Siirry sisältöön
Haku

Elävät päät


Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss

24.1.2022 10.21
Elina Heikkilä

Kahvi se friskaa päätä ja niskaa

1700-luvulla kahvi kävi lääkkeeksi ja paastojuomaksi.

Meitä on varmaan monia, jotka olemme eri syistä päättäneet vähentää kahvinjuontia. Pian kahvia ei ehkä ole saatavissa entiseen malliin eikä ainakaan halpaan hintaan. Pitää myös varmistaa, että kahvi on eettisesti tuotettu.

Minunkin kannattaa siis jättää seuraava kahvimukillinen vähän tuonnemmaksi ja palata sen sijaan hetkeksi 1700-luvulle, jolloin kahvittelu toden teolla levisi Ruotsiin ja Suomeen. Tässä ja seuraavassa Elävät päät -blogikirjoituksessa selvitän, mitä mieltä tuolla kahvin voittokulun vuosisadalla oltiin juoman terveysvaikutuksista, miten säänneltiin kahvin maahantuontia ja kulutusta sekä mitä kaikkea kokeiltiin kahvin korvikkeeksi.

Caffésta kahviksi, kahvista cafféksi

Suomen kielellä kahvista on kirjoitettu vasta 1700-luvulta alkaen. Aluksi tätä ulkomaan juomaa kutsuttiin kaffeeksi tai kaffeksi (kirjoitusasuina useimmin Caffé ja Caffe), mutta nykyään sanan yleiskielinen asu on kahvi. Samalla tavoin kaksois-f on muuttunut hv:ksi esimerkiksi sanoissa kahveli ja kirahvi.

Asetusteksteissä C-alkuiset ja äffälliset kirjoitusasut pitivät pintansa vanhan kirjasuomen kauden loppuun saakka, mutta Christfrid Ganander antoi 1780-luvulla valmistuneen sanakirjakäsikirjoituksensa kahwe-artikkelissa esimerkkejä suomalaiseen suuhun mukautuneista ääntöasuista: juoda kahwea, juotijn kaffea l. kahwia. Sanan kahve Ganander ilmoitti – aivan oikein – olevan arabialaista alkuperää. Alkujaan arabian qahwa on tarkoittanut kasveista valmistettua viiniä.

Nyt 2020-luvulla Suomessa on jälleen tarjolla monenmoisia caffé-nimisiä juomia – ympyrä tuntuu sulkeutuneen. Kahvilassa voi tilata vaikkapa caffé latten, jossa on italialaista espressokahvia ja höyrytettyä maitoa. Mutta kun etätyöläinen kaataa mukiinsa suodatinkahvia ja lisää tilkan maitoa suoraan tölkistä, tuloksena on kotoinen maitokahvi.

Vanhan kirjasuomen sanakirjassa on artikkelit kaffe ja kahvi, joissa esitetään myös variantit kaffee ja kahve, sekä yhdyssana-artikkelit kaffehuone ja kaffepapu. Sanakirjan perusteella kahvin saapumisesta Suomeen saa siis varsin kapean kuvan, joten täytyy täydentää tietoja ruotsinkielisellä materiaalilla. Niinpä tutkailen tässä ja seuraavassa blogikirjoituksessa myös Turun akatemiassa 1750-luvulla laadittua väitöskirjaa sekä muutamaa Åbo Tidningar -sanomalehdessä 1790-luvulla julkaistua kirjoitusta.

Piristystä unisille munkeille

Vuonna 1755 Elias Granroth puolusti Turun akatemiassa väitöskirjaa Enfaldige Tanckar om Caffé och de Inhemska Wäxter, som pläga brukas i des Ställe. Lähteenä tutkielmassa oli käytetty muun muassa Carl Linnaeuksen Tukholman almanakassa julkaisemaa kirjoitusta vuodelta 1747, ja arvatenkin tekstissä kuuluu kaikuja myös talousopin professorin Pehr Kalmin näkemyksistä. Heti väitöskirjan alkuun kerrotaan tarina kahvin alkuperästä:

Muinoin Arabian niemimaalla (toisen, uskottavamman version mukaan Etiopiassa) sijainneen luostarin vuohipaimen huomasi, miten innokkaasti vuohet söivät erään villinä kasvavan pensaan kuorta ja hedelmiä. Vuohet suorastaan hyppivät ja tanssasivat läpi yön nautittuaan tämän pensaan antimia. Luostarin johtaja kiinnostui asiasta ja päätteli, että ihmekasvi varmaan auttaisi laiskoja ja unisia munkkeja toimittamaan öiset rukouspalvelukset. Ja toki kahvi piristi heitäkin.

Valkea vuohi suuntaamassa metsään. Kuva: Nils Westermarck. Suomen maatalousmuseo Sarka.
Löytyisikö tuolta kahvipensas? Kuva: Nils Westermarck. Suomen maatalousmuseo Sarka.

Eurooppaan kahvi saapui 1600-luvulla. Vielä 1750-luvulla Ruotsissa ja Suomessa kuului väitöskirjan mukaan olevan monia keski-ikäisiä, jotka eivät nuoruusvuosinaan olleet koskaan nähneet eivätkä maistaneet kahvia, eivät edes olleet kuulleet siitä puhuttavankaan. Toteamus koskenee säätyläisiä; rahvaan keskuuteen kahvi levisi vasta seuraavalla vuosisadalla.

Mutta jo 1790-luvulla kahvi kuului itsestään selvästi turkulaisten arkiaamuihin, ainakin jos on uskominen Åbo Tidningarissa keväällä 1794 julkaistua katkelmaa kuvitteellisen ylioppilaan päiväkirjasta, joka oli ”löytynyt Ryssänmäeltä” (nyk. Yliopistonmäki). Nuorukaisen aamu kului kortteerissa piippua poltellen ja kahvia juoden, vaikka hän oli aivan pennitön ja odotti rahalähetystä kotiväeltä. Arvatenkin vuokraemäntä puolestaan odotti käsi ojossa maksua huoneesta ja aamukahveista.

Leipä- ja kahvipaastolla Turun linnassa

Varhaisimmat suomenkielisestä tekstistä löytämäni maininnat kahvinjuonnista ovat 1700-luvun ensikymmeneltä. Turun linnassa vankina pidetty radikaalipietisti Petter Schäfer kirjoitti syyskuussa 1709 salaiseen päiväkirjaansa, että oli pyytänyt kirjeitse eräältä muorilta ”the- ja capheastiat paastomiseen”.

Schäfer paastosi vankeusvuosinaan toistuvasti, yleensä muutamia päiviä kerrallaan, ja päiväkirjassaan hän mainitsi ”pyhän vedenpaaston”. Ainakin tämäkertaisen paaston aikana Schäfer hylkäsi muun ruoan (jota uskonveljet ja  -sisaret päiväkirjan mukaan kantoivat hänelle vankilaan runsain määrin) ja soi ainoastaan leipää ja joi ”caphevettä”.

Maaliskuun lopulla seuraavana vuonna Schäferin paastoa oli kestänyt 29 viikkoa. Paaston vaikutukset tuntuivat: muun muassa suu oli ajettunut ja kaikki hampaat niin höllässä, ettei pehmeää leipääkään pystynyt puremaan. Schäfer veti itse irti kaksi lohjennutta yläetuhammasta. Oloa ei helpottanut edes tee- ja  kaffeveden juominen.

Hampaiden ja ankaran keripukin tähden Schäfer joutui jättämään ”kovan vedenpaastonsa”. Ensi alkuun hän totutteli vahvempaan ruokaan syömällä voita, leipää ja kauravellinkiä sekä juomalla rieskaa eli maitoa.

Salainen myrkky ja piilevä rutto

Vaikka Elias Granrothin väitöskirjan keskiössä on kahvintuonnin vaikutus kansantalouteen ja kotimaisten korvikkeiden löytäminen kahville, siinä on myös lueteltu nimeltä mainitsemattomien ”suurten lääkärien” näkemyksiä kahvista:

  1. Kahvin maku ja ominaisuudet varoittavat ihmistä sen käytöstä.
  2. Kahvin valmistaminen ja paahtaminen tekee siitä haitallista terveydelle.
  3. Kupariastiassa keittäminen tehostaa kahvin vahingollista vaikutusta.
  4. Kahvi on salainen myrkky ja piilevä rutto, joka vähitellen heikentää ihmisen ruumista ja voimia sekä lyhentää elinikää.
  5. Kovat kahvinjuojat ovat enimmäkseen kuolleet ennenaikaisesti.
  6. Ei tiedä, onko Jumala luonut ihmisille kahvin armeliaisuudessaan vai vihassaan.

Pieni maininta, että jotkut sanovat voivansa hyvin juodessaan kahvia ja huonosti joutuessaan olemaan kahvitta, tuntuisi viittavan kahvin synnyttämään riippuvuuteen, pohdiskelee 2000-luvun lukija. Kaikkein varmimmin runsas kahvinjuonti kuitenkin lisää kahvikauppiaiden hyvinvointia, Granroth summaa.

Kuparinen kahvipannu 1700-luvun lopulta. Kuva: Suomen merimuseo.
Kahvi + kupari + korkea lämpötila = myrkytysvaara. Myrkytysten välttämiseksi kupariastioiden sisäpinta on usein tinattu. Kuparinen kahvipannu 1700-luvun lopulta. Kuva: Suomen merimuseo.

Hoviapteekkari suosittelee

Kahvia on kuitenkin käytetty lääkkeenä. Avainasemassa on annostus, kuten niin monen muunkin liika-annoksina myrkyllisen lääkeaineen kohdalla.

Kuningas Fredrik I:n hoviapteekkari Frans Mikael von Aken vakuutti teoksessaan Hus- och Rese-Apotheque (1746), että kahvia voi huoletta juoda 2–3 kupillista pari kolme kertaa viikossa, kunhan se vain on valmistettu oikein: Kahvipapujen öljypitoisuutta on lievennettävä voinokareella (!) paahtamisen jälkeen, ja selvikkeeksi tarvitaan palanen hirvensarvea, jotta sakka painuu paremmin pohjaan. Sopiva sekoitussuhde on 4–5 luotia (40–50 g) kahvia tuopilliseen (n. 1,3 l) kirkasta lähdevettä sekä ½ luotia (5 g) sokerijauhetta.

Kahvijuomaa von Aken suositteli kylmäverisille sekä niille, joita vaivaa pyörrytys ja päänsärky. Kahvi myös vahvistaa vatsaa, edistää ruoansulatusta ja ohentaa verta. Samoilla linjoilla on ollut myös Suomen kansa; ainakin Hailuodosta ja Paltamosta on merkitty muistiin sananparsi, joka yleiskielistettynä kuuluu ”Kahvi se friskaa päätä ja niskaa”.

Carl Linnaeus puolestaan piti kahvia hyvänä elvykkeenä pohmeloisille ja runsaasta päivällisestä turtuneille sekä mainiona laihdutuskeinona. Vuoden 1747 almanakkakirjoituksessaan hän kuitenkin pohdiskeli kasvin sukulaisuutta sellaisiin epäilyttäviin puulajeihin kuin koiranheisi ja kiinapuu sekä oudoksui sitä, miksi kahvipavut on poltettava (ruotsin verbi bränna tarkoittaa sekä 'paahtaa' että 'polttaa'), vaikka palanutta ruokaa yleensä pidetään epäterveellisenä. Ja onhan kahvi inhottavan makuista jäähtyneenä, ilman kermaa ja sokeria! Linnaeus mainitsi kahvin aiheuttavan myös unettomuutta, ennen ateriaa nautittuna ruokahalun menettämisen, sydäntuntemuksia ja käsien vapinaa.

Kahvihuoneista sai myös paloviinaa

Historioitsija Gunnar Suolahti (1876–1933) oli perehtynyt 1700-luvun tapakulttuuriin. Suolahden artikkeli Kun kahvi tuli maahamme (teoksessa Elämää Suomessa 1700-luvulla II, 1917) sisältää herkullisia tuokiokuvia kahvittelusta ja kahvihuonekulttuurista. Juuri tämän artikkelin pohjalta referoin edellä von Akenin ja Linnaeuksen näkemyksiä kahvin terveysvaikutuksista.

Suolahden mukaan kahvi tuli Ruotsin valtakuntaan 1700-luvun alkupuolella ja jo 1730-luvulla kapakkaelämän rinnalla kukoisti Tukholmassa kahvilaelämä: ”Puolijoutilaan kaupunkilaisen elintapoihin kuului aamupäiväkahvin juonti ’kahvihuoneessa’ – – uutisia kuunnellen ja naisjuttuja jutellen.” Kahvihuoneista muodostui sittemmin myös oivallisia paikkoja lukea sanomalehtiä ja kiistellä politiikasta.

Vanhan kirjasuomen sanakirjan lähteissä kahvihuoneet vilahtavat vain ohimennen, lähinnä paloviinaa koskevissa säädöksissä. Vuonna 1731 säädettiin, että Tukholmassa paloviinan valmistajien lisäksi ”myös caicki kellarit, Cafehuonet ja krouwit, cuin myös Apothekarit, jotca caicki palawina paremmasta ja heikommasta sortista minutis [= vähittäin] ulosmywät, [piti] yhden wissin palawinan mymisestä tulewaisen woiton jälken ojetun ulostegon crunulle tekemän”.

Tapulikaupungeissa ja muissa ”suurissa ylikaupungeissa” viinanpolttajat saivat myydä paloviinaa vähintään puoliankkurin (19,6 litran) erissä ja pienempien määrien vähittäismyyntiin piti ”kellarit, Cafehuonet ja krouwit – – asetettaman näisä caupungeis, nijn monda cuin tarpellisuus waati”. Pikkukaupungeissa krouvareilla oli oikeus polttaa paloviinaa myytäväksi ja myös oluttuvissa ja kahvihuoneissa voitiin myydä viinaa – jolloin toki yrittäjä joutui suorittamaan kruunulle oikeamääräisen maksun.

Talomuseo Glimsin kahvila. Kuva: Eero Laamanen 1993. KAMU Espoon kaupunginmuseo.
Talomuseo Glimsin kahvila. Kuva: Eero Laamanen 1993. KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Ettei he mahtais ajan ylitse istua

Kahvihuoneiden aukioloa säänneltiin samoin kuin majatalojen, oluttupien ja krouvienkin. Vuonna 1733 annetussa asetuksessa ruotsalaisten juopumusta pyrittiin suitsimaan muun muassa määräämällä, että näiden laitosten isäntien tuli kehottaa asiakkaitaan poistumaan ajoissa, ”ettei he mahdais ylöncauwoin ja ajan ylitze istua”.

Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kaikki nämä juottolat tuli sakon uhalla pitää suljettuina kokonainen vuorokausi, aattoillan seitsemästä iltaseitsemään asti. Majoittujat ja vakinaiset ruokavieraat sai kuitenkin päästää sisään.

Muina iltoina kahvihuoneet piti sulkea viimeistään kello yhdeksältä illalla – avaamisajasta asetuksessa ei sanota mitään. Toukokuusta heinäkuuhun iltaa sai istua tunnin pidempään, peräti kymmeneen asti.

Vuonna 1747 annetun asetuksen mukaan kahvihuoneen pitämisestä verotettiin suuremmissa kaupungeissa 150–300 hopeataalaria ja pienemmissä 50–100 hopeataalaria. Ainoastaan kahvihuoneiden pitäjät saivat valmistaa kahvia ja teetä maksusta. Juomat tuli nauttia sisällä, ja kahvilanpitäjälle rapsahti sadan hopeataalarin sakko, jos hän myi kahvia mukaan vietäväksi. Vielä ei ollut noutokahvien aika.

Nyt seuraa pitkähkö kahvitauko, sillä jatkan juttua 1700-luvun kahvittelusta vasta helmikuun puolella. Seuraavassa kirjoituksessa kerron valtiovallan toimista kahvinkulutuksen hillitsemiseksi, kahvikullan maahanpaniaisista ja kotimaisista korvikkeista tälle kalliille ulkomaiselle juomalle.

Linkkejä

Kirjallisuutta

Petter Schäfer: Minä Pietar ja minä Anna. Päiväkirja vuosilta 1707–1709. Toimittanut Matti Piispa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 2000.

Gunnar Suolahti: Elämää Suomessa 1700-luvulla II. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1917. (Saatavissa myös I ja II osan yhteispainos, WSOY 1925, sekä yhteispainoksen 2. painos, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991.)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja