Yleiskieli ja sen huoltaminen

Yleiskieli (eli kirjakieli) on kielimuoto, jota käytetään esimerkiksi sanomalehtien, television ja radion uutisissa, oppikirjoissa, tietokirjoissa, asiakirjoissa, käyttöohjeissa ja tiedotteissa. Tällaiset tekstit ovat tavallisesti neutraalin asiatyylisiä. Yleiskieltä voi kuitenkin käyttää hyvin moniin eri tarkoituksiin.

Kun puhutaan kielenhuollosta, puhutaan nimenomaan yleiskielen ohjailusta. Yleiskieltä on jossain määrin tarpeen ohjailla, jotta se säilyy yhteiskunnan ja kaikkien kielenkäyttäjien yhteisenä ja toimivana käyttövälineenä. Tämä on yleisesti kielenhuollon tavoitteena, ja Kotimaisten kielten keskuksen kielenhuollon eritystavoitteena on lisäksi tarjota monenlaista kielitietoa.

Yleiskielen ohjailu ja huolto tarkoittaa oikeinkirjoituksen, taivuttamisen, rakenteiden, sanaston ja nimistön huoltoa. Lisäksi kielenhuollolla voidaan tarkoittaa laajemmin tekstien huoltamista sekä kokonaisen kielen aseman huoltoa eli kielipolitiikkaa.

Mitä yleiskieli on?

Yleiskieli on kielimuoto, jota käytetään esimerkiksi sanomalehtien, television ja radion uutisissa, oppikirjoissa, tietokirjoissa, asiakirjoissa, käyttöohjeissa ja tiedotteissa. Se on keskeisiltä muoto- ja rakennepiirteiltään tietynlaista kieltä, jota kirjoitetaan sovittujen sääntöjen mukaisesti. Yleiskieli on siinä mielessä yleistä, että sitä ymmärretään murrealueesta riippumatta; siihen on aikanaan poimittu piirteitä eri murteista. Yleiskieltä opitaan käyttämään koulussa. Yleiskielen sijasta käytetään joskus sanaa kirjakieli.

Erikoisalojen kieli on tavallisesti yleiskielen muoto- ja rakennepiirteiden mukaista, mutta sisältää alakohtaista terminologiaa sen verran, että tekstit eivät välttämättä ole yleisesti ymmärrettäviä. Tällaista on esimerkiksi lääketieteen ja tekniikan kieli. Myös monet viranomaistekstit ovat periaatteessa yleiskielen rakenteen mukaisia mutta joskus niin mutkikkaita ja sanastoltaankin abstrakteja, että ne eivät ole yleisesti ymmärrettäviä.

Yleiskieltä ohjaillaan ja huolletaan

Suomen eri kielimuodoissa – yleiskielessä, aluemurteissa ja muissa puhekielissä – kieliopilliset ydinperiaatteet ovat yhteisiä. Esimerkiksi määrite taipuu substantiivipääsanan mukaisesti (tällä tiellä, täl tiel) ja predikaattiverbi subjektin mukaisesti (minä syön, mä syön). Nämä ovat kielen luonnollisia normeja.

Yleiskielen käyttöä on jossain määrin tarpeen ohjailla ja normittaa, jotta se säilyy toimivana välineenä yhteisessä käytössä. Eniten normeja on oikeinkirjoituksessa (esim. iso ja pieni alkukirjain, yhteen ja erilleen kirjoittaminen sekä välimerkit). Myös taivutusmuotoja koskevia normeja on paljon (talossa, ei: talos; minä kuljen, ei: mä kulen). Sen sijaan lauseen rakennetta koskevia normeja (esim. he kulkevat, ei: ne kulkee) on suhteellisesti vähemmän ja tyylinormeja vähiten (esim. ”sinä-passiivi” ei sovi neutraaliin asiatyyliin).

Yleiskieli ei ole täysin yhtenäinen, aina samanlainen kielimuoto, vaan siinä esiintyy vaihtelua. Esimerkiksi taivutusmuodoissa on paljon rinnakkaisia vaihtoehtoja, kuten palveluja ~ palveluita, paperien ~ papereiden ~ papereitten, tärkeää ~ tärkeätä, esseeseen ~ esseehen.

Myös lausetasolla on vaihtelua, osin sellaistakin, jota ei voi tyhjentävästi kuvata eikä näin myöskään tiukasti normittaa. Tällaista vaihtelua koskevat normit ovat luonteeltaan väljiä ja osin rajoiltaan häilyviä. Lausetasolla väljiä normeja sovelletaan esimerkiksi sijamuoto- ja pronominivalinnoissa, jolloin kyse voi olla hieman eri merkityksistäkin: Sää oli sateinen/sateista; Asuin ennen Tampereella, jossa/missä oli tilaa hengittää.

• Peruskysymyksiä normeista ja niiden muuttamisesta (Kielikello, 3/2018)
  

Yleiskieli ja neutraali asiatyyli

Yleiskieltä käytetään erityylisissä teksteissä. Se on ensinnäkin neutraalin asiatyylin kielimuoto. Esimerkiksi vakavissa uutisissa on tarkoituksenmukaista käyttää neutraalia asiatyyliä, joka tukee tekstin asiasisältöä.

Yleiskielisessä asiatekstissä, kuten kolumnissa, voi olla myös persoonallinen ote. Tällaisessa tekstissä käytetään joskus tyyliltään hieman rennompia ilmauksia ja rakenteita, esimerkiksi josko-ilmausta epäsuoran kysymyslauseen sijaan (Hän kyseli varovasti, josko voisimme vielä tavata).

Lue yleiskielestä ja asiatyylistä lisää Kielitoimiston kielioppioppaan johdantoluvusta:

• Kielitoimiston kielioppioppaan johdantoluvun sivut 26–37 (2007, pdf)
  

Selkeä kieli ja selkokieli

Ilmauksella selkeä kieli tarkoitetaan yleensä kielenkäyttöä, joka on ilmaisultaan selkeää, havainnollista ja suhteellisen helposti ymmärrettävää. Kaikkien kielenkäyttäjien olisi hyvä osata viestiä selkeästi ja tilanteen mukaisesti.

Selkeä kieli on kuitenkin eri asia kuin selkokieli. Selkokieli on rakenteeltaan ja sanastoltaan erityisen yksinkertaistettua, ”helpotettua” kieltä. Selkotekstin pohjana on usein yleiskielinen teksti, jota on muokattu monin tavoin. Selkokieli on luotu erityisryhmien tarpeisiin. Se on suunnattu yksinkertaistettua kieltä tarvitseville, kuten kielenoppijoille sekä kehitysvammaisille ja muille, joilla on kielellisiä erityisvaikeuksia.

Yleiskielen seurantatalkoot

Sanakirjojen, kielioppien ja kielioppaiden tekeminen ja päivittäminen edellyttää sitä, että seurataan aktiivisesti kielenkäytön – siis sanaston ja rakenteiden – kehitystä. Kielenhuoltajat seuraavat etenkin sitä, miten kieltä käytetään yleiskielisiksi (eli kirjakielisiksi) tarkoitetuissa teksteissä, esimerkiksi uutisissa, aikakauslehdissä, tietoteksteissä ja asiakirjoissa. Kutsumme kaikkia kielenkäyttäjiä osallistumaan kielenpiirteiden seurantaan.

• Yleiskielen seuranta