Kaihlikossa suhisee

Murteissa keinuvat kesällä esimerkiksi kailat, kaihlat ja kahilat.

Rantavesissä keinuvat ja havisevat kesäisin kaislat. Kaisla-sana merkitsee murteissa ja toisinaan arkipuheessakin paitsi sarakasvien heimoon kuuluvia kaisloja (Scirpus), myös heinäkasveihin kuuluvia ruokoja (Phragmites).

Murteissa kaisla-sanalla on runsaasti eri asuja. Kaisla-asussaan sana on vanhastaan tunnettu esimerkiksi Konginkankaalla: Kàesla on tòenej ja ruoho se tòenej jossa ol levveät lehet.

Suuressa osassa lounais- ja hämäläismurteita sekä pohjoispohjalais- ja peräpohjalaismurteissa kaisla tunnetaan asussa kahila. Siin on kahiloita siinä lampisa, kahilaa kasvaa kovasti, kerrotaan Hailuodossa. Adjektiivi kaislainen kuvailee kaislaa kasvavaa paikkaa, ja esimerkiksi Pöytyällä se esiintyy muodossa kahilainen: Se on niin kahìlaìst jokkee.

Iltanäkymä Tuusulanjärven selälle, 1920-luvun puoliväli. Kuva: Museovirasto.

Kaihlaa kasvaa Kymenlaaksossa, Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Kainuussa sekä näiden alueiden lähiympäristössä. Sotkamossa sanotaan järvissä olevan rytijä (= ruokoja) ja kaehloja. Ristiinassa mäntii niittämää kàihlahèinöö, kynkkävarrela (= väärävartisella viikatteella) niitettii ja haravala veettii muale.

Kaila-asu tunnetaan etenkin Keski-Suomen eteläosissa: Mèijär rannalla èi ok kàiloja että sàis pilliä, harmitellaan Koskenpäällä. Inkerissä Kalliveressä taas  on sanottu, että lapset tekkööt venneej ja aluksii klaisoist. Klaisa-asun lisäksi on tunnettu myös klaiska ja klaisla.

Jo mainittujen lisäksi kasvilla on murteissa ainakin nimitykset kahilas, kahla, kahlo, kaihila, kaile, kaisila, kaisilo ja kasila. Kaislikko-sanallakin niitä on lukuisia: kahelikko, kahilikko, kaihlikko, kailikko, kaisilikko ja kasilikko. Siel meijä rannol oĺkii suurii kasilikkoloi, muistellaan Viipurin läänin Pyhäjärveä.

Teksti: Riikka Tervonen

Kaisla-artikkeli Suomen murteiden sanakirjassa

Palaa otsikoihin