Sienitietoa vanhassa kirjasuomessa

Pari vuotta sitten esittelin Elävät päät -blogissa vanhan kirjasuomen aineistossa esiintyviä marjojen nimityksiä. Nyt ovat vuorossa sienet. Esitellessäni aineistojen kätköistä löytyviä sienten nimityksiä pohdin ja arvailen myös niiden lajeja ja nykyisiä nimiä.

Sienten nimityksiä löytyy vanhan kirjasuomen teksteistä lähinnä sanakirjoista sekä ruotsinkielisistä lääke- ja kasvitieteellisistä teoksista, enin osa Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneesta sanakirjakäsikirjoituksesta Nytt Finskt Lexicon sekä Daniel Jusleniuksen sanakirjasta Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Sienistä kerrotaan suomenkielisen nimen ohessa yleensä vain ruotsin- ja latinankielinen vastine, joskus mainitaan lisäksi Carl von Linnén taksonomiseen jaotteluun perustuva tieteellinen nimi.

Ganander mainitsee sanakirjassaan toisinaan myös suomenkielisiä synonyymejä tai ainakin samantapaisten sienten nimityksiä. Tosin on mainittava, että monet tieteelliset nimet ja jotkin suomenkielisetkin sienennimitykset on Gananderin sanakirjakäsikirjoitukseen lisännyt vasta 1800-luvun alkupuoliskolla joku luonnontieteitä harrastanut henkilö.

Lehmänsiena ja ihmisensieni

1700-luvulla sieniä ei yleisesti ottaen tunnuttu pitävän ihmisravinnoksi kelpaavina mutta niiden tiedettiin maistuvan monille eläimille. Juhana Frosterus kertoo kirjassaan Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä vuodelta 1791, että metsässä ei kasva ”mitän turhaa ja kelwotoinda, yxin sienet ja kuiwat jäkälät ja puun naawat owat wäkewä ruoka muutamille eläimille”.

Sienten mieltämisestä eläinten ruoaksi kertovat myös jotkin 1700-luvun sanakirjoissa esitetyt sienennimitykset. Sekä Jusleniuksen että Gananderin sanakirjassa esiintyy tatti sekä samaa sientä tarkoittava lehmänsieni, Ganaderilla lisäksi lehmänsiena. Selitteeksi annetaan sanakirjoissa niin ikään lehmään viittaavat ruotsinkielinen koswamp ja latinan vastine fungus boum. Kovin tarkkaa lajimääritystä ei näillä eväillä saa tehtyä, mutta jotakin tattia tai tatinkaltaista sientä lienee tarkoitettu.

Ganander mainitsee sanakirjassaan myös huhtasienan, toiselta nimitykseltään vuohensienan. Linnén antama nimi on Phallus esculentus. Kyseessä on ilmeisimmin keväällä ja alkukesällä kasvava huhtasieni (tai oikeammin jokin huhtasienilaji), joka toisesta nimestään päätellen on kelvannut ainakin vuohien ravinnoksi. Gananderin ruotsinnos on ätlig murkla, joka ei kuitenkaan ota kantaa siihen, kenen tai minkä syötävä sieni on.

Eläimille kelpaavien sienten lisäksi Juslenius ja Ganander esittelevät sanakirjoissaan ihmisensienen, jonka kerrotaan olevan ruotsiksi risksvamp tai riska. Ganander kertoo vielä sienen latinankielisen tieteellisen nimen olevan Agaricus deliciosus. Sienen voi olettaa selitteiden perusteella olevan nykysuomeksi jokin rousku ja tieteellisen nimen perusteella vielä tarkemmin männynleppärousku (Lactarius deliciosus). Luultavasti nimitystä ei ole käytetty kovinkaan lajitarkasti.

Suomenkielisen nimityksen perusteella voisi kuitenkin olettaa, että rouskuja olisi ainakin joku poiminut myös ihmisravinnoksi, ovathan rouskut nykyäänkin arvostettuja ruokasieniä. Lisäksi sanakirjoissa selitetään yleisesti kyseessä olevan ”syötävä sieni” (fungus vescus, swamp som ätes).

Suomen ensimmäisen sienikirjan suomennoksessa Sieni-kirja eli Sieni-Kallen oswiitta tuntemaan ja käyttämän syötäwiä sieniä vuodelta 1863 esitellään heltta- ja pillisienen halkileikkaukset sekä morska eli huhtasieni ja ruoka- eli korvasieni. Kuva: Helsingin yliopiston avoin julkaisuarkisto Helda.

Tuhkuainen, tuhkelo, tuhnio ja moni muu

Vaikka kovinkaan monia kaikista metsässä kasvavista sienistä ei vanhan kirjasuomen aikaisissa teksteissä nimetäkään, on monella niistä mainituista sitten useita eri nimityksiä. Tosin useinkaan kyse ei ole tietystä sienilajista, vaan pikemmin sieniheimoista  tai -suvuista tai muuten vain samankaltaisista sienistä. Syystä tai toisesta savusienet ja maamunat ovat saaneet useita nimityksiä.

Jusleniuksen sanakirjassa nimetään tuhkelo ja tuhnio sen tarkemmin niiden lajia erittelemättä. Tuhnion kohdalle on kuitenkin Henrik Gabriel Porthan lisännyt sanan käringfijs sekä tieteellisen nimen Lycoperdon bovista. Juslenius mainitsee lisäksi tuhkuaisen, jonka selitteenä ovat latinan fungus cinerosus ja ruotsin rykande swamp sekä käringfijs. Sieneen kerrotaan liittyvän tuhkaa, savua ja suhinaa.

Myös Ganander mainitsee sanakirjassaan kyseiset nimitykset, ja lisäksi hän kertoo niiden viittaavan suunnilleen samaan sieneen. Gananderilta löytyy lisäksi ukontuhnio sekä maamuna, jotka yhdistetään samaa lajia tarkoittaviksi kuin Jusleniuksenkin mainitsemat sienet. Nykyluokitukseen vertaamalla näillä voidaan tarkoittaa joko Lycoperdon-suvun sieniä (nykysuomeksi tuhkelot eli savusienet) tai samaan heimoon kuuluvia Bovista- eli maamunien suvun sieniä. Useimmat kyseisten sukujen sienet näyttävät tosiaan varsin samanlaisilta varsinkin mykologiaan perehtymättömän silmissä.

Lannasta nousee sieni

Kärpässienikin tunnettiin nimeltä 1700-luvulla. Jusleniuksen sanakirjassa mainitaan kärwässieni, jonka lisäksi Ganander on merkinnyt sanakirjaansa myös muodot kärpäsensieni ja kärväsensieni. Molemmat sanakirjantekijät antavat ruotsinkieliseksi selitteeksi asiasisällöltään suomalaista nimitystä vastaavan  flugswamp. Latinaksi Juslenius kertoo kyseessä olevan boletus, fungus venenatus eli ”myrkyllinen tatti tai muu sieni”. Ganander on merkinnyt lisäksi Linnéltä peräisin olevan tieteellisen nimen Agaricus muscaricus. Sanakirjojen lisäksi sieni mainitaan myös Johan Haartman nuoremman vuoden 1759 kasviluettelossa, jossa sienen suomenkielisenä nimityksenä on Kärvästen sieni.

Näissä vanhan kirjasuomen aikaisissa esiintymissä viitattaneen nimenomaan punakärpässieneen (Amanita muscaria). Yleisenä anekdoottina kerrotaan, että kärpässieni olisi saanut nimensä siitä, että sen avulla on pyydystetty kärpäsiä.

1700-luvun leksikoissa mainitaan myös sieni nimeltä madonlakki, joka tunnetaan nykyisin lähinnä psykoaktiivisista vaikutuksistaan. Mitään tiettyä lajia ei tälläkään nimityksellä tavoitella, vaan sillä tarkoitettaneen madonlakkien (Psilocybe) sukuisia sieniä. Sekä ruotsin- että latinankieliset selitteet kertovat, että kyseessä on ”sieni, joka kasvaa lantakasassa”.

Haartmanin kasviluettelossa mainitaan sienet pilvi (ruotsiksi skyfall) sekä katajapilvi (ruotsiksi enesmör). Latinaksi molempien kerrotaan olevan nimeltään tremella, jolla tarkoitetaan nykyisin hyytelösieniksi kutsuttua sieniryhmää (Tremella). Ruotsinkielisten vastineiden perusteella kyseessä voi olla myös katajanruosteeksi kutsuttu kasvitauti (Gymnosporangium) tai jokin Nostoc-suvun limakasvusto.

Taulakäävästä sytykkeitä

Vaikka sienien käyttö ihmisravintona on vanhan kirjasuomen aikaisten mainintojen perusteella ollut melko vähäistä, sienillä näkyy olleen muita käyttötarkoituksia. Varsinkin taulakääpä (Fomes fomentarius) ja sen sisäosasta valmistettava eritoten sytykkeenä käytetty taula ovat olleet tarpeellista tavaraa. Taulakäävälle löytyykin useita nimityksiä vanhan kirjasuomen teksteistä.

Johan Haartman nuoremman kasviluettelossa sienelle kerrotaan kuuluvan sellaiset nimitykset kuin taulakääpä, pakulakääpä, pakkulankääpä, tuhniokääpä ja koirankuono. Lisäksi Gananderin sanakirjasta löytyy nimitykset jäneksenkääpä ja -känsä sekä raidankänsä. Ruotsinkielisiä vastineita ovat fnöskswamp, fögswamp, fnösket ja fnösk-ticka. Tieteelliseksi nimeksi annetaan joko Boletus fomenarius tai Boletus igniartius.

1700-luvulla myös sanalla pakuri on tarkoitettu taulakääpää sekä varsinkin siitä valmistettua taulaa. Kuvaannollinen esimerkki tästä jälkimmäisestä käytöstä löytyy Andreas Elgfothin suomentamasta Johan Philip Freseniuksen Rippi- Ja Herran Ehtollisen-Kirjasta (1763):

Mielen lijcutuxet owat nijncuin yxi pakuri, ja ne ulconaiset mielet andawat tulen sijhen

Myös pakkula-sana on merkinnyt taulaa (ja taulakääpää) vanhan kirjasuomen aikana. Ganander on poiminut sanakirjaansa seuraavan kansanrunonpätkän:

tuollapa tuli pysyywi
mjesten nuorten kukkaroissa
palawissa pakkuloissa,
koiwun kuorissa kowissa

Taulakääpä kasvaa yleisimmin koivusta, mistä juontuu sen nimitys koivunsieni, jota Anders Lizelius käyttää lehdessään Suomenkieliset Tieto-sanomat vuonna 1776. Lehdessä neuvotaan suojaamaan viljaa hallalta ”sillä tapaa, että Koiwun sieniä eli puoli mädännyitä puitten kantoja kootan ja wiritetän palamaan siltä puolelta, josta tuuli puhaltaa.” Tosin vanhassa kirjasuomessa taulakäävän kanssa menee ilmeisesti sekaisin muita kääpälajeja. Taula-sanakin esiintyy myös 1700-luvun sanakirjoissa nykymerkityksessään.

Edellä mainitsin sienennimityksen tuhnio, joka Porthanin kirjaamien tietojen mukaan tarkoittaa jonkinlaista maamunaa tai savusientä. Sanalla on ollut muitakin merkityksiä: tuhniolla tarkoitetaan myös taulakääpää sekä tuluksia. Tulusten merkitys esiintyy jo Paimion kappalaisen Henrik Florinuksen laatiman sanakirjan toisessa painoksessa vuodelta 1683. Myös Jusleniuksen sanakirjasta löytyy sanalle tulusten merkitys. Gananderin sanakirjassa esiintyy sekä taulan että taulakäävän merkitys, minkä lisäksi löytyy tuhniokääpä edellä esitetysti Haartmanin kasviluettelossa.

Taulakääpä J. W. Palmstruchin kasvikuvastossa Swensk botanik 1800-luvun alkupuolelta. Kuva: Runeberg.org.

Kääpä raidassa, känsä muussa puussa

Vanhin sienennimitys vanhan kirjasuomen aineistoissa on känsä tai oikeammin orjantappurankänsä, joka löytyy Elias Til-Landzin vuonna 1683 julkaisemassa kasviluettelossa Catalogus plantarum. Nimityksellä tarkoitettaneen jotakin piikikkäässä kasvissa kasvavaa kääpää.

Känsä-sana löytyy myös Gananderin sanakirjasta kääpä-sanan synonyyminä. Lisäksi hänen vuonna 1788 julkaisemassaan Eläinden Tauti-Kirjassa ohjeistetaan: ”Ota känsiä niini puusta, ja pane eläinten juomaan”. Porthan on merkinnyt Jusleniuksen sanakirjaan sitaatin, jonka Gananderkin on kopioinut sanakirjaansa. Siinä sanojen kääpä ja känsä välille tehdään merkitysero: ”kääpä on raidas, känsä muisa puisa”. Ganander tuntee myös ilmeisesti kuusessa kasvavan käävän eli kuusenkänsän, jolla viitattaneen nykyisin kantokääpänä tunnettuun lajiin.

Myöhempiä lisäyksiä ja kokonainen sienikirja

Joitain sienennimityksiä esiintyy Gananderin sanakirjakäsikirjoituksessa vain alussa mainitsemani myöhäisemmän lisääjän jäljiltä. Yksi niistä on nummensiena, jolle annetaan selitteiksi fältsvamp, champignon ja Agaricus campestris. Latinankielisen tieteellisen nimen perusteella sienen voi olettaa nykynimitykseltään nurmiherkkusieneksi, jolla on edelleen sama Linnén antama tieteellinen nimi.

Toinen lisääjän jäljiltä löytyvä sienennimitys on sininensiena eli blåsvamp ja Agaricus violaceus. Kyseessä on varmaankin violettiseitikki (Cortinarius violaceus). Sieni onkin huomiota herättävän violetti, ja sitä on käytetty lankojen värjäämiseen siniharmaaksi ja violetiksi.

Lisäyksistä löytyy myös kivensiena eli stenmurkla ja Helvella mitra. Ruotsinkielinen nimitys on sama kuin nykyisin korvasienellä. Tieteellisen nimen alkuosa Helvella viittaa kuitenkin mörskyihin, mutta jälkiosa (suomeksi hiippa) puolestaan viittaa siihen, että kyseessä olisi nykyisin piispanhiippana (Gyromitra infula) tunnettu sieni.

Kaikkien näiden tietojen lähteeksi lisääjä merkitsee teoksen Svensk botanik, jonka julkaisi ruotsalainen J. W. Palmstruch 11 osassa vuosina 1802–1843. Siten merkinnät voikin jäljittää varmuudella vasta 1800-luvun puolella lisätyiksi.

Kun sienten kerääminen ruoaksi oli alkanut yleistyä nykyisen Suomen alueella 1800-luvun mittaan autonomian ajan venäläisvaikutteiden myötä,  julkaistiin Suomen Talousseuran aloitteesta vuonna 1862 Suomen ensimmäinen sienikirja. Tästä  Eduard Hisingerin laatimasta ruotsinkielisestä oppaasta ilmestyi seuraavana vuonna suomennos nimeltä Sieni-kirja eli Sieni-Kallen oswiitta tuntemaan ja käyttämän syötäwiä sieniä.

CC BY 4.0

Nainen puhdistaa sieniä suolattaviksi Kirkkonummella. Kuva: Ivan Timirjasev, noin 1920. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

• Kalle Järvelä: Ei maita mansikka pahenna, muuta mustikka mäkiä (Elävät päät, 19.10.2021)

• Kalle Järvelä: Viinamarjat nyt poimitaan, talvea jo myös odotetaan (Elävät päät, 25.10.2021)
  

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele