Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Virtarannat – yksissä tuumin

Helmi Virtaranta (1919–1999) ja Pertti Virtaranta (1918–1997) olivat tunnettuja ja tunnustettuja suomalaisia kielentutkijoita. Tällä sivulla luodaan katsaus heidän laajaan ja monipuoliseen työhönsä.

Mihin kaikkeen ihminen pystyykään elämänsä aikana, kun oikein antautuu intohimonsa valtaan? Virtarantojen yhteisiä intohimoja olivat kieli ja kulttuuri.

Helmi ja Pertti Virtaranta Karjalan kielen sanakirjan toimituksen tiloissa Sörnäisissä. 1993, sanakirjan neljännen osan julkaisutilaisuus. Kuva: Sakari Vuoristo, Etelä-Suomen Sanomat. Kotuksen arkisto.

Virtarannat Karjalan kielen sanakirjan toimituksen tiloissa Helsingin Sörnäisissä 1993. Kuva: Sakari Vuoristo. Kotuksen arkisto.


Tulevan aviomiehensä Pertti Virtarannan Helmi Linna kohtasi lukioaikanaan. Kesäisin Helmi Linna oli töissä säästöpankissa ja kävi usein lauantaisin tansseissa. Hämeenkyrön Suoniemellä pienviljelijöiden iltamissa hän sitten kerran kohtasi Pertti Virtarannan. Siitä alkoi ystävyys. Pertti Virtaranta valmensi häntä ylioppilaskirjoituksiin kehottamalla lukemaan F. E. Sillanpäätä, ja ehkäpä sen ansiosta hän sai laudaturin Sillanpäätä käsittelevästä ylioppilasaineestaan. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1939. Helmi Linna oli haaveillut alkavansa opiskella kieliä tai matematiikkaa, mutta Pertti Virtaranta sai hänet muuttamaan suunnitelmansa. Ja näin hän rupesi lukemaan suomea.


Helmi ja Pertti

Pertti Virtaranta ja Olga Mihailovna Pimenova 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.
Pertti Virtaranta ja Olga Mihailovna Pimenova 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.

Pertti Virtaranta väitteli filosofian tohtoriksi 1946. Vuosina 1948–1955 hän oli suomen kielen lehtorina Lundin yliopistossa Ruotsissa ja palasi Suomeen 1955 Karjalan kielen sanakirjan päätoimittajaksi. Suomen kielen dosentiksi Virtaranta nimitettiin 1956 ja varsinaiseksi professoriksi 1959. Hänen aloitteestaan perustettiin Suomen kielen nauhoitearkisto, jonka puheenjohtajana hän toimi 1959–1983.

Pertti Virtarannan tieteellinen toiminta suuntautui ennen kaikkea kahdelle taholle: suomen murteisiin ja karjalan kieleen. Kielitieteellisten teosten lisäksi hän julkaisi keräämiensä aineistojen pohjalta useita murrekirjoja sekä suomen että karjalan kielestä.

Virtarannan elämänkaaren tarkastelu pakottaa kysymään, kuinka yksi ihminen on ennättänyt saada noin paljon aikaan. Tyhjentävää vastausta on vaikea antaa. Oikeassa ovat tietysti ne, jotka puhuvat hänen lahjakkuudestaan, ahkeruudestaan ja innostuksestaan, mutta pelkät luonteenpiirteet eivät riitä selittämään hänen saavutuksiaan. Siksi rohkenen arvella, että Virtarannalla on täytynyt olla vakaumuksellinen usko oman tutkimus-, tallennus- ja julkaisutoimintansa tärkeyteen. Tuskin hän olisi jaksanut vuosikymmenestä toiseen kestää valtaisaa työtaakkaansa, ellei hän olisi tiennyt tekevänsä alallemme korvaamattomia palveluksia. Varmaa onkin, että Pertti Virtarannan elämäntyön arvo tulee vastaisuudessa jatkuvasti kasvamaan.

Helmi Virtaranta ja Marja Torikka. Kuva: Kotuksen arkisto.
Helmi Virtaranta ja Marja Torikka.

Helmi Virtaranta osallistui kaikkien Pertti Virtarannan teoksien työstämiseen. Jokaista kirjaa he olivat Helmi Virtarannan sanoin ”keräämässä ja laatimassa yksissätuumin”. Voi sanoa, että Helmi Virtaranta kirjoitti puhtaaksi lähes kaikki Pertti Virtarannan kirjat, osallistui niiden korrehtuurinlukuun sekä muuhun toimittamiseen. Hän suomensi kirjojen karjalaiset ja lyydiläiset tekstit. Erityisen kauniita ja herkkiä ovat hänen itkuvirsien suomennoksensa. Helmi Virtarannan nimi tekijänä miehensä nimen vieressä on kuitenkin mainittu vain teoksissa Kauas läksit karjalainen. Matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä (1986), Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I: Tverinkarjalaisia kielennäytteitä (1990) ja Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta (toimittaneet Raija Koponen ja Marja Torikka; 1999).


Satoja sivuja tarkistettavaa

Pertti Virtaranta kertoo kielentutkijan kesästä 21.9.1963. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin.

”Ääninauhasta kirjoitetun tekstin tarkistus tapahtuu seuraavalla tavalla: Kuuntelen yhdessä avustajani kanssa nauhassa olevaa puhetta. Kun tekstissäni on kysymysmerkki tai aukko, pysäytän nauhurin ja kuuntelemme uudelleen – joskus monia, monia kertoja – minulle epäselvää kohtaa.”




”Tännekö minä Vermlannin metsiin nyt päädyn?”

Marja Torikka haastattelee Helmi Virtarantaa 16.6.1998. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin.

”Ei se oikein näyttänyt siltä että mä olisin suostunut lähtemään Suomeen, kun mä sanoin että täällä on niin hyvä kaikin puolin olla. Ja sitten Merja tuli siihen – – ja sano: ’Snort mä börjaan jag ei tykkää om tästä salaatista!’”




Jälkiarvioita Pertti Virtarannan elämäntyöstä

Jo v. 1945 Pertti ja Helmi Virtaranta olivat astuneet saralle, jota suomen murteiden siihenastisista tutkijoista oli harrastanut oikeastaan vain Lauri Kettunen: ruvenneet keräämään sananmuotojen, sanojen ja lauseenkatkelmien lisäksi yhtenäisiä tekstejä. (Itkonen 1978: 10)

Herättäjän tavoin Pertti Virtaranta muutenkin liikkui tuonaikaisessa suomen kielen tutkijain piirissä, ja herätyksen hän selvästi sai aikaan. Se sana, joka hänellä oli tuotavana, oli yksinkertainen: älkää uskoko, että suomen murteet ovat vielä kuolleet, saati hyvässä tallessa arkistojen hyllyillä: lähtekää sen sijaan kentälle, ahkeroikaa, aherruksen palkkana ovat uudet synteesit. (Itkonen 1978: 16)

Ilman Virtarantaa olisi suomen ja sen lähisukukielten tutkimus monelta osalta kyyhötystä riittämättömän aineiston parissa, luultavasti myös joukkopakoa aiheisiin, joista pystyy heittämään huulta ja pieksämään tuulta ilman vaivalloisesti kerättyjä tietojakin. (Itkonen 1978: 24)


Terho Itkonen: Kuusikymmenvuotias Pertti Virtaranta – Lännen maita ja Karjalan kyliä. Kalevalaseuran vuosikirja 58, 1978, s. 5-24.


Karjalan kielen sanakirjan I osan korrehtuuria, merkinnät Helmi Virtarannan.
Karjalan kielen sanakirjan I osan korrehtuuria, merkinnät Helmi Virtarannan.

Suomen kielen nauhoitearkisto

Professori Pertti Virtaranta perusti Suomen kielen nauhoitearkiston vuonna 1959. Arkiston 50-vuotisjuhlaa vietettiin 17. huhtikuuta 2009. Tapahtumasta kerrotaan Kielikellossa:

Arkistoon on kerätty yli 23 000 tuntia äänitteitä suomen murteista ja sukukielistä sekä muistakin maailman kielistä. Murreaineisto sisältää vapaata kerrontaa puhujille läheisistä aiheista, jotka valottavat elämän eri puolia aina syntymästä ja kuolemasta juhliin ja arjen töihin. Puhekielen aineistoa kerätään edelleen. Tutkimuskeskuksen eri hankkeissa kertynyttä uutta aineistoa edustavat esimerkiksi R-kioskin asiointikeskustelut. Vanhaa nauhoille tallennettua aineistoa digitoidaan säilyvyyden parantamiseksi ja käytön sujuvoittamiseksi.


Helmikuun alussa 1959 perustettiin Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen yhteyteen nauhoitearkisto. – – Perustetun arkiston tavoitteena oli saada kielen ja sisällön puolesta edustavia näytteitä jokaisesta suomenkielisen pitäjän murteesta – pitäjiä oli siihen aikaan lähes 500 – sekä myös näytteitä suomensukuisista kielistä aina kaukaisia samojedikieliä myöten.

Yritys oli rohkea. Intoa meillä vasta-alkajilla oli, mutta mistä rahat. – – Ensimmäiset avustukset saatiin Hämeenkyrön kunnalta ja Kuusamo-Seuralta, kummaltakin 500 markkaa. Summa tuntuu nykyoloissa pieneltä, mutta vuonna 1959 se oli niin suuri raha, että sillä voitiin tehdä arkiston ensimmäiset verrattain perusteelliset pitäjänmurteen nauhoitukset; Kuusamossa (ja siihen liittyen Posiolla) tallennettiin vapaata puhetta 27 tuntia ja Hämeenkyrössä 30 tuntia.


Pertti Virtaranta: Martti Myllyharju – Varjosta valoon (Teoksessa Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä, alkuperäistekstit: Kotiseutu 5/1948, Aamulehti 16.9.1948, Aamulehti 21.8.1954, Kotiseutu 6/1963)

Pertti Virtaranta ja Elfa-magnetofoni Stefan Huotarin tietoja tallentamassa. Kuvan otti Mölnlycken tehtaan henkilökuntalehden toimittaja 1951. Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä -kirjan kuvitusta.
PV, ja Elfa-magnetofoni ja haastateltava 1951. Kynällä kylmällä -kirjan kuvitusta.


Kesinä 1949 ja 1950 oli hämäläismurteiden tallentamisessa alkeellisena apuneuvona Mail-a-Voice-merkkinen magneettinen levytyslaite. Tuloksena oli teos Hämeen kansa muistelee. – – Vanha, täysinpalvellut Mail-a-Voice vaihtui huomattavasti parempaan Elfa-merkkiseen teräslankatallentimeen kunnes sen taas aikanaan syrjäytti helppokäyttöinen nauhuri. Tämän työrupeaman tekstejä on julkaistu teoksissa Vienan kanssa muistelee ja Kultarengas korvaan. Edellinen on 800-sivuinen karjalaisuuden monumentti, joka ilmestyessään hätkähdytti sekä kielen- että perinteentutkijat.


Pekka Laaksonen: Pertti Virtaranta 75-vuotias (Elias, 2/1993)


”Se imaisi mukaansa nuoret tutkijat”

Pertti Virtarannan lanseeraama murteennauhoitus oli houkutteleva aate, ja se imaisi mukaansa nuoret tutkijat ainakin Helsingin yliopiston Castrenianumista. Monille siitä tuli keskeinen, monivuotinen, elinikäinenkin työ tai harrastus. ”Nauhoitearkiston perustaminen on erittäin ilahduttava tapaus, jolla – mikäli arkistolle suodaan hyvät toimintamahdollisuudet – tulee olemaan merkittävä vaikutus kielemme tutkimukseen”, Virtaranta sanoi virkaanastujaisesitelmässään. Jos jotain ”suodaan”, niin se perustuu myös omaan tahtoon ja yrittämiseen, ja tässä Virtaranta oli hyvä.


Suomen kielen näytteitä

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus julkaisi Suomen kielen näytteitä -sarjaa vuosina 1978–2000. Yhteensä ilmestyi 50 kirjasta, joissa jokaisessa on litteroituna noin kaksi tuntia murretta.

”Erinomaisena kertojana ja kansanperinteen taitajana Maria Lång [s. 31.1.1891] on ennestään tuttu monille murteista kiinnostuneille. Hänen kuvauksensa ovat asiallisen tarkkoja ja samalla vauhdikkaita ja rehevän huumorin ryydittämiä.”

Erkki Lyytikäinen: Jurvan murretta (1978).

Erkki Lyytikäinen: Jurvan murretta (1978).

Villehard Peltolan [s. 20.4.1878] kerronta on verkkaisen asiallista ja puhe selvää, toisinaan hyvinkin painokasta ja vakuuttavaa. – – Melkein koko näyte käsittelee kalastusta.”

Amalia Lintunen [s. 9.2.1888] oli erittäin puhelias vanhus, ja niinpä haastattelu rönsyileekin puolelta toiselle. Edellinen tarina voi jäädä jopa hieman kesken, kun haastateltava siirtyy oma-aloitteisesti jo uuteen aiheeseen. – – Haastattelun aluksi Amalia Lintunen muistelee Kantosyrjään muuttoa ja kotiaan.”




Suomen murrealueet -kokoelma

Kokoelma sisältää murrealueittain järjestettyjä lyhyitä ääni- ja tekstinäytteitä suomen murteista. Näytteet on poimittu Suomen kielen nauhoitearkiston (SKNA) äänitteistä.

Peräpohjalaisten murteiden näytteet tulevat kuudesta pitäjästä. Alatornion näytteessä puhutaan maahisista ja Kittilän näytteessä puhutaan muun muassa pellonteosta porolla.

Poro valjaissa (v. 1942). Kuva: A. Vallinheimo. Sotamuseo.
Poro valjaissa (v. 1942). Kuva: A. Vallinheimo. Sotamuseo.

Savolaismurteiden näytteet tulevat yhdeksästä pitäjästä. Joutsan näytteessä puhutaan haikutuvista ja Suomussalmen näytteessä haukien käestämisestä.


Kauden murre

Kauden murre -sarjassa esitellään Suomen murteita ääninäytteiden ja niitä vastaavien litteroitujen tekstien avulla. Murrenäytteitä on kaikkiaan 18 pitäjästä.

”Ja niit_ei sit, pruukat mittä lautassi ko, toises fatis_ol vellu ja toises ol, perùni ja, siält vaa sama-, samast jokaine lusìkan kans ajoi suuhus. ei mittä lautassi tarvittu. Ja samàst toopist ryypättim piimä ei mittän klasei oll_eik... ja ei kippiäks tulttu [naurua].”

”No, aina siihen on tietenkik kuulunus syäminen, ja sitte olhan käyty sukulaasis ja, kirkos ja hauroolla ja, ja ja, vietetty paljo aikaa perheen kans. Se on niin ku se, ydijjuttu ollu aina ja totta kais siihen nyk kuuluu, pukki ja lahjat ja kaikki nää muukkim mutta tuota, kyllä se o ollu enemmän sellanem perhejjuhla niin ku soon nykki.”

”No, mut, pittää olla nii höperö ni jot mie leikkasi vähä siint lantust kuulkaa. Ehä mie jaksant nyt koko lanttuu syy-. Ja sit mie aloi pelätä mut, mut jos se, jos se vaija pirulaine tuota, eh rupijaa kaihoomaa sitä ni, ni, niin tuota jos se taas vaik tukistelloo.”

vaija
Sanan ”vaija” levikki. Kartta: Anneli Hänninen.



Suomen murrekirjan äänitteet

Kotuksen sivuilla on kuunneltavissa Suomen murrekirjassa teksteinä julkaistut murrenäytteet, jotka on valittu Suomen kielen nauhoitearkiston kokoelmista. Äänitteitä ja niihin liittyviä tekstinäytteitä julkaistaan Puhetta pitäjistä -palstalla.

Ääninäytteitä on satoja. Voit aloittaa Ahlaisista ja päätyä Äänekoskelle.

Viljo Nissilä haastattelee Nestori Simolaa Hauholla 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.
Viljo Nissilä haastattelee Nestori Simolaa Hauholla 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.


Kiantoa, Päätaloa, Linnaa ja muuta kulttuurihistoriaa

Suomen kielen nauhoitearkiston kokoelmissa on moninaisia kulttuurihistoriallisia nauhoitteita: kirjailijahaastatteluja, tutkijain muistelmia, tallenteita yliopiston tapahtumista, tallenteita kielentutkimuksen alaan kuuluvista radio-ohjelmista ja niin edelleen. Nauhoituksia on tehty 1960-luvun alusta lähtien ja nauhoitteita on yli 3 100 tuntia. Kirjailijahaastatteluista mainittakoon muun muassa Ilmari Kiantoa, Väinö Linnaa, Veijo Merta, Kalle Päätaloa, F. E. Sillanpäätä ja Mika Waltaria koskevat haastattelut.

Ilmari Kianto Jorma Rekusen haastateltavana. 26.9.1963. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.

Ilmari Kianto Jorma Rekusen haastateltavana. 26.9.1963. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.


Pertti Virtaranta haastatteli Taataa, kirjailija F. E. Sillanpäätä alkukesällä 1948. Näin Virtaranta muistelee kohtaamista:

Lyhyeen äänitykseen kirjailija ilmoitti olevansa valmis milloin vaan. Ensin kuitenkin juotiin kahvit, jotka tytär Saara meille järjesti, kuuliaisena isänsä tavanomaiselle kehotukselle: ”Saara, sinä joka olet ekonomi” jne. Eeva Numminen oli ilmoittanut Sillanpäälle, että me liikuimme murteentutkimusasioissa. Sen kirjailija oli ymmärtänyt niin, että hänenkin olisi paras puhua murretta, kyröläistä äidinkieltään. Sen vuoksi hän oli pannut paperille muutaman mielestään Hämeenkyrön murretta luonnehtivan lauseen. Tämän tekstin hän luki aluksi, tosin paperistaan välillä irtautuen. Sitten seurasi pitempi jakso kirjailijan vapaata puhetta, johon hän ei ollut ennalta valmistautunut. Tätä kaikkiaan nelisen minuuttia kestänyttä esitystä ei ole aikaisemmin julkaistu.

”Vai neh! Että soo soo. Että mun tarttis täsä nyt sitte oikeen sitä äiteni kiältä vanhalla karvasella suullani ruveta prohtaamaan – vaikkei mun toi suuni niin kovasti karvanen o, mutt noi sen suun ympärystät on täsä ny päässy vähä sitä semmosta lykkäämään, kun mä elän täälä maakkeskessä semmosta vähä joka-aikasta elämää, ja olen jo siinä ijäsäkin ettei mun kannata, elikkä ränttää, enään mitään ernomasia tavotalla, meinaten, ainakaan noilla kasvoillani.”

Pertti Virtaranta: Taataa tapaamassa (teoksessa Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä, alkuperäisteksti: F. E. Sillanpään puhetta, 1967)

Kirjailija F. E. Sillanpää täyttää 60 vuotta. Kuvassa vasemmalla Sinikka Karhuvaara. Kuva: F. E. Fremling, 1948. Museovirasto.
F. E. Sillanpää täyttää 60 vuotta. vasemmalla Sinikka Karhuvaara. Kuva: F. E. Fremling, 1948. Museovirasto.


”Ihmisen minuus on sidottu kieleen”

Pertti Virtaranta haastatteli kirjailija Väinö Linnaa useaan otteeseen. Vuonna 1973 Virtaranta teki kaksikymmentäkaksiosaisen haastattelun ja vuonna 1974 kuusiosaisen haastattelun. Nämä katkelmat ovat vuoden 1973 haastattelun ensimmäisestä osasta.

VL: Niin siellä on kertomus siinä, kun keskipohjalainen sanoo, että ”nyt syöhään pojat puurua”, niin miten vielä siihen aikaankin siis vieras murre saattoi aiheuttaa toisessa ärtymystä. Niin kuin tämä Tanskin Paavo, joka oli Punkalaitumelta, sano ”Puurua, puurua, kyllä on sukkelaa puhetta”. Minulle itselleni taas tämä sukkela ja nämä niin oli juuri Punkalaitumen vieras murre.

Mutta siis jollakin tavalla silloin mä opin niinkun ymmärtämään näitä kielellisiä ilmaisuja. Tässä ei mulla ollu kirjallisia tarkoituksia siinä, ne niinku huvitti muuten nämä erikoisuudet. Ja sitten jotenkin tajusin, että kuinka tärkeä sana on ihmiselle psyykkisesti, sanan merkitys. Juuri kun kinataan tuommoisesta asiasta onko suolaton tuimaa vai ei, niinku itä- ja länsimurteet. Merkityshän on sama, mutta herranjumala siitä ei annettu sitten periks. Se on siis ihmisen minuus on sidottu kieleen. Sillä tavoin että se ei voi luopua tästä sanasta luopumatta osasta minuuttaan.

PV: Ilman muuta tuonkin asian merkeissä on tapeltu.

***

VL: Luullakseni tämä suomalainen harvasanaisuus, joka ei ole klisee sekään, niin se on vain tottumusta siihen yksinäiseen elämään. Eihän ihminen, joka lapsuudessaan joutuu juhkii ja itsekseen olee, niin mistä sen kieli kehittyy. Mä luulen että savolainen ja karjalainen vilkkaus johtuu juuri näistä suurista perheistä.

PV: Joo, suurista perheistä ja sitten Karjalassa kun kylät oli, rakennukset olivat lähellä toisiaan ja siinä seurusteltiin naapurien kanssa paljon enemmän.

VL: Joo, siis ne ol niinku tämmöne sosiaalinen tihentymä oli paljon voimakkaampi niin kielikin kehittyi vilkkaammaksi kuin Hämeessä ja Länsi-Suomessa.



”Oikeata” kieltä ei ole

Osa Pertti  Virtarannan ja Väinö Linnan tapaamisista oli sellaisia, että Virtaranta ei nauhoittanut niitä, mutta teki muistiinpanoja. Tässä katkelma yhdestä Linnan ajatusten muistiinpanosta:

Suhteeni kieleen on luonnonvarainen. ”Oikeata” kieltä ei ole. Tuntemattoman kielessä on tiettyä kapinaakin. Olin kertonut Tuntemattoman juttuja eri henkilöille ja huomannut, että ne tulivat hyväksytyiksi, myös kielellisesti. Siksi ajattelin: jos puhuttu kieleni tehoaa erilaisiin ihmisiin, myös sivistyneistöön, niin kyllä sen täytyy tehota kirjassakin.


Pertti Virtaranta: Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä (alkuperäistekstit: Kirjailijanauhoituksista Suomessa yhden esimerkin valossa, 1973; Kirjailijanauhoituksista kielentutkijan näkökulmasta, 1987)

Nauhoitearkistossa pitkään työskennelleet Eeva Yli-Luukko ja Erkki Lyytikäinen muistelevat

Akateemikko Pertti Virtarannan aloittama suuri projekti saatiin valmiiksi 1980-luvulla, jolloin tehtiin viimeisiä murteiden keruita. Sen jälkeen 1990-luvun alussa alkoi murteen seuruu -projekti, jonka tarkoituksena on seurata kymmenellä paikkakunnalla eri-ikäisten ihmisten puhetta kymmenen vuoden välein. Nykyisin murteiden seuruuta tekee puhutun kielen yksikkö, ja siihen liittyy myös paljon opinnäytteitä.

”Siinä tulee heti käyttöön ne tulokset. Eli siten eroaa tästä suuresta keruusta, joka oli tarkoituskin olla vain tällainen tallennus. Yhden aikakauden puhekielen poikkileikkaus. Tutkii sitten kuka tutkii ja mitä tutkii”, Erkki lisää.

Käytännön kenttätyössä haastateltiin noin 70–80-vuotiaita, samassa pitäjässä syntyneitä ja koko ikänsä asuneita henkilöitä. ”Kyseltiin heille tuttuja vanhoja asioita, jotka yleensä olivat työtapoja. Miten ennen tehtiin ruokaa, viljeltiin peltoja jne. Silloin kun he menivät näihin lapsuudesta tuttuihin asioihin, he puhuivat mahdollisimman vanhakantaista murretta”, Eeva selventää.

Eniten kenttätyökokemusta on Erkillä. ”Autolla ajettiin pitäjään ja mentiin johonkin kylään ja johonkin taloon ja mentiin kysymään, onko siellä semmoisia ja semmoisia ihmisiä siinä kylässä, jotka ovat asuneet siellä koko ikänsä. Sitten oli jo puolen tusinaa nimeä ja mentiin yhtä jo kattomaan. Ja jos se kuulosti hyvältä, niin kysyttiin sopisiko vähän haastatella ja äänitellä. Ja kyseltiin onko vielä ikätovereitakin hengissä. Jos oli hyvä puhuja, niin tultiin taas uudelleen”, hän kuvailee.

Kentällä sattui ja tapahtui kaikenlaista, minkä vuoksi työ eroaakin paljon pölyisessä toimistohuoneessa tehtävästä tutkimustyöstä. Kenttätyössä tarvittiin tilannetajua, jotta sai voitettua ihmisten luottamuksen. ”Siinä täytyi tosiaan osata kohdata ne ihmiset ja luoda sellainen luonteva tilanne aika nopeastikin, että saatiin tehokkaasti nauhaa”, Eeva toteaa.

Erkki muistelee Syyrian Damaskoksessa sattunutta nauhurin varastamistapausta: ”Jussi Aro lainasi meiltä laitteet ja uuden nauhurin ja nauhoitteli arabiaa siellä erinäisissä paikoissa. Se tapas kaksi äijää kadulla ja ehdotti, jos he rupeisivat hänen kielenoppaikseen. Niin he menivät läheiseen puistoon ja rupesivat juttelemaan. Puhuivat ummet ja lammet, ja kun haastattelu päättyi, niin he sanoivat, että nyt he ottavat tämän nauhurin. Ja niin he ottivat ja lähtivät lätkimään. Eivät kuitenkaan hoksanneet ottaa ääninauhaa.”

Varkaat saatiin jo seuraavana päivänä kiinni nauhan ansiosta, mutta nauha jäi sille tielleen Damaskoksen pääpoliisiasemalle todistusaineistoksi.


Karjala: kieli ja sanakirja

Karjalan kielen sanakirjan varsinainen toimitustyö alkoi vasta 1930-luvulla, jolloin kokoelmat olivat karttuneet merkittävästi, erityisesti ”suurkerääjä” E. V. Ahtian ansiosta. Vuonna 1934 Eino Leskinen julkaisi Virittäjässä ”Karjalan kielen sanakirjan artikkelien luonnoksia”. Monien vaiheiden jälkeen artikkelityö keskeytyi syksyllä 1939 toimittaja Leskisen joutuessa tärkeämpiin tehtäviin, ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”.

Vuonna 1942, jatkosodan aikana, sanakirjatyötä alettiin virittää uudestaan ja hanke siirrettiin Sanakirjasäätiöön. Säätiön yhteydessä toimi tutkimuslaitos Suomen suku, jossa järjesteltiin kokoelmia, julkaistiin kolme osaa Karjalan kielen näytteitä ja luotiin sanakirjan toimitusperiaatteita. Artikkelityöhön saatiin varat valtion humanistiselta toimikunnalta vasta vuonna 1954. Päätoimittajaksi valittiin tohtori Pertti Virtaranta. Hän jätti suomen kielen lehtorin virkansa Lundin yliopistossa ja aloitti sanakirjatyön toukokuussa 1955. Hänen lisäkseen toimittajia oli tuolloin kolme, yksi heistä päätoimittajan puoliso, maisteri Helmi Virtaranta.


Autonkuljettaja Boris, Helmi Virtaranta ja Barantsev Anna Kursijevan talon edessä ennen lähtöä Sammatuksesta. 31.8.1972. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.
Autonkuljettaja Boris, Helmi Virtaranta ja Aleksandr Barantsev Sammatuksessa. 31.8.1972. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.

Mie olen nagreheh rakas

Karjalan kielen sanakirjan kuudes, viimeinen osa ilmestyi 2005. Sanakirjan toimittaja Leena Joki luo Kielikellon jutussaan katsauksen puolen vuosisadan mittaisen hankkeen tulokseen, valmiiseen sanakirjaan:

Karjalassa rakas-sanalla suomen yleiskielen mukainen merkitys ’rakas, mieleinen’ on vasta toissijainen; perusmerkitys on ’halukas, innokas’: Mie olen nagreheh rakas. (Pidän kovasti nauriista. Porajärvi) Oletko rakaz lähtemäh? (Haluatko lähteä? Salmi) Muodollisesti suomen rakastella-verbiä vastaava rakassella taas merkitsee ensisijaisesti kehottamista tai hoputtelua: Muidu vai rakastelou, itše ei lähte. (Muita vain hoputtelee, itse ei lähde. Nekkula-Riipuškala)


Kaukaiset tverinkarjalaiset

Pertti Virtaranta matkaa Lisa Hovinheimon reportaasissa (1985) Tverin alueelle ja tapaa karjalaisia. 





Karjalan pertti

Sanan pertti merkitys karjalan kielessä on ’tupa, pirtti, asuinhuone t. -rakennus; maja’. Perttine on sanan deminutiivijohdos ja tarkoittaa ’pientä taloa’.

Perttine-sanalippu. Tver, Pertti Virtaranta. Karjalan kielen sana-arkisto.
Perttine-sanalippu. Tver, Pertti Virtaranta. Karjalan kielen sana-arkisto.
Mustapertti-sanalippu, Tver, Pertti Virtaranta. Karjalan kielen sana-arkisto.
Mustapertti-sanalippu, Tver, Pertti Virtaranta. Karjalan kielen sana-arkisto.

Kielisukulaisia Aunuksessa

Tässä reportaasissa Pertti Virtaranta johdattelee tapaamaan kielisukulaisia Aunuksen Karjalaan.






Praasniekkaa pitämässä

Omin päin kylää kierrellessään Helmi oli osunut erääseen mökkiin, jonne kylän mummoja oli kerääntynyt ”juhlimaan”. He olivat hyvällä juttutuulella ja kertoivat kokoontuvansa harva se päivä praasniekkaa pitämään. Kun Helmi ihmetteli, riittääkö juhlinnan aihetta niin usein, niin he selittivät, että jos ei varsinaista praasniekkaa, niin aina on jonkun – elävän tai kuolleen, kaukaisen tai läheisen sukulaisen tai ystävän – nimipäivä, kuolleen muistinpäivä jne. Silloin avataan pullo tai pari – ja aikaa eläkeläisillä on runsaasti.

Nauhoitettaviksi mummot eivät suostuneet, vahinko kyllä, eikä kukaan suostunut sanomaan nimeään. – Mietteissään Helmi palasi majapaikkaan harharetkeltään, ihmetellen miten erilaisia mummoja maailmassa onkaan.

Pertti Virtaranta: Erään tutkimusmatkan kuvaus (teoksessa Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä; alkuperäisteksti: Kentältä kentälle, 1981)


Helmi Virtaranta tarkistamassa litterointeja Aleksandra Punzinan avustaessa, Puasinkoi, Tver, 23.8.1977. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.
Helmi Virtaranta tarkistamassa litterointeja Aleksandra Punžinan avustaessa, Puasinkoi, Tver, 23.8.1977. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.

Karjalan helmi

Karjalan kielen sanakirjassa on useita helmi-sanan selityksiä, kuten simpukasta saatu helmiäinen, helminauha, pisara ja karpalo. Esimerkkejä: akat issutti helmet (sorokan) häntäh, tyttölöil ollah helmet kaglas, ei ole (viinaa) ńi helmie. Sanaa käytetään myös sanonnassa ei henkie ei (~ ńi) helmie (kuolleesta, kuolemaisillaan olevasta).


”Olimme kaikki tyytyväisiä Mägriän päivään”

Torstai 9.6. Aamiainen Aunuksenkaupungin majapaikan bufetissa tavanomainen: teetä, kefiiriä ja ”šipaniekkoja”. Tänään oli luvassa Mägriän päivä. Aunuksenkaupungin kaupunkineuvoston varapuheenjohtaja, karjalainen mies, järjesti meille autokyydin Mägriälle.

Lauri Honko, Pertti Virtaranta ja Väinö Kaukonen hotellin edessä nauhoitusmatkalle lähdössä. Aunus, 9.6.1966. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.

Lauri Honko, Pertti Virtaranta ja Väinö Kaukonen nauhoitusmatkalle lähdössä. Aunus, 9.6.1966. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.

Olimme kaikki tyytyväisiä Mägriän päivään, myös Lauri [Honko], jolle Inkeri [Tokareva] oli järjestänyt keskustelukumppaniksi itkuvirsien taitajan Liza Terentjevan.

Missä vikkeläjalkainen Erkki [Ala-Könni] liikkui, sitä emme tienneet. Lähdön hetkellä häntä ei näkynyt missään. Häntä etsiessämme joku neuvoi, että kylän kaduilta ei häntä kannata etsiä, vaan talojen katoilta, hänet oli nähty usein kameroineen kiipeämässä korkeille paikoille. Jostakin kaivattu Erkki sitten äkkiä ilmestyikin.


Pertti Virtaranta: Erään tutkimusmatkan kuvaus. Aunuksen kylissä kesällä 1966 (Teoksessa Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä, alkuperäisteksti Erään tutkimusmatkan kuvaus, 1983)

Tutkimus tarvitsee uutta ainesta

Karjalan kieleen kohdistuva harrastus alkoi toisen maailmansodan aiheuttaman laman jälkeen taas elpyä 1950-luvulla ja on nyt melko vilkasta sekä meillä että Neuvostoliitossa. On havaittu, että karjalan ja yleensäkin itämerensuomalaisten kielten tutkimus tarvitsee uutta ainesta tämän kielialueen eri puolilta; Genetzin satakunta vuotta sitten tekemiin muistiinpanoihin perustuvat katsaukset Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä (1880) ja Tutkimus Aunuksen kielestä (1884) ynnä eräät myöhemmät murremonografiat ja kielennäytteet eivät enää riitä.

Seuraavassa esittelen Neuvostoliitossa ilmestyneitä teoksia ja artikkeleita lähinnä kielentutkijan näkökulmasta. On kuitenkin tähdennettävä kyseisten julkaisujen merkitystä myös perinteen tutkijoille.


Pertti Virtaranta: Karjalan kielen tutkimuksesta Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jälkeen (Virittäjä, 1970, 458469)

Kovan onnen kylä

Suomeen kantautunut viesti kertoi siis Komodvorkoin palaneen, aivan kokonaanko, sitä ei tieto kerro. Jälleen on tulipalo koetellut tätä vanhaa karjalaiskylää kuten sata vuotta sitten. Lienevätkö joutuneet kodittomiksi meidän tuntemamme perheet ja herttaiset mummot? Onkohan kylän asukkailla vielä kerran uskoa, tarmoa ja taitoa ryhtyä rakentamaan uudelleen pientä kylääntä tämänkin koettelemuksen jälkeen?


Pertti Virtaranta: Kolmodvorkoi, kovan onnen kylä (Maailma ja me, 9/1990)

Pelageja Mihailovna Smirnova pirttinsä ikoninurkassa, parasopessa. 7.9.1977. Kuva: Pertti Virtaranta. Maailma ja me -lehden 9/1990 kuvitusta.

Pelageja Mihailovna Smirnova pirttinsä ikoninurkassa, "parasopessa". 7.9.1977. Kuva: Pertti Virtaranta.


Že on karielan kielen tie

”Ongo toveštah, što karielazih näh on kniigua [onko totta, että karjalaisista on kirja]? – – Muissan, kuin mielet piäššä kiehuttih! Vet enžimmäzen kerran miun käzissä oli kniiga, kumbazešša nägyvillä oldih tuttavat uuličat i tuttavat rahvaš, omat kyläläzet rahvaš. Šuurella fotolla oli i miun oma uuličča i miun kodi, kumbazešša mie šynnyin i kažvoin, kumbazešša muissin jogo pordahazen, jogo kynnykšen, jogo lattienlaudazen. Tämä Pertti da Helmi Virtarannan kniiga oli kuin tiešuara [tienhaara]: autto uuven tien löydiä miun elännäššä. Že on karielan kielen tie, kummast’a myöten mie läksin.” (Ljudmila Gromova)


Pertti Virtaranta: Kauas läksit karjalainen: matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä. Porvoo: WSOY, 1986.


Suomen kansan murrenäytteitä

Tutkimus- ja keruumatkojensa saaliita Virtaranta ei jättänyt arkistojen hyllyille pölyttymään, vaan hän pyrki mahdollisuuksien mukaan saattamaan niitä myös julkisuuteen. Näin hän oli menetellyt jo Ruotsin-kaudellaan, ja samaa linjaa hän jatkoi myös työntäyteisinä professorinvuosinaan ja varsinkin eläkkeelle päästyään. Ensimmäinen pääosin nauhoitearkiston äänitteisiin perustunut murrenäytekokoelma oli 1964 ilmestynyt Suomen kansa muistelee. Se sai seuraajakseen kokonaisen kirjasarjan Kotiseudun murrekirjoja. Siinä Virtaranta julkaisi tasaiseen tahtiin peräti kuusi teosta: Someron murrekirjan 1973, Tyrvään murrekirjan 1976, Länsi-Kannaksen murrekirjan 1982, Viljakkalan murrekirjan 1983, Karkun murrekirjan 1986 ja Tampereen murrekirjan 1987. Virtarannan murrenäytteiden yhteinen sivuluku nousee hieman yli 4 000:n, mutta se on vain vähäinen osa hänen nauhoitteistaan.


Kotipitäjän kieli kirjaksi

Pertti Virtaranta laati myös kotipitäjänsä Karkun murrekirjan. Alkusanoissa hän kertoo, että asia oli ollut hänen mielessään jo kauan. Virtaranta valittelee alkusanoissa naisten puuttumista haastateltavien joukosta:

Naisten puuttuminen haastateltavien joukosta näkyy siinä, että naisten askareiden kuvauksia on vähän, ja nekin harvat miesten silmin hiukan hatarasti nähtyjä. Muuten kirja noudattelee edellisten murrekirjojeni teemoja: on muistelua omasta elämästä, omaisista, lähipiiristä, töistä ja juhlista; on mieleen jääneitä tapahtumia ja henkilöitä. Siellä täällä on myös nykyajan elämän ja ilmiöiden arviointia, jonka mukaan nykyinen aika ei vedä vertoja entiselle.

Karkun murrekirjassa on muun muassa Juha Kuuselan muisteluksia, esimerkiksi tämä yskän tulemista koskeva katkelma:

Niin ja semmonen Mottee täälä kulki kans, se oli Vesilahresta. Se oli kova käymään kirkosa sitte. Palas Karkun kirkosta sittep pyhäehtoopäivällä, ja oli oikeen aika molske (= kurakeli) sillon sittej juuri kelirikon aika. No se platki (= läiski) tallukkaat jallaasa sittet tuleen ja poikkes sittes sinnes sisällek kotonani. Äitevainaa puhu sitte hälle että: ”Kylä te saatte kans mahrottoman yskän nyk kun tämmösellä kelillä kuljette tallukkaalla.”

”Luuleks sinä ämmä että uskä siittä tulee jos jallaak kastuu”, sano Mottee, että ”yskä tullee kun yskän aika on!”


Pertti Virtaranta: Karkun murrekirja (SKS, 1986)


Lappeenrannan murreseminaari. 23.6.1964. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.
Pertti Virtarannan ottama kuva Lappeenrannan murreseminaarista 23.6.1964. Museovirasto.

Murteentuntemusta kartoittamassa

Pertti Virtarannan ääni tuli suomalaisille tutuksi monista radio-ohjelmista. Vuonna 1963 hän selosti asiantuntevasti radiokuuntelijoille tarkoitettua murrekilpailua. Kilpailusta tuli odotettua suositumpi, ja osoittautui myös, että suomalaiset tunsivat erinomaisesti myös toistensa murteet.

Sodassa moni Suomen mies ja nainen joutui ympäristöön, jossa puhuttiin toisin kuin kotona, ja tällä tavoin hän tuli tutustuneeksi muihin murteisiin.

”Kilpailu oli mielestäni lapsellisen helppo”, kirjoittaa eräs oikein vastannut.

Eräs vanha vastaaja kirjoittaa: ”Olen katsellut tätä maailmaa yhdeltä ja toiseelta kolkalta, ja mielestäni on kauniimpi puheen murre Kiikan pitäjässä Turun ja Porin läänissä.”

Tässä kolme katkelmaa ohjelmasta Tunnetko murteitamme? (Alkuerä, Alkuerän tulokset ja Loppukilpailu).






Virtaranta meidän talosta

Pronominiin me liittyy ’meidän taloa (tai perhettä, väkeä)’ merkitsevä meidä, josta on huomauttanut mm. Pertti Virtaranta (Länsiyläsatakuntalaisten murteiden äännehistoria, 1946, s. 117). Merkitykseltään erikoistunut, luultavasti genetiivimuodosta meidän syntynyt meidä on alkanut elää omaa elämäänsä, ja sitä voi jopa taivuttaa. Suomen murteiden sana-arkiston tiedot meidä-muodosta sijoittuvat lähinnä hämäläismurteiden alueelle (ks. kartta). Toi om meilästä (= meidän talosta) kans erotettu tommonen asumus, on todettu Teiskossa, ja Lopella on kerrottu: Niin kyl nee viljeli (hamppua) mutta ei täs lähellä meirää (= meidän taloa). Loimaalla on valiteltu: Kyl kai heet taas taitavap pittää että meijäsä (= meissä) vika o.


Äs-tee-teen uutiset

Radiossa oli alkanut 1950-luvun lopulla viikoittainen kielenhuoltoon keskittyvä pakinasarja Kielivartio. Suomen kielen professori Pertti Virtaranta piti 23.3.1960 esitelmän ”Älkää lasketelko ’erräpäitä’!” Hän toteaa aluksi: ”Oppikoulua käyneistä suuri osa lienee jo e-alkuisuuden kannalla, mutta kielenkin perinteistä kiinni pitävä vanha kansa puhuu vielä kaikkialla ällästä ja ämmästä, ärrästä ja ässästä.”

– – Hän tulee seuraavaan päätökseen: ”Mikäli tätä vuosisataista suomalaista tapaa pidetään arvossa ja ohjeena, niin silloin olisi suositettava asuja ällä, ämmä, ännä, ässä, äksä. Kirjaimia lueteltaessa varsinkin lyhenteissä voidaan loppuääntiö jättää pois, siis esim. SM (= äs-äm) ‑kilpailut, NMKY (= än-äm-koo-yy) ja STT (= äs-tee-tee).”

Ilmeisesti radion johto koki, että Virtarannan suositus oli velvoittava, ja niinpä uutistenlukijat saivat käskyn ryhtyä lausumaan STT-lyhennettä suosituksen mukaisesti. Kun tämä sitten kirvoitti kiukkuisia kommentteja Suomen Akatemian kielitoimiston suuntaan, sen silloinen päällikkö Matti Sadeniemi asettui Virtarannan esityksen taakse – olihan Kielivartio-sarja kielitoimiston järjestämä.


Astevaihtelun ulkopuolella

Erityisen usein vaihtelematon on suomen murteissa sana lautta. Laajalti hämäläismurteissa ja niiden ympäristössä taivutetaan lautta : lauttan. Pertti Virtaranta mainitsee länsiyläsatakuntalaisia murteita käsittelevässä tutkimuksessaan useita muitakin vastaavia tapauksia, mm. aitta : aittan, kantti : kanttilla, raitti : raittilla. Esimerkiksi Vesilahdessa on sanottu meniv vallan kuittiks, ja Suomen murteiden sanakirja mainitsee Hollolasta kartta-sanan esimerkin karttashan ne rajat on, ei sit tartte epäilläkses.


Vanhan kannan jäänteitä

Koivussa on latva, mutta murteissa sillä voi lisäksi olla mm. lalva, larva tai ladva. – – Länsimurteiden lalva-, larva- ym. muotojen vaihtelussa ei kuitenkaan kyse ole astevaihtelusta, vaikka se paljon astevaihtelua muistuttaakin. Pertti Virtarannan mukaan lalva-asun levikin huomattava laajuus kertoo kuitenkin siitä, että kyseessä on vanhan kannan jäänne: tämän perusteella voi siis olettaa, että pata : palan ‑tyyppisestä taivutuksesta tutun ns. ”hämäläisen ällän” levikki olisi ollut huomattavan paljon laajempi kuin nykyisissä vanhoissa murteissa. (Virtaranta 1958: Pääpainollisen tavun jälkeisen soinnillisen dentaalispirantin edustus suomen murteissa, s. 51.)


Rannan koivut. Kuva: Vesa Heikkinen.
Rannan koivut. Kuva: Vesa Heikkinen.

Inkerin paimenia

Suomesta pois, paimeneksi Inkerinmaalle! – näin ehdotti hädissään Jukolan Simeoni veljesten miettiessä mitä tehdä kruunun kynsistä pääsemiseksi, kun olivat tapelleet Toukolan poikien kanssa ja pelkäsivät lyöneensä joitakin raajarikoiksi, kenties jonkun ihan hengettömäksikin.

Inkerinmaalle mentiin paimeneksi laajalti Suomesta. Varmaan Aleksis Kivi oli siitä kuullut kotipitäjässään Nurmijärvellä. Sekä lehmä- että hevospaimenet olivat Inkerissä ensimmäiseen maailmansotaan saakka enimmäkseen Suomesta. Murteentutkimusmatkoillani olen tavannut muutamia Inkerin paimenia tai kuullut kerrottavan heistä, mm. Mäntyharjulla, Ristiinassa tai Lappeenrannan ympäristössä.


Pertti Virtaranta: Mäntyharjun poikia reissulla (teoksessa Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä; alkuperäisteksti: Länsi-Savo, 9.11.1966)


Tervanpolton merkittävimpien sanojen tuli, terva, savu kiertelyllä on syvät juuret vanhoissa kansanomaisissa käsityksissä. Perustana on usko siihen, että tervahauta kuulee tervanpolttajien puheet. Jos mainitsee tarpeettomasti polton onnistumisen kannalta tärkeimpiä sanoja tai käyttäytyy sopimattomasti (esim. huutaa, viheltää), se voi suuttua ja kostaa loukkaajalleen siten että pilaa tämän polton. Ne Suomen seudut – osaksi maan köyhimmät –, joissa tervanpolton merkitys on viime aikoihin saakka ollut huomattava, ovat sitkeästi säilyttäneet nämä tervanpolttoon liittyvät käytänteet, myös kieltä koskevat. Tervanpolttaja ei ole ollut tavan noudattaja vain mekaanisesti ja vanhasta tottumuksesta, vaan hänellä on ollut jäljellä usko(a) siihen, että tällainen käyttäytyminen, esim. tuli ja terva sanojen karttaminen, on yritykselle välttämätöntä tai ainakin edullista.


Pertti Virtaranta: Puun voide, venosen rasva. Tervanpolton kieltosanoja (Kalevalaseuran vuosikirja, 37, 1957)

Huopionkoski. Helle, Ikaalinen. 1956. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.
Huopionkoski. Helle, Ikaalinen. 1956. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.


Seikkailut suurella Lännellä

Pertti Virtaranta on tehnyt Pohjois-Amerikkaan kolme matkaa, vuosina 1965, 1975 ja 1980. Joka kerta hänellä on ollut joku tutkija matkakumppanina. Tutkimuskohteena on ensi sijassa ollut amerikansuomalaisten puhekieli.

Virtaranta on maininnut, että suomalaisten siirtolaisten kielen vanhakantaisuus yllätti tutkijat. Viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa syntyneiden siirtolaisten kielessä kuului hämmästyttävän selvästi se murre, jota he olivat lähtöseudullaan Suomessa puhuneet. Ja vielä toisenkin polven suomalaisilla kajastaa taustalla heidän vanhempiensa, ainakin äidin kotimurre. Suomessa tapahtunut yleispuhekielen myöhempi kehitys ei ole Amerikkaan ulottunut. Sen sijaan on siirtolaisten kieltä muokannut amerikanenglannista tuttu sanasto.

Kolmelta matkalta on kertynyt yhteensä nelisensataa tuntia nauhoitteita. – – Jokaiselta matkalta Virtarannalla on myös runsaasti päiväkirjamuistiinpanoja.


Jaakko Yli-Paavola: Alkusanat (teoksessa Pertti Virtaranta: Hauska tutustua. Amerikansuomalaisia tapaamassa, 1996)

Frederick Nordlund Pertti Virtarannan kuvaamana. Kanada, 1980. Hauska tutustua -kirjan kansikuva.
Frederick Nordlund Pertti Virtarannan kuvaamana. Kanada, 1980. Hauska tutustua -kirjan kansikuva.


Lauri Karttunen nauhoittaa mrs Clarkin laulamia intiaanilauluja. Pinepoint, Minnesota, Yhdysvallat, 3.7.1965. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto
Tarvittaessa Pertti Virtaranta toimi matkoilla myös kuvaajana. Tässä Lauri Karttunen nauhoittaa mrs Clarkin laulamia intiaanilauluja. Pinepoint, Minnesota, Yhdysvallat, 3.7.1965. Kuva: Pertti Virtaranta. Museovirasto.

”Hänen kielitaitonsa oli todella valtava”

Robert Austerlitz toimi New Yorkin Columbia Universityn kielitieteen ja uralistiikan professorina 1958–1993 sekä vierailevana professorina useissa eri yliopistoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli Amerikan tiede- ja taideakatemian jäsen 1991–1994.

Aarre Nymanin toimittamassa radio-ohjelmassa akateemikko Pertti Virtaranta kertoo Bukarestissa 1923 syntyneen Robert Austerlitzin vaiheista; lapsuudesta Romanian Brasovissa, muutosta Yhdysvaltoihin, osallistumisesta Normandian maihinnousuun, ajasta saksalaisten sotavankina, opiskelusta New Yorkissa sekä hänen mittavasta urastaan kielitieteilijänä ja kansanrunouden tutkijana.

”Roopella oli esitelmä, ja kun hän astui lavalle, niin hän ensin kysyi: ’Millä kielellä kuulijakunta toivoo minun puhuvan?’ Ja sitten minä muistan että kuulijakunta toivoi että jos puhuisit saksaksi. Ja hän pudotteli sen esitelmänsä saksaksi. Ilman paperia.”





Farmari farmaa

1960-luvun puolivälissä amerikansuomalaisten kieleen perehtyi professori Pertti Virtaranta, jonka laatima Amerikansuomen sanakirja ilmestyi vuonna 1992.

Ensimmäiset suomalaiset muuttivat Pohjois-Amerikkaan jo vuonna 1638. Vuonna 2004 Yhdysvalloissa ja Kanadassa oli Suomessa syntyneitä siirtolaisia yhteensä noin 50 000, mutta suomalaista syntyperää olevia kaikkiaan vajaat 750 000.

”Telakkaa merkitsevä sana, se on amerikansuomessa tokka. Lapsi on peipi, siis kovalla p:llä. Esimerkiksi majavaa merkitsevä sana, amerikanenglannin beaver, se on amerikansuomalaisten puheessa piiveri.”





Oletko sä nähnynnä lännen kulkuria?

Pertti Virtarantaa kiinnosti amerikansuomalaisten kieli, josta on käytetty myös nimitystä fingelska. Tunnetuin näyte tästä kielestä taitaa olla Hiski Salomaan laulama Lännen lokari.

On Friskossa käyty on Orekoni nähty
miss' on kesä sekä lumiset vuoret.
Takotass' on puitu, Palmpiitsillä uitu,
ja hellutettu vanhat ja nuoret.




”Onko se oolrait jos me tuumma käymään?”

Hauska tutustua. Amerikansuomalaisia tapaamassa -kirja vie lukijan, kuten esittelyteksti lupaa, farmeille ja metsästysmaille, kaivoksien uumenista Tyynenmeren myrskyihin, Alaskan eskimoiden keskuudesta aina Hollywoodin filmitähtien kutsuille saakka. Yksi kirjan monista amerikansuomalaisista on Eino Ström, jota suositteli haastateltavaksi Veljeysviesti-lehden toimittaja Irma Hummasti. Irma koolasi (soitti) Einolle: ”Onko se oolrait jos me tuumma käymään?” Se oli oolrait. Tässä katkelma Einon kertomusta:

Kalle sanoi – se oli pyhäpäivä – että ”nyt sinun pitää laulaa vähän sille misikselle, että saadaan japi sulle”. Oolrait, me menimme kysymään sitä japia. No Kalle rupesi puhumaan sille misikselle, että tämä mies on hyvä laulamaan. Minun täytyi tehdä työtä käskettyä saadakseni japin ja lauloin pari kolme laulua. Paasi sanoi, että suolla on japi nyt, tule huomispäivänä!

Minä en joutanut käydä ede hakemassa sahalta aikaani (lopputiliäni), kun muutin mainiin työhön ja pääsin siihen masiinaan. Oli sitten ollut masiinassa vähän aikaa, niin Kalle kuittasi siitä, kun näki että minä pärjäsin sen masiinan kanssa hyvästi.

Eino Ström Pertti Virtarannan kuvaamana. Svensenin kylä, Oregon, 15.5.1980. Hauska tutustua -kirjan kuvitusta.
Eino Ström Oregonissa 15.5.1980. Kuva: Pertti Virtaranta.

Takota ja Vinlanti ja muita amerikansuomalaisten paikannimiä

Virtarannan muistiinpanoihin kertyi tietoa myös amerikansuomalaisten käyttämistä paikannimistä. Hän julkaisi aiheesta artikkelin ”Pohjois-Amerikan paikannimiä amerikansuomalaisten kielenkäytössä” Siirtolaisuus-lehdessä (2/1990).

Hyvin tietäen nimikokoelmani puutteellisuuden arvelen kuitenkin, että se tällaisenaankin julkaistuna voisi hyödyttää tutkimusta. Toivon samalla, että se innostaisi amerikansuomalaisia täydentämään sitä omilla tiedoillaan, niin että tulokseksi lopulta saataisiin kutakuinkin kattava amerikansuomalaisten käyttämien paikannimien luettelo.

Pertti Virtarannan artikkeli Pohjois-Amerikan paikannimiä amerikansuomalaisten kielenkäytössä. Siirtolaisuus-lehti, 2/1990.
Osa Virtarannan nimiartikkelia Siirtolaisuus-lehdessä.

Merimiehiä istumassa raa'an päällä. Atlantin valtameri, 26.4.1920. Kuva: Suomen merimuseo.
Merimiehiä istumassa raa'an päällä. Atlantin valtameri, 26.4.1920. Kuva: Suomen merimuseo.

Valtameren taaksen muuttaneiden maanmiestemme parhaan tuntomerkin, heidän kielensä, tallentaminen onnistuu sitä paremmin, mitä pikemmin se saadaan käyntiin. Suuren kielentutkijan E. N. Setälän muistovuonna voimme iloiten todeta mielenkiinnon yhä lisääntyvän kansankieltä kohtaan. Eikö nyt olisi sopiva ajankohta suunnata tutkimuksen kaukovälähdys meren yli amerikansuomalaisiin murteisiin? Ehkä aika on kypsä sillekin ajatukselle, että ehdottamani retkikunnan työkenttään liitettäisiin myös maasta lähteneet ruotsinkieliset, joiden osuus valtamerentakaisen siirtoväestön joukossa on varsin suuri ja joiden väistyvät kieliperinne sekin olisi nopeasti saatava talteen.


Pertti Virtaranta: Valtamerentakainen työmaa, Valvoja 1/1964


Helmi ja Pertti Virtarannan tuotantoa

Mitein še Pertti Virtaranta kykeni täh kaikkeh? Jo nauhotukšie on šatoja tuntija ta kirjoja runšahat parikymmentä ta lisäkši lukomattomie artikkelelija, bibliografijašša onki läheš 500 nimikehtä. Hän tovella luati aina töitä. Ei šua unohtua Helmi Virtarannan roolie. Hiän oli mukana ušeilla keruumatoilla, autto pakautteluissa, oli erinomani ta tunnuššettu valokuvuaja, kirjutti ainehistot kirjutuškonehella (tietokonehta ei vielä ollut), oli Karjalan kielen šanakirjan toimittaja ja toimituššihteeri 19551982 ta hoiti käytännön aseita šekä nelihenkisen perehen aren ta juhlan.


Pertti Virtarannan henkilöarkistoon kuuluu noin 400 karttaa ja 40 hyllymetriä paperiaineistoja. Aineisto sisältää mm. Väinö Linnan haastatteluiden litterointeja, muistiinpanoja Väinö Linnan kielestä, Pertti Virtarannan puheita, esitelmiä ja kirjeenvaihtoa, materiaalia Virtarannan pitämiltä luentokursseilta ja luentomuistiinpanoja Virtarannan omilta opiskeluajoilta. Suurin osa arkiston aineistosta liittyy Virtarannan kielenkeruumatkoihin Tverissä, Vienassa, Aunuksessa ja muualla Karjalassa. Karjalaa koskevien lehtileikkeiden, muistiinpanojen, matkapäiväkirjojen ja haastattelulitterointien lisäksi kokoelmaan kuuluu myös aineistoa, jota Virtaranta on kerännyt amerikansuomalaisista, metsäsuomalaisista ja suomen murteista.


Osa Pertti Virtarannan mitalikokoelmaa. Kuva: Vesa Heikkinen.

Osa Pertti Virtarannan mitalikokoelmaa.

Pertti Virtarannan arkistoon sisältyy laaja mitalikokoelma. Kokoelmaa kuuluvat esimerkiksi nämä mitalit:

* Mikko Juva: muotokuva, toisella puolella vanamo ja teksti: Magis amica veritas [= Enimmän pidän ystävänä totuutta]; Terho Sakki 1978, pronssia, Tillander

* Väinö Linna: muotokuva, toisella puolella teksti: Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi; pronssia, Kultateollisuus

* Mika Waltari: muotokuva, toisella puolella nainen, teksti: nöyryys intohimo; Marjo Lahtinen 1978, pronssia, Kultateollisuus


Tunnustettu valokuvaaja

Helmi Virtaranta sai tunnustusta valokuvaajanakin. Hän osallistui muun muassa Suomen valokuvataiteen museon näyttelyyn ”Iris. Suomalaisia naiskuvaajia 1910–1960-luvuilta” Helsingissä vuonna 1992.

Niitta-ahon Johannes puhaltaa tuohitorveen. Norra Viggen, Nyskoga, Vermlanti, Ruotsi. 31.8.1954. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.
Niittahon Johannes puhaltaa tuohitorveen. Norra Viggen, Nyskoga, Vermlanti, Ruotsi. 31.8.1954. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.


Myös haastatteluissa käytetyn kielen vaikutus on kuultavissa Virtarannan haastatteluista. Hän pyrki puhumaan karjalaa, joka oli mahdollisimman lähellä puhujan murretta, mutta toisinaan hänen omaan puheeseensa sekoittui suomalaisia ilmauksia, tai hän haki joitain karjalaisia ilmauksia suomenkielisen ilmauksen kautta. Nämä ovat ymmärrettäviä seikkoja, mutta saattoivat vaikuttaa myös tallennettavien puhetapaan. Kun Virtaranta Uhtualla käytti karjalankielistä nimitystä cirkalo peilistä, jota sanaa useissa vienalaisissa kylissäkin käytettiin, nauroivat haastateltavat: ”Myö kun on sitä aina peiliksi sanottu. Meillä kieli on sekautunt´ suomen ja venäjän keralla jo monta kertoa.”



Pertti Virtaranta äänittää vuonna 1972 Paatenen kalmistomaalla A. Kärginaa, joka itkee naapurinsa haudalla. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.
Pertti Virtaranta äänittää vuonna 1972  A. Kärginaa, joka itkee naapurinsa haudalla. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.


Ja vaikka sinut oli viety äärettömiin joukkoihin,

loputtoman suureen perheeseen saatettu,
vaikka olit rautaisten rakeiden edessä,
terävien luotien kohteena,
niin vaikka palasitkin henki tallella,
niin olit vaikeasti haavoittunut.
Ja nyt omassa kodissasi sinun heleä henkesi lähti
kesken elettyä ikääsi.

(Itku muistajaisissa aviomiehelle haudalla, katkelma Helmi Virtarannan suomentamasta itkuvirrestä, jonka esitti Klaudia Ivanovna Mihailova Mägriällä 1966. Lähde: Helmi ja Pertti Virtaranta: Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta. Suomalais-ugrilainen seura 1999.)



Helmi ja Pertti Virtarannan kirjallinen tuotanto on poikkeuksellisen laaja. Tässä joitakin poimintoja heidän julkaisuistaan. Monografioiden ja eripainosten tiedot on kerätty Helka-tietokannasta ja artikkelien tiedot Arto-tietokannasta. Koko julkaisuluettelo on ladattavissa pdf-muodossa.

Pertti Virtaranta

Monografiat ja eripainokset

Amerikansuomi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993.

Elettiinpä ennenkin. Kerännyt ja julkaissut Pertti Virtaranta. Vammala: Tyrvään Sanomat, 1953.

Hauska tutustua: amerikansuomalaisia tapaamassa. Pertti Virtaranta; toimittanut Jaakko Yli-Paavola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.

Hämeen kansa muistelee. Kerännyt ja julkaissut Pertti Virtaranta. Porvoo:  WSOY, 1950.

Karjalaisia kulttuurikuvia: ihmisiä ja elämänkohtaloita rajantakaisessa Karjalassa. Espoo: Weilin + Göös, 1981.

Karjalan kielen sanakirja.  1. osa,  A–J. Päätoimittaja: Pertti Virtaranta. Toim. Matti Jeskanen ja muita. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1968.

Karjalan kielen sanakirja. 2. osa,  K. Päätoimittaja: Pertti Virtaranta. Toim. Raija Koponen, Marja Lehtinen ja Pirkko Poutanen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1974.

Karjalan kielen sanakirja. 3. osa,  L–N. Päätoimittaja: Pertti Virtaranta. Toim. Raija Koponen, Marja Lehtinen ja Laila Rissanen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1983.

Kauas läksit karjalainen: matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä. Porvoo: WSOY, 1986.

Kultarengas korvaan: vienalaisia satuja ja legendoja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1971.

Lyydiläisiä tekstejä. 1. Kerännyt, kääntänyt ja julkaissut Pertti Virtaranta = Lüdische Texte. 1. Gesammelt, übersetzt und herausgegeben von Pertti Virtaranta. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1963.

Länsiyläsatakuntalaisten murteiden äännehistoria. 1, Konsonantit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1946. Väitöskirja: Helsingin yliopisto.

Pääpainollisen tavun jälkeisen soinnillisen dentaalispirantin edustus suomen murteissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1958.

Sana ei sammaloidu. Kerännyt ja julkaissut Pertti Virtaranta. Porvoo:  WSOY, 1953.

Suomen kansa muistelee: näytteitä suomen kielen vanhoista kansanmurteista. Porvoo: WSOY, 1964.

Tverin karjalaisten entistä elämää. Porvoo: WSOY, 1961.

Vienan kyliä kiertämässä: karjalaiskylien entistä elämää Venehjärvestä Kostamukseen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1978.

Artikkelit

Amerikansuomalaista kerrontaa. Amerikansuomi, 35-73. Tietolipas 125. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1993. – Tietolipas, ISSN 0562-6129 ; 125. - 951-717-721-6. -  s. 35–73.

Considerations on American Finnish, particularly its vocabulary. Finns in North America: proceedings of Finn Forum III, 5-8 September 1984, Turku, Finland, 320–327. Turku: Institute of Migration, 1988.

The dialects of the Karelian language: their classification briefly illustrated and some problems of their origin. Congressus tertius internationalis Fenno-Ugristarum: Tallinnae habitus 17.–23.8.1970, 410–414. Tallinn: Valgus, 1975.

E. N. Setälä ja kansankieli. Kalevalaseuran vuosikirja 45, 57–74. Porvoo, 1965.

Eräs vuodevaatteen nimitys ja sen asiataustaa. Virittäjä 66, 268–281. Helsinki, 1962.

Havaintoja tverinkarjalaisesta nimistöstä. Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja 72, 467–495. Helsinki, 1973.

Ikaalisten seudun murteen savolaisuudet. Satakuntaa ja satakuntalaisia. Pori, 2(1951), 67–123.

Kalevalan kielestä. Det finske Kalevala: rapport om Kalevala-symposiet i Köbenhavn den 17.–18. mai 1985, 133–142. Köbenhavn: Köbenhavns universitet, 1985.

Karjalaiset, kieli ja kulttuurielämä. Itämerensuomalaiset: heimokansojen historiaa ja kohtaloita, 337–359. Jyväskylä: Atena, 1995.

Karjalan kielen sanakirjan aineksista; Sanakirjatyön vaiheista. Karjalan kielen sanakirja, 7–78. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1968.

Karjalan kirjakielen tuskien taival. Hiidenkivi, 5/1994, 10–15.

Kielimiehenä Unkarissa v. 1960. Virittäjä 64, 185–197. Helsinki, 1960.

Om karelarnas folkliga tradition i det forna Tverska guvernementet. Saga och sed, 83–131. Uppsala,  1980,

Õunappuu struktuurityyppi ims. kielissä. Virittäjä 60, 364–376. Helsinki, 1956.

Paatenen itkuvirsistä. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 150, 467–488. Helsinki, 1973.

Pohjois-Amerikan paikannimiä amerikansuomalaisten kielenkäytössä. Siirtolaisuus 17(1990), 4–11.

Puun voide, venosen rasva: tervanpolton kieltosanoja. Kalevalaseuran vuosikirja 37, 244–266. Porvoo, 1957.

Saamen kielen tietomiehet. Pertti Virtaranta: Kulttuurikuvia Karjalasta: ihmisiä ja elämänkohtaloita rajantakaisessa Karjalassa, 86–90. Jyväskylä: Weilin+Göös, 1990.

Suomen kielen ja sen sukukielten kielenainesten sodanjälkeisestä tallennustyöstä Suomessa. Virittäjä 70, 180–188. Helsinki, 1966.

Urjalanmurteinen aines Väinö Linnan Pohjantähtitrilogiassa. Explanationes et tractationes Fenno-Ugricae in honorem Hans Fromm : sexagenarii A. D. VII Kal. Jun. anno MCMLXXIX oblatas, 433–446. München: Wilhelm Fink, 1979.

Vienan saduista ja sadunkertojista. Kultarengas korvaan, 359–370. Helsinki, 1971.

Helmi Virtaranta

Ahavatuulien armoilla: itkuvirsiä Aunuksesta. Helmi ja Pertti Virtaranta; toimittaneet Raija Koponen, Marja Torikka; nuotinnokset Ilpo Saastamoinen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1999.

Eräs F. E. Sillanpäälle ominainen tyylikeino. Eripainos: Satakunta: Kotiseutututkimuksia 14, 31–54. Vammala, 1948.

Kauas läksit karjalainen: matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä. Helmi ja Pertti Virtaranta. Porvoo:  WSOY, 1986.

Karjalan kieltä ja kansankulttuuria. 1, Tverinkarjalaisia kielennäytteitä. Helmi ja Pertti Virtaranta. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1990.

Methodisches zur Redaktion des Karelisches Wörterbuches. Separatum: Congressus tertius internationalis Fenno-Ugristarum, Tallinnae habitus 17.–23. VIII 1970 ; Pars 1, Acta, 406–409.

Sinipeukaloinen tyttö: lyydiläisten, vienalaisten ja inkeriläisten kansansatujan mukaan. Porvoo: WSOY, 1957.

Yrjö Koskisen Hämeenkyrön pitäjänkertomuksen kielestä. Satakunta: Kotiseututkimuksia 13, 200–248. Helsinki, 1946.




Koruton mutta lämmin sanonta soljuu

Kotimaisten kielten keskuksen kirjasto valitsi kuukauden kirjaksi toukokuussa 2018 Pertti Virtarannan teoksen Suomalaismetsissä. Muistelmia matkoilta Keski-Skandinavian suomalaisten keskuuteen. Kirjan toimittaja on Jaakko Yli-Paavola. Se ilmestyi 1997.

Esittelytekstissä kerrotaan, että Helmi Virtaranta ja Pertti Virtaranta tekivät neljänkymmenen vuoden aikana Ruotsin ja Norjan suomalaismetsiin lukuisia tutkimusmatkoja: ”Virtarannat joutuvat havaitsemaan, miten tuo sitkeä suomen kielen periferia hiljenee ja lopulta vaikenee. Pertti Virtaranta esittelee seudun viimeiset suomenpuhujat ja saattaa heidät hautaan.”

Suomalaismetsissä jäi Pertti Virtarannan viimeiseksi teokseksi. Näin sitä on arvioinut Heikki Leskinen Virittäjässä (3/1997): ”Virtarannan koruton mutta lämmin, kaikkea paatosta ja sentimentaalisuutta karttava sanonta soljuu siinä aidoimmillaan.”


Pertti ja Helmi Virtaranta. Mitali: Nina Sailo, 1991. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pertti ja Helmi Virtaranta. Nina Sailo, 1991.

Pertti ja Helmi Virtaranta -mitalin kääntöpuoli. Nina Sailo, 1991. Kuva: Vesa Heikkinen.
Perinteen puolesta.




Virtarannat-sivu julkaistiin 23.5.2018 Pertti Virtarannan satavuotismuistoseminaarin yhteydessä.


Virtarannat-sivun toimitus: Vesa Heikkinen, Hanna Hämäläinen, Leena Joki, Anna-Liisa Kristiansson, Elisa Stenvall ja Risto Uusikoski