rauduskoivu edes kasva, joten koko vihta tai vasta – molempia nimityksiä on käytetty vanhassa kirjasuomessakin – tehdään hieskoivusta.

Pian koivun lempeään tuoksuun sekoittuu saunamökkien piipuista nouseva savu. Juhannus – yötön yö aikaa saunoa ja testailla erilaisia vihtoja!


Kirottu, kaunis perkele

Runar Schauman rooliasussaan näytelmässä Hans nåds testamente. Helsinki, 1955. Kuva: Valokuvaamo Rembrandt. Helsingin kaupunginmuseo.
Runar Schauman rooliasussaan näytelmässä Hans nåds testamente. Helsinki, 1955. Kuva: Valokuvaamo Rembrandt. Helsingin kaupunginmuseo.


Sanan [perkele] on tuonut kristillisväritteisessä merkityksessään kirjakieleemme jo Mikael Agricola, mutta sana on suomalaisella pohjalla ja puhekielessä huomattavasti vanhempi. Se on ollut ilmeisen voimakkaana ilmauksena olemassa jo kantasuomessa, sillä sille on löydettävissä vastineita useista itämerensuomalaisista kielistä.

Kirosanojen tulkinta riippuu tilanteesta, eikä niiden käyttö ole aina halventavaa. Pitkästä aikaa tavatulle ystävälle etäisyyden päästä huudettu Matti perkele! voi esimerkiksi ilmaista käyttöyhteydessään voimakasta läheisyyttä ja jälleennäkemisen iloa.

Kauneus oli tässä kilpailussa kuulijan korvassa – yhden mielestä kaunis sana oli toiselle kauhistus. Tällainen mielipiteitä jakava sana on varmasti kirosana perkele, joka sai kauneusäänestyksessä 15 ääntä.

”Mutta kirosanoista on vaikea erehtyä: täydellinen yhteisymmärrys laskeutuu laakista keskuuteen.”

Hetkinen, näinkö se onkin? Kiroilussa ollaan lähimpänä omaa sisintä, omaa tunnetta – mahdollisimman kaukana hölynpölystä, mahdollisimman kaukana ymmärtämisvajeesta?


Sisu on Suomen sana

Sisu kuvaa parhaiten satavuotiasta itsenäistä Suomea. Tähän päädyttiin Kotimaisten kielten keskuksen järjestämässä Suomen sana -kilpailussa.

Suomen sana sisu. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Suomen sana sisu. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.

Monet ehdotuksista ovat selvästi ajankohtaisia (kannustinloukkutyöryhmä, länsimetro, muukalaisviha, Terrafame, Sipilä) ja yhteiskuntakriittisiä (osattomuus, pahoinvointivaltio, rasismi, Riistolandia, syrjäytetty, työttömyys), jopa suorastaan lohduttomia (köyhännahkatakki, orjatyö, perhesurma, tuhottu Suomi). Osa on tulkittavissa vitsikkäiksi (bönthö, Dingon paluu, hillotolppaismi, osittaisdifferentiaaliyhtälö, peruspalveluliikelaitoskuntayhtymä, uimahousupartio), osa arvoituksellisiksi (enthuoma, havilinen, metsjärveinen, yrmiäs).

[Kotuksen johtaja Ulla-Maija] Forsbergin mukaan Kotus halusi kilpailun kautta herättää kansalaiset pohtimaan omaa kieltään. ”Ajatus satavuotiaan Suomen sanasta meni aika hyvin läpi: mukana oli sekä klassikoita että hyvinkin moderneja, tätä päivää kuvaavia ehdotuksia. Enemmän ruotsinkielisiä sanoja olisin mielelläni nähnyt. Valinta osui sanaan, jota voidaan käyttää molemmilla kielillä.”

Kilpailun loppusuoralla oli kymmenen sanaa: demokratiavaje, elähän, kalsarikännit, löyly, metsä, no niin, perkele, sauna, sinivalkoinen ja sisu. ”Monia hienoja sanoja”, sanoo Forsberg.

Valioasun myyntikoju Kävely-Aleksilla, Aleksanterinkatu 19 edessä (v. 1970). Kuva: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo.
Markalla juhlakuntoon. Myyntikoju Kävely-Aleksilla (v. 1970). Kuva: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo.

Sisua positiivisen psykologian näkökulmasta tutkinut Emilia Lahti pohtii sisun merkitystä lapsille: ”Sisun sanoma on, että meissä on enemmän rohkeutta ja pystyvyyttä kuin mitä päällepäin näkyy. Sisu voi auttaa rakentamaan sillan tämän päivän ja huomisen välille.” Lahden ajatuksista minua kutkuttaa eniten pohdinta luovuttajan sisusta. Joskus vaatii suurinta sisukkuutta jättää leikki sikseen. Tai toimia muuten tavalla, jota ei sisukkailta odoteta. Esimerkiksi tehdä (monen mielestä liian) odotuksenmukainen päätös, vaikkapa valita sisu Suomen sanaksi.

Miten suomalaisen sisun voisi määritellä? Vaikkapa näin: se on sinnikkyyttä, sitkeää tahdonvoimaa, hellittämätöntä tarmoa, lannistumattomuutta, peräänantamattomuutta, uskallusta, rohkeutta.

Sisu voi kuitenkin tarkoittaa myös hyvin toisenlaista luonteenlaatua. Kun esimerkiksi lapselta ”otetaan sisu pois”, hänen kiukuttelunsa lopetetaan, hänen kiivas luontonsa lannistetaan. Puhutaan pahansisuisuudesta, mutta ei puhuta ”hyvänsisuisuudesta”.

Mies ja kuokka peltoa tasoittamassa (v. 1943). Kuva: Aavikko. SA-kuva.
Peltoa tasoittamassa (v. 1943). Kuva: Aavikko. SA-kuva.

Sisuun on matkan varrella liitetty usein uhmakkaita merkityksiä. Niistä on viitteitä muun muassa sananparsissamme.

Jumalan ilima asettuu, vain paha sisu ei milloinkaak. (Eno)

Miehellä om miehes sisu, sanoi ukko, vaikka eukkonsa oli hänet pannut penkin alle. (Kiuruvesi)

Kyl voima jo loppuva mut sisu ei an pärää, sanos faar, ko syytinkis kiinit. (Kalanti)

Myös yleiskieltä kuvaavasta Kielitoimiston sanakirjasta käy ilmi sisun erityisyys. Sanakirjan mukaan sisu on ’sitkeä, hellittämätön tahdonvoima, sinnikkyys, lannistumattomuus; uskallus, rohkeus’ tai ’(kiivas, paha, kova) luonto, luonteenlaatu’.


Suomalainen suolat heittää ja muita sananparsia

Kansallisarkistossa säilytettävä sananparsikokoelma käsittää yli 1,4 miljoonaa sananparsikorttia eri puolilta Suomea. Ylioppilasosakunnat ovat keräyttäneet sananparret 1930-luvulla. Sananparsikokoelman digitointi on aloitettu maaliskuussa 2016.  Kotuksen verkkosivuilla on käytettävissä yli 20 kunnan sananparret korpusmuodossa. Tämä aineisto on vapaasti käytettävissä verkossa.



Ei usko jossei koita...

Suomalainen ei usko ennenkö koittaa. (Alatornio, T. Rantanikkilä, 1933.)

Suamalaanen ei usko ennenkun se koittaa. (Isokyrö, A. Penttilä, 1934.)

Ei suomalainen usko ennenkö se koettaa, ei hämäläinen ensinkään. (Hausjärvi , O. Sirpoma , 1936–1937.)

Suamalainen ei usko ennenkun näkee. (Hausjärvi , M. Vilppula, 1936–1937.)

Ei suamalaanen usko ennenkun se koittaa ja kun se koittaa yhyren kerran niin se koittaa kohta toisenkin kerran. (Isokyrö, H. Liimakka, 1934.)

Ei suomalaine usko jossei se koita. ( Juva, G. W. Schadewitz, 1932.)

Suamalaine ei usk ilma, ete se sa koetta. (Kalanti, V. Tähtinen, 1931.)

Suomalainen ei usko ennen kun koetteloo. (Kiuruvesi, P. Marin, 1932.)

Suomalaine ei usko ennen ko koitteloo. (Kivennapa, A. Janhunen, 1932.)

Suomalaine ei usko. Enneko koitteloo. (Lause tarkoittaa suomalaisen epäuskoisuutta. Mutta myös sitä, että suomalainen on helppo tarttumaan kaikellaisiin epävakaisiin yrityksiin. Vaikka niistä olkoonkin sitten pettymys palkkana. Kivennapa, A. Munne, 1932.)

Suomalaene ei usko ennekö se koettaa. (Yrittää toisten kiellosta huolimatta. Laukaa, H. Majanen, 1936–1937.)

Ei suamalainen usko silmiääs, sen täytyy koettaa.
(Loimaa, H. Kankare, 1933.)

Ei suomalaine usko ennen ko se koettaa ja se koettaa aen sormellans. (Loimaa, W. Salonen, 1933.)

Suomalainen on hullu, kun se ei usko silmiään, sen täytyy aina koittaa. (Loimaa, H. Houkka, 1933.)

Suomalainen ei usko ennen ku se koittaa. (Nivala, K. Kaski, 1933.)

Suomalainen ei usko ennenkö koittaa. (Rovaniemi, S. Rasila, 1932.)

Ei suamalainen usko jolle se kouraa. (Tyrvää, F. Törmä, 1933.)

Suomalai ei usko ennenkun se koittaa. (Valkeala, M. Rantala, 1932.)


Tässä 1960-luvun alun jäävaroituksessa muistutetaan, että peilikirkas jää voi olla petollisen ohutta. Mutta suomalainen ei usko, ennen kuin koittaa?




Hullu mies Huittisista

Hullu mies eikä syö heiniä. (Alatornio, E. Angeria, 1933.)

Tekkee hullu paljonki, ellää viisas vähemmälläki.
(Alatornio, E. Angeria, 1933.)

Hullu soon joka työtä tekkee viisas ellää vähemmälläki. (Alatornio, O. Hammasjärvi, 1932.)

On niin hullu kuin pullosta tullu. (Alatornio, L. Mäntynen, 1933.)

Hullu paljon puhuu, mutta vähän ajattelee. (Alatornio, L. Mäntynen, 1933.)

Hullu kos sie olet vai häntäkö sulle kasvaa. (Alatornio, A. Niemi, 1933.)

Hullu putkhen puhaltaa mieletön kieletön auaihmen. (Alatornio, A. Niemi, 1933.)

Hullu pää saa persheen keikkumhan. (Alatornio, T. Rantanikkilä, 1933.)

Hullu miäs Huittisista syä enemmän kun tianaa.
(Hausjärvi , M. Vilppula , 1936–1937.)


Päivää, äiti käski sanoa

Isä suuri ja äiti suuri, kenneenkä siittä pojasta suuri tuli. (Hailuoto, N. Rantasuo, 1933.)

Isä oli iltauninen ja äiti oli aamu-uninen, nin pojasta tuli molemmat. (Hausjärvi, J. Sillanpää, 1936–1937.)

Se ol sillo, ku isä lampu ost ja äet sen särki. ( Juva, S. Pätynen, 1932.)

Äitt hoi, ei sovi. (Kuuluu siihen tuhmuuksiin, pojat usein ilventelevät tytöille. Paltamo, K. Kemppainen, 1932.)

Päeveä, se käski äeti sannoa. (Paltamo, H. J. Keränen.)


Tervetuloa aamukahville -ohjelmassa vietettiin äitienpäivää 11.5.1952, juontajana Niilo Tarvajärvi.





Suomalainen suolat heitti

Venäläinen vellihousu. Suomalainen suolakinttu.
(Esim. kun me lapsena ollessa suutuimme toistemme päälle. Niin se joka ensimmäiseksi suuttu alkoi haukkua toista, venäläinen vellihousu, toistaen tätä niin sukkelaan kun kerkesi. Mutta toinen alkoi kohta siihen vastata. Suomalainen suola kinttu. Suomalainen suola kinttu. Ja tätä haukkumista voi kestää pitkän aikaa. Kivennapa, A. Munne, 1932.)

Venäläine vellin keitti. Suomalaine suolat heitti.
(Tämä oli myöskin kansakouluaikana keksittyjä sanasutkauksia jota huutelimme venäläisille. Itsekään oikein tietämättä mitä se tarkoitti. Kivennapa, A. Munne, 1932.)

Suomalaine sutta tappo, venäläine verta lappo.
(Tämä oli myöskin kansakoulu aikuisia sanasutkauksia, jota huudettiin venäläisille. Siinä lauseessa me itse kehuttiin suomalaisia ja heidän rohkeuttaan, ja sanottiin että suomalaisella on rohkeutta vaikka suden tappoon, mutta venäläinen vasta uskaltaa tulla verta juomaan lappamaan. (Kivennapa, A. Munne, 1932.)

Siinäpä on Ruohti ruuvalla suomalainen suuruksella.(Nivala, F. Ojalehto, 1933.)

Ai! Ajatukseni liitää Vennäällä, a mie ische oonki Suomess'. (Kurkijoki, V. Pipatti, 1932.)


Kel ei uo hevosta, kävelkyöö jalkasii
Aura eli sahrat. Lunkaa, Tammela, 1928. Kuva: Toivo Kaukoranta. Museovirasto.
Aura olisi, mutta missä hevonen? Lunkaa, Tammela, 1928. Kuva: Toivo Kaukoranta. Museovirasto.

”Mihinä mun kintahani on?” kysyy suamalaanen Paapelin kiälten sekootukses. (Isokyrö, H. Liimakka, 1937.)

Suamalaanen syää vaikka ilman nälkääkin. (Isokyrö, H. Liimakka, 1934.)

Suomalainen ei saata, ähkymätä paskantaa. (Nivala, R. Takalo, 1933.)

Mine ole ollu kolme viikko Helsinki, sano suomalainen maalaistyttö, mine tahto olla ykshi silli. – Oleppa vaikka koko tynnyri, sano kauppias. (Paltamo, Matti Lehtola, 1933–1934.)

Kynsistäsä kotka syöpi sormistasa suomalainen. (Rovaniemi, S. Rasila, 1932.)

Tiäräks Kreentaali, että suamalainen pualue on paras pualue. (Tyrvää, O. Nuutila, 1933.)

Ennen kivi itkee ennenkun suomalai pelkää. (Valkeala, M. Rantala, 1932.)

Ei ole ajat enään niinku ne oli ennen Suomessa, sano Leenastiina nykyaikaa. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937.)

Kyll on raakuutta Suames kun lapsen persettä pyhiitähän airaksella ja viälä koivuusella. (Isokyrö, H. Liimakka, 1934.)

Suomes o sellane lak, et kel ei uo hevosta, ni kävelkyöö jalkasii. (Joutseno, A. Pekurinen, 1932.)

Ei pruukat Suomes sian pääs sarve. (Kalanti, A. Laaksonen, 1931.)

Kyl Suomes o suuremppiki sonnei kuohittu et semmost viel voitetas. (Kalanti, S. Saarnio, 1940.)

Kyl snust kans viel urak saara on suuremakki sonni Suomes kuohittu. (Kalanti, F. Tanner, 1931.)

Ova ne Suames suuremakki sonnik kuahitu. (Kalanti, A. Virtanen, 1931.)

”Vielä on raakuutta Suomessa”, sano neiti ku kanatki kulkee avojalo. (Laukaa, S. Leinonen, 1936–1937.)

Kello on kuusi ja Suomessa laki uusi! (Paltamo, Matti Lehtola, 1933–1934.)

Elä ryppyile kurasessa Suomessa. (Riistavesi, H. Räsänen, 1932.)

Toivosa on hyvä ellää ja Suomesa hauska matkustaa. (Rovaniemi, S. Rasila, 1932.)

Toivoson hyvä ellää ja Suomesa hauska matkustaa. (Rovaniemi, S. Rasila, 1932.)

Ei Suamess pruukat sia pääss sarvii. (Ulvila, H. Huhtala, 1933.)


Pohjolan vähälumiset kesät

Vaikka Lapissa oli totuttu arvaamattomaan syyssäähän, oli lumentulo jo vuoden 1968 syyskuussa yllätys. Pakkanen ja routa vaikeuttivat maanviljelijöiden työtä. Kesärenkailla luistelevat automiehet taas työllistivät alueen peltiseppiä. Viljan puintityöt olivat vielä kesken, kun Koillismaalla satoi jo lunta. Perunasato pyrittiin kiireesti pelastamaan ja vain vähän marjoja suurempia mukuloita nostettiin maasta muun muassa lumilapion ja rautakangen avulla.




Hutvei, hutvei lunta säkkiin tie puolesta lissee männessäin. (Höpisee joutavia. Eno, V. Turpeinen.)

Anna tulla lunta tuppaa oves sekä ikkunast. (Kivennapa, J. Soponen, 1932.)

Eti viimetalavista lunta. (Riistavesi, E. Parviainen, 1932.)


Ei mikään nurkkakuntainen kuvapiiri

Matti Kuusi toimitti sananparsiaineistosta Suomen kansan vertauksia -kirjan (1979). Se sisältää 18 000 vertausta. Kuusen mukaan vertauksia viljellään kaikkialla, missä ”halutaan ilmaista asia tavallista mehukkaammin, värikkäämmin, kansanomaisen iskevästi tai leikkisästi”. Vertaukset valaisevat Kuusen mukaan todella monipuolisesti sitä, miten symboliset kuvat syntyvät, muuntuvat, hämärtyvät ja vaihtuvat uusiksi symboleiksi. Vertauksissa näkyy kieli kirjavana, myös se, että sananparsissa ei ole kartettu ihmisiä ja erilaisia ihmisryhmiä solvaavaakaan sanastoa.

Kokonaisuutena katsoen Suomen kansan vertausten kuvapiiri ei ole ahdas eikä nurkkakuntainen. – – häämöttää loitompana Preussin ja Ruomin valtakunta, Lontoo, Amerikka ja Arabian korpi, Italia ja Spanja, kiinalaiset, murjaanit ja muhamettilaiset, apinat rusinapuissa, leijonat ja tiikerit, kirahvit, krokotiilit, ja dromedaarit. Ketään ei hämmästytä se, että Raamatun henkilöt ja tapahtumapaikat elävät kansan mielikuvapiirissä ja että vertaukset suovat melko monipuolisen käsityksen Jumalaan, taivaaseen ja enkeleihin, kirkkoon ja pappiin, piruun ja helvettiin liittyneistä luuloista; yllättävämpää on, että myös Neitsyt Maaria, Pyhä Pietari, Sant Yrjänä, paavin pappi, pyhä tuhka, munkit ja nunnat ovat 1930-luvulle asti säilyttäneet jalansijan sananparsissamme. Mikael Agricolan luettelemistä ’epäjumalista’ ovat mukana ainakin Tapio, Väinämöinen, Liekkiö, Tonttu, Kalevanpoika, Ukko, Kekri, Hiisi, Männinkäiset, Veden emän sijalla Meren emä ja umpilammen Vetehinen, lisänä monennimisiä haltijoita, kummituksia ja manalaisia: heitto, äpäre, ihkiriekko, rajaäijä, para, mara, painajainen, jumi, kouko, näkki, metsänneitsyt ja -peikko, pörö, raani, viltiekari; edelleen moisia kansanuskon salamyhkäisiä mielikuvia kuin kurimuksen kulkku, taivaan napa, noidan nuoli, nostokontio, olkijumala, kalmakuokka, lykkytäi, aarre, vaihdettu lapsi, trullit, Viron sudet, kannuslappalainen. On myös viittauksia satu- ja tarinahenkilöihin sellaisiin kuin vastahakoinen akka, Hooperin äijä, Könni, Sutki ja Lapatossu. Ison vihan aika, Pommerin sota, Klingspor, Sevastopoli, Adrianopolin pommitus, gulašši, punakaarti ja Mäntsälän mies ovat jättänee keveän jäljen suomalaisten vertausten kuvastoon. Kello, junat ja ompelukoneet olivat teollisen murroksen edelläkävijöinä jo 1930-luvulla vakiinnuttaneet vertauskuvallisenkin asemansa, mutta esimerkiksi auto, sähkö ja ”telefoni” vilahtavat vasta yhden ainoan kerran näkösälle, eivätkä Helsinki ja Tampere näytä saavuttaneen edes Laitilan ja Piikkiön, saati Naantalin, Porin ja Turun valtakunnallista mainetta.

Huutaa ko hulikast ja kita on ko ämpär. (Kalanti)

Istuu kun ämpäri. (Suomussalmi)

Niin poeka kun pohjaton ämpär. (Nilsiä)

Pää on ko jäätynyt kaivoämpäri. (Kemi)

Tuli takasi ku kaivoämpäri. (= heti takaisin; Rovaniemi)

Täynnä ku solokkuämpäri. (= jätesanko; Pattijoki)

Sanko eli ämpäri. Pohjassa merkintä: 10 l. Satamuovi. Kuva: Suomen merimuseo.

Kymmenen litran muoviämpäri. Satamuovi oy. Kuva: Suomen merimuseo.



Toimitus: Vesa Heikkinen ja Risto Uusikoski

Suomalaisen oopperan rooliasuja. Helsinki, 1927 - 1930. Kuva: Museovirasto.

Sivun ensimmäinen versio on julkaistu 20.6.2018.