Sukunimet

Suomessa sukunimiä säätelee etu- ja sukunimilaki. Lain mukaan jokaisella on oltava sukunimi. Kaikki sukunimet ovat suojattuja eli ilman erityistä syytä käytössä olevaa sukunimeä ei saa ottaa.

Nykyinen sukunimistömme on muotoutunut satojen vuosien aikana ja on taustaltaan kirjava. Vanhimpia sukunimiämme ovat itäsuomalaiset talonpoikaisnimet, joista suuri osa oli laajalle levinneitä jo 1500-luvulla (esimerkiksi Heikkinen, Korhonen, Varis). Ne sisältävät usein suvun kantaisän nimen tai lisänimen. Valtaosa itäsuomalaisista sukunimistä on -nen-loppuisia, eivät kuitenkaan kaikki.

Länsi-Suomessa sukunimiä ei tavallisella maalaisväestöllä vanhastaan ole ollut, mutta asiakirjoihin on usein merkitty henkilön asuinpaikka eli talonnimi ikään kuin lisänimeksi. Ihmisiin on myös puheessa saatettu viitata talonnimillä (esimerkiksi Mattilan Liisa). Jos länsisuomalainen muutti uuteen paikkaan, tämä lisänimi muuttui.

Länsisuomalaiset alkoivat ottaa varsinaisia sukunimiä 1800-luvun loppupuolella. Usein nimeksi otettiin talonnimi. Keksittiin myös paljon uusia sukunimiä. Ensin tulivat muotiin niin sanotun Virtanen-tyypin nimet, joissa jokin luontoaiheinen sana yhdistettiin -nen-johtimeen. Sittemmin suosituiksi tulivat niin sanotun Laine-tyypin nimet eli pelkkä luontoaiheinen sana sekä muut luontosanan ja jonkin johtimen sisältävät nimet, kuten Nurmio, Tammisto, Saarikko, ja yhdyssanatyyppiset nimet, kuten Sinisalo.

Sivistyneistöllä, porvareilla ja käsityöläisillä oli Länsi-Suomessakin ollut sukunimet jo ennen 1800-luvun loppua, mutta ne olivat yleensä ruotsinkielisiä tai muuten vieraskielisiä. Kansallisaatteen vaikutuksesta näitä nimiä alettiin suomalaistaa 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Suomalaistetut nimet olivat usein samantyyppisiä kuin ne, joita sukunimettömät ottivat. Ruotsin- tai muunkielisistä nimistä tehtiin myös suoria käännöksiä ja mukaelmia (esimerkiksi Grönberg > Vihervuori, Wessman > Vesamaa).

Edellä mainittujen lisäksi sukunimistöömme kuuluu aatelisnimiä (Soisalon-Soininen), vanhoja sotilasnimiä (Kuula), lisänimistä vakiintuneita sukunimiä (Suutari) ja patronyymipohjaisia nimiä (Andersson) sekä vierasperäisiä nimiä. Yksittäisten sukunimien alkuperästä saa tietoa Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjasta Sukunimet. Teoksessa on 5 200 nimiartikkelia.