Pieni ihme

Lapsen kielitaidon kehitystä on ilo seurata. Inahduksista jokelteluun, k:n ja p:n omaksumiseen, kukkaan, kakkaan ja lamppuun. Sanojen jälkeen tulevat lauseet. Ensin kaksisanaiset, pian jo ensimmäiset kolmisanaiset: Äiti meni kuikku ’äiti menee suihkuun’. Lopulta lapset oppivat − kukin omaa tahtiaan − vaikeammatkin äänteet ja äänneyhdistelmät.

Hekku ja helipotteri

Usein sanat ovat suloisesti sinnepäin, kun lapsi yrittää päästä jyvälle kielen äänteistä ja niiden merkityksellisistä yhdistelmistä:

hekku ’kettu’
löllö ’pöllö’
keetokone ’tietokone’
puelii ’puhelin’
helipotteri ’helikopteri’
aplensiini ’appelsiini’

Myös taivutusmuodot tuottavat tavallisesti vaikeuksia, ja sanajärjestys voi olla kokeellinen:

Säikähtyin. ’säikähdin’
Isi tulee kohta takaisin töihinle. ’töistä’
Moottoripyöjiä tässä on.

Joskus uusi, mielenkiintoinen havainto pääsee väliaikaisesti ahkeraan käyttöön:

Nipsukin täällä oli.
Auto olikin.
Isillä on silmälasit aivan oikein.
Isi ajaa moottoripyörällä aivan oikein pyörässä.

Omalla lapsellani oli alussa vaihe, jolloin sanojen perusmuodot muistuttivat monikon partitiiveja: pupuja ’pupu’, traktorija ’traktori’. Ei tuli mukaan kuvioihin nopeasti, mutta joolla kesti paljon kauemmin. Sitä korvasi pitkään minäminäminä.

Unijuureksia ja muita sörsseleitä

Sanavarastoa ja ilmaisukykyä kartuttaa lukeminen. Kun lapsi kikattaa heleästi sörsselille, höppänälle, pömpelille ja kuivapalloille, on pakko nauraa itsekin: miten mainioita ja kuvaavia sanoja kielessämme onkaan!

Uusien sanojen ja sanontojen tulvassa ei voi välttyä väärinkäsityksiltä. ”Miksi ne lyö?” kysyy lapseni vihdoin hämillään, kun samaa laulua on laulettu iltaisin jo usean kuukauden ajan. Laulussa on oravalla pesä puussa ja sen poikaset siellä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö. Voi toista!

Päivällisellä pieni tuijottaa mietteliäänä lautasella lojuvia punajuuria, porkkanoita ja lanttuja: ”Miksi näitä sanotaan unijuureksiksi?” Kun taas aikuiset puhuvat persoonista, lapsi alkaa kihertää ja moittii: ”Ei saa puhua noita vessajuttuja!"

Leiki lapseni − myös kielellä!

Aikanaan lapsi oppii myös yhdistämään käsitteitä, ymmärtämään sarkasmia ja leikittelemään kielellä. Se tuntuu ihanalta! Aina ei tosin voi olla varma, onko kyse harkitusta vitsistä vai viattomasta kysymyksestä. Eteisessä ihmetellään ovikelloa. Kerron, että kyseessä on metallinen kupu, joka saa ovikellon äänen kuulumaan. ”Onko sen kupun alla kakku?” kuuluu innokas jatkokysymys.

Ihastelen ja ihmettelen, kuinka taitavia kaikki lapset ovat! Miten he omaksuvat niin vaivattoman oloisesti tuhansittain uusia sanoja, keksivät luovasti omiaan, oppivat niin taivutuksen, rektiot kuin tyylierotkin ja jaksavat kuunnella korva tarkkana tarinoita, joissa vilisee ennestään outoja ilmauksia (kummituskabaree, katonharja, katsoa nakittaa).

Erityisen ylpeä olen tietenkin omastani. Pojasta, joka nimitti ohjaustankoa kätevästi kääntelyiksi, kertoo silmät loistaen vitsin kalojen pääministeristä (Kuha Sipilä, heh!) ja vastaa ”ääniä”, kun kysytään ”Mitä kuuluu?”

Kieli on mahtava. Se avaa ovet maailman hahmottamiseen, kommunikaatioon ja yhteiseen leikkiin!

Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele