Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
8.3.2013 10.09
Sietämättömät ”noita” ja ”sun pitää”
Harri Kaunisto ehdotti aiheita.
Harri Kaunisto Savonlinnasta ehdotti, että Kotus-blogissa otetaan käsittelyyn noita ja sun pitää. Alla hänen mietteitään näistä aiheista.
***
En voi sietää sanaa noita. Noita olisi jo syytä poistaa suomen kielestä. Noidathat ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, satuolentoja.
Minä taistelen tuota karmeaa sanaa vastaan viimeiseen hengenvetoon. Antakaa jokin vastaava sana, jotta saadaan noita täältä Suomemme kauniista maasta vek! Tai antakaa ainakin toinen mielikuvasana sen tilalle (näitä, niitä, sellaisia, tämmöisiä, jonkinlaisia).
Taitaa olla tuo noita tavallisten sanojen sekaan naamioitu kiro- tai voimasana. Joillekin se kilahtaa, allekirjoittaneeseen ainakin.
***
Olen useasti miettinyt kerrontaa, jossa toiselle henkilölle puhuttaessa käytetään jatkuvasti muotoa sun pitää, vaikka siis puhutaan omasta kokemuksesta. Tässä hieman esimerkkiä siitä, miten kerronnan piti mennä: ”Tämän jälkeen käytin toisenlaista tekniikkaa, jossa jo huomasin saavani jotakin aikaan.” Näin se kuitenkin meni: ”Tämän jälkeen sun pitää käyttää toisenlaista tekniikkaa, jossa huomaat saavasi jotakin aikaan.”
Tämä kaveri hyppii suorastaan silmille, vaikka kyse on nyt kahden ihmisen välisestä keskustelusta, ei tekstistä. Se on loukkaavaa!
Siis jos tiedustelen joltakin jotakin asiaa tai muuten utelen, olenko jo silloin ylittänyt hänen oman reviirinsä, jolloin saan tavallaan vastaiskun tuollaisella pomottamisella? Sille on jokin nimitys, tälle kerrontamuodolle, mutta kun vaikkapa tiedotusvälineissä tätä suht uutta tapaa käytetään, en voi olla ajattelematta sitä toista henkilöä, joka pomottelua joutuu kuulemaan. Tulee sääli. Mitään sinunkauppoja ei ole tehty, ja toinen hyökkää täyslaidallisella ja vielä toisten, vaikkapa radiokuuntelijoiden kuullen!
Minusta tuntuu että tämä sinä-tyyli on kotoisin Amerikan Yhdysvalloista. Onko enää mitään tehtävissä vai onko kielessämme tapahtunut evoluutio aivan normaalia?
Palaa otsikoihin | 13 puheenvuoroa
Kyllä kai noista pitää olla yhtä mieltä. Siis että mistä noita riittää? Näin kansanvälisenä naistenpäivänä vastustan sitä että satuolentoja tuodaan imitoimaan oikeita naisia.
Sitä en kestä yhtään että ihmiset ovat opetelleet käyttämään itsestään yksin toista persoonapronominia sä, sut, sun. Olen asunut Ameriikassa, mutta tuota idiotismia ei oltu vielä tuolloin keksitty.
Oma kielikorvani kärsii, kun pidän radion kuuntelemisesta ja joku (yleensä, pahus vie, nuori nainen) käyttää tuota "sun pitää tsempata!" ihan tavallisen puhekielen keskellä. En muuten pidä myöskään toivotuksesta "tsemppiä"!
Kysymys: miksi meillä ei ole miesten päivää?
Esimerkki: edellä menevä asiakas ostaa vitriinistä viimeiset tietynlajin pullat itselleen. Miten myyjältä voi tiedustella, vieläkö samanlaisia löytyy?
Ainakin itse kysyisin:"Onko noita vielä lisää?" tai oman murteeni mukaan:"Onko nuota lisää?"
(jospa niitä vaikka oltaisiin juuri tekemässä tms.)
Miten ne taipuu monikossa?
Ripsa: Siksi että kaikki muut 364 ovat niitä miesten päiviä. Sitä ei tarvitse siis sanoa erikseen.
Jos homofonia kammottaa, niin pitääkö kieltää myös verbinmuoto "voi"?
Tai joku se oli noista (tui-tui-vaan kaikki noidat) formulakuskeista joka tapauksessa.
Sä-passiivista on puhuttu paljon aiemminkin. Esimerkiksi Kielikellossa 3/2000 käsitellään aihetta.
Kielikelloon kirjoittavan Eeva-Leena Seppäsen mukaan ilmiö ei ehkä ole kokonaan uusi: "Yksikön 2. persoonan yleistävästä käytöstä on havaintoja jo 1800-luvulla ilmestyneissä tutkimuksissa. Setälän lauseoppi vuodelta 1891 antaa seuraavanlaisia esimerkkejä: Kun astut porstuaan, niin on kyökki oikealla ja kamari vasemmalla puolellasi. Kun toiselta puolen olit lämmennyt, käänsit valkeata kohden toisen kylkesi, joka jo oli ehtinyt kylmetä."
Seppänen pohtii myös sitä, miten sä-passiiviin suhtaudutaan: "Se tuntuu väljiin viittauksiin tottuneesta päällekäyvältä, liiaksi kuulijan alueelle tunkeutuvalta: miksi kuulija sidotaan viittaukseen, joka on tarkoitettu yleistäväksi tai pikemminkin puhujaan itseensä viittaavaksi? Tällä hetkellä 'sä-passiivi' jakaa myös kansaa kahtia: toiset viljelevät sitä puheessaan, toisia se kuultuna ärsyttää raivostumiseen asti."
Samassa Kielikellon numerossa aiheesta kirjoittaa myös Jussi Ojajärvi: "Puhetapa, jossa minut pannaan tekemään asioita, joita en missään tapauksessa halua tehdä, on äärimmäisen epämiellyttävä. Useammin kuin kerran suuhuni on yritetty panna sanoja, jotka eivät sinne kuulu. Kuvitelkaamme esimerkiksi formulatähteä sanomassa Kun sä ajat formulaa, sä et ajattele mitään muuta. Lauseeseen sisältyy oletus siitä, että kuulija joko ajaa tai haluaisi ajaa formulaa. Mutta haluaako kuulija välttämättä olla kuin puhuja?"
Ojajärven mukaan on tuskin sattumaa, että sä-puhe "liukuu kirjakieleen juuri markkinoinnin kielessä". Näin Ojajärvi: "Elämänalueilla, joilla kilpaillaan, se on luonteenomaista kielenkäyttöä."
Seitsemästä veljeksestä, Impivaaran joulukohtaus:
"Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas."
Joku tykkää, joku ei. Minusta tuo vetää lukijan mukavasti mukaan pöytäseurueeseen.
Eikä se nyt liene Kiven vika, vaikka "markkinoinnin ja kilpailun" kielenkäyttäjät saman tehokeinon olisivat myöhemmin löytäneet.
Siteerasin itsekin Kallista kieltä -keskustelussa Pekka Himasen tekstistä seuraavan kohdan, vähän lyhennettynä ja ilman lainausmerkkejä: Jos luovutat ensimmäisen koettelun ja vastoinkäymisen hetkellä, se tarkoittaa sitä, ettet ollut alun perinkään riittävän sitoutuneesti liikkeellä.
Enpä edes huomannut, että siinä on käytetty sinä-passiivia, saati että olisin ilmausta mielessäni paheksunut.
Mutta siinä vaiheessa kun siitä tulee jonkun maneeri, niin ärsyttäähän tuo alkaa. Ja silloin alkavat helposti ärsyttää nekin tilanteet joissa samaa sanontaa on käytetty muuten kuin maneerina.
Onko hyväksyttävämpää ärsyyntyä ihmisen puheesta kuin esimerkiksi tämän ulkonäöstä, ihonväristä tai kulttuuritaustasta? En suinkaan väitä, että itse olisin tästä ärsyyntymisen synnistä vapaa. Mutta jos radio- tai televisioesiintyjän puhe ylittää ärsytyskynnyksen, voi vaihtaa kanavaa tai sulkea toosan.
Tavan takaa ärsyynnyn myös toimittajien maneereista sanomalehden ääressä. Nykyään esimerkiksi kaikki muutokset, joista kerrotaan, ovat maakuntalehtemme mukaan ”rajuja”. Eivät menisi sellaiset otsikot seulani läpi, jos olisin toimituksessa kielenhuollon vastuuhenkilönä...