Avioero 1700-luvun tapaan

Viime kesänä bloggasin häistä, nyt on avioeron vuoro. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 Suomessa solmittiin noin 25 500 avioliittoa ja noin 13 500 avioparia erosi. Menneinä vuosisatoina avioliitosta eroaminen oli huomattavasti harvinaisempaa kuin nykyään, mutta kyllä Ruotsin vallan aikanakin tunnettiin avioero.

Avioliittoa koskevat asiat kuuluivat sekä maallisen että kirkollisen oikeuden piiriin. Niiden työnjakoa avioliiton osalta on eritelty vuoden 1687 kirkkolaissa (suom. 1688). Monet kirkkolain säädöksistä siirtyivät seuraavalla vuosisadalla uuden Ruotzin Waldacunnan Lain naimakaareen, joka hyväksyttiin vuonna 1734. Suomennos, jota tässä kirjoituksessa siteeraan, julkaistiin vuonna 1759.

Eripuraiset avioparit

”Ei yhdelläkän, eikä kihlatulla, eikä wihityllä pidä walda oleman oman Tahtons ja mielens perän itzens eroita toinen toisestans”, tähdennettiin vielä vuoden 1687 kirkkolaissa. Avioeroon vaadittiin siis painavat syyt. Pelkkä erilleen kasvaminen ei riittänyt eikä ankarakaan riitely.

Jos aviopari oli epätavallisen riitainen, aluksi heitä nuhdeltiin ja varoitettiin. Tämä oli ensi sijassa papiston tehtävä. Jos riitely vain jatkui, riidankylväjää (tai molempia) sakotettiin, ensin 25 taalaria, toisella kertaa jo tuplasti. Ellei sakkokaan tehonnut, oikeus saattoi tuomita pariskunnan määräajaksi ”eroon wuotehesta ja leiwästä”, siis asumuseroon. Samassa yhteydessä myös säädettiin siitä, kuinka toimia, jos jompikumpi puolisoista ”wihallisesti ja ilkimielisesti” häipyi yhteisestä kodista tai ajoi toisen kotoa.

Siinä tapauksessa, että riitely ei jäänyt sanalliseksi vaan äityi niin fyysiseksi, että mies ja vaimo löivät toisensa ”sinisexi eli werisexi, rajaricoxi eli wirhellisexi”, väkivallanteosta rangaistiin pahanteon kaaren mukaisesti. Avioeroperusteeksi perheväkivallasta ei kuitenkaan ollut.

Vuoden 1687 kirkkolaista löytyy vielä yksi keino, jolla asumuseroon määrättyä pariskuntaa yritettiin saattaa sopuun: seurakunta rukoili, ”että Jumala tahdois heidän käätä, ja johdatta jällens oikiall Tielle”.

Miksi erottiin?

1700-luvulla tärkein avioeroperuste oli se, että jompikumpi puolisoista teki huorin eli oli sukupuoliyhteydessä jonkun muun kuin oman puolisonsa kanssa. Avioeron perusteeksi kävi yhtä lailla kihlausaikainen rikkomus, jos se tuli ilmi vasta avioliiton aikana.

Syyttömän osapuolen katsottiin kuitenkin antaneen anteeksi toisen hairahduksen, jos pariskunta jakoi edelleen aviovuoteen sen jälkeen, kun toisen uskottomuus oli tullut tietoon. Tällöin oli turha hakea eroa. Erota ei saanut siinäkään tapauksessa, että kumpikin puoliso oli syyllistynyt huorintekoon.

Toinen eroperuste oli se, että jompikumpi puolisoista hylkäsi perheensä ja lähti teille tietymättömille. Jollei hän ”yön ja wuoden” kuluessa palannut kotiseudulle, vaikka häntä oli etsintäkuulutettu lähipitäjienkin kirkoissa, puolisot tuomittiin eronneiksi. Taloudellinen seuraamus oli vielä ankarampi kuin huorintekijälle: siinä, missä avionrikkoja joutui luovuttamaan pois puolet naimaosastaan (vaimo lisäksi huomenlahjansa), karkulainen menetti kokonaan osuutensa puolisoiden yhteisestä omaisuudesta.

Lisäksi vaimo saattoi panna eron vireille, jos mies oli lähtenyt valtakunnasta sotimaan, kaupantekoon tai ”muusa tarpellisesa asiasa” ja jäänyt sille tielleen. Perheen hylkäämisestä tilanne erosi sikäli, että ainakin alun perin miehellä oli asiallinen syy lähtöönsä. Epäselviä tilanteita varmasti riitti, kun varsinkin sotaretkillä saatettiin viipyä vuosikausia.

Vaimon omasta käyttäytymisestä miehen poissaolon aikana riippui, tuliko pelkkä avioero vuoden kuluttua haastekirjan toimittamisesta miehelle vai saiko vaimo myös oikeuden mennä uusiin naimisiin. Jos vaimo jo eli todistettavasti yhdessä uuden miehen kanssa, yhteiselo katsottiin huorinteoksi. Ellei pois lähteneestä aviomiehestä kuulunut minkäänlaista elonmerkkiä kuuteen vuoteen, vaikka häntä kuinka kuulutettiin, vaimolla oli oikeus solmia uusi avioliitto.

Avioliitto voitiin myös peruuttaa. Siinä tapauksessa, että toinen puolisoista oli ”luonostans wiallinen, ja awioskäskyyn peräti kelwotoin” tai jos hän salasi sairastavansa parantumatonta, mahdollisesti vielä tarttuvaakin tautia, tätä pidettiin petoksena, jonka perusteella avioliitto purkautui ja syyllinen menetti avio-oikeutensa toisen omaisuuteen. Vuoden 1687 kirkkolaissa näitä tauteja lueteltiin tarkemmin: ”Spitali, Langewainen Tauti [epilepsia], Mielipuolisus, Wimmaus, Huowintauti [kuppa]” sekä muut ”cauhistawaiset ja suuret wiat ja puuttumiset”, jotka estivät ihmistä ansaitsemasta elatustansa.

Uuteen liittoon

Kuinka parin yhteisten lasten kävi avioerossa? Elleivät eronneet puolisot päässeet sopuun lasten huoltajuudesta, huoltajaksi tuomittiin syytön osapuoli. Aina tämä ei kuitenkaan ollut ”sowelias lapsia edescatzomaan”. Tällöin oli tuomarin harkittavissa, luovutettiinko lapset rikkoneen puolison vai jonkun muun huostaan. Tuomari myös ratkaisi, minkä verran molempien vanhempien omaisuudesta ja tuloista oli käytettävä lasten elatukseen.

Avioeron syytön osapuoli oli vapaa solmimaan uuden avioliiton. Jos hän meni uusiin naimisiin, myös rikkoneen puolison oli mahdollista tehdä samoin. Ellei syytön puoliso kuitenkaan halunnut uuteen liittoon eikä muuten ollut valmis suostumaan petollisen puolisonsa uudelleen avioitumiseen, tämäkin joutui joko elämään loppuikänsä naimattomana tai odottamaan leppymättömän puolisonsa kuolemaa, jonka jälkeen pystyi menemään jälleen naimisiin.

Oli kuitenkin yksi henkilö, jonka kanssa huorintekijä ei missään tapauksessa saanut solmia avioliittoa: hänen vuode- ja rikoskumppaninsa. ”Ne jotca toinentoisens canssa owat huorin tehnet, ei mahda awioskäskyä raketa” – eivät syyttömän puolison eläessä eivätkä hänen kuoltuaankaan. Tämä säädös saattoi johtaa vääriin valoihin ja eriskummallisiin järjestelyihin.

1770-luvun Turusta tunnetaan hyvin kolmiodraama, jonka osapuolina olivat runoilija Tuomas Ragvaldinpoika, hänen vaimonsa Maria Juhontytär ja samassa pihapiirissä asunut kansliakirjuri Jakob Flodmark. Oikeudessa Flodmark vannoi, ettei ollut koskaan ollut sukupuoliyhteydessä Marian kanssa, ja Maria puolestaan vakuutti, että hänen synnyttämänsä lapsen oli siittänyt joku uppo-outo mies Ryssänmäen pensaikossa.

Naapureilla ja kätilöllä oli kuitenkin esittää tarkkoja havaintoja Marian ja Flodmarkin yhdyselämästä. Marialle ja Tuomaalle tuli ero, mutta Maria ei päässyt avioliittoon kansliakirjurinsa kanssa vaan sairastui ja kuoli pian eronsa jälkeen. Flodmark sen sijaan eteni nimismieheksi ja meni tahollaan naimisiin. Tuomaskin meni uusiin naimisiin, eikä vain kerran vaan kahdesti. Kolmikosta on kirjoittanut Kirsi Vainio-Korhonen kirjoissa Suomen herttuattaren arvoitus sekä Lemmen ilot ja sydämen salat.

Vuoden 1734 naimakaaren mukaan tuomittiin avioeroon myös eräs 1910-luvun aviopari, jonka eropapereihin olen tutustunut Kansallisarkistossa. Mies muutti ensin pois yhteisestä kodista ja lavasti sitten avioeroperusteen. Hän kutsui kaksi henkilöä käymään asunnossaan yhtä aikaa varhain eräänä aamuna, jolloin nämä näkivät, että vuoteella loikoili vähäpukeinen nainen. Kun asia saatettiin vaimon tietoon, tämä haki eroa huorinteon perusteella.

Vielä sata vuotta myöhemmin tuntui nololta lukea, kuinka oikeuskäsittelyssä tähdennettiin, että todistajien näkemä daami oli miehelle aivan satunnainen seuralainen, entuudestaan täysin tuntematon. Tämä oli tärkeää, jotta mies pystyi menemään naimisiin uuden valittunsa kanssa. Uuteen liittoon tarvittiin vielä eronneen vaimon suostumus, jota ei hellinnyt aivan heti.

Vuoden 1734 naimakaari pysyi voimassa lähes 200 vuotta! Sen korvasi vasta vuoden 1929 avioliittolaki. Nykyään avioliittolain avioeroa koskevassa kohdassa ei puhuta enää mitään eron perusteista.

ELINA HEIKKILÄ

Elina Heikkilä: Hääbudjetti kuriin 1600-luvun konstein (Kotus-blogi, 8.6.2017)

Ruotzin Waldacunnan Laki 1734 (Aineistopalvelu Kaino)

Kircko-Laki ja Ordningi 1687 (Aineistopalvelu Kaino)

Avioliittolaki 1929 (Finlex)

Avioliittojen ja avioerojen määrä vuosina 1990–2017 (Tilastokeskus)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele