Auli Hakulinen
Kielen sitkeydestä ja sen muuttamisen vaikeudesta
Olen saanut kommentteja, joissa tarjouduttiin luettelemaan muitakin hunningolle lähteneitä sanoja tai harmittavaisia merkityksen muutoksia. Mietin itsekseni taas kerran, miksi kielessä meneillään oleva muutos tuntuu useimmiten pahalta, vaikkeivät muutokset muussa elämässä niin harmita. Päätin ottaa esille erään mielestäni sympaattisen muutoksen, johon viime kerralla jo vihjaisinkin.
Verbi ”avata” on nimittäin liikkeessä, kuten ehkä olette huomanneet. Vaalirahoitusta on vaadittu avattavaksi, millä tarkoitetaan sen lähteiden tuomista esille. Mutta kun Ulkopoliittisen instituutin johtajaksi nimitetty Teija Tiilikainen toteaa: ”kansalaisille on hyvä avata, että mistä on kyse”, sanan merkityksen ja käytön muutos on ilmeinen, verbihän on saanut tässä että-lauseen objektikseen!
Avaamista käytetään siis 'selittämisen' merkityksessä, ja syynkin voi arvata: selittäminen alkaa olla polittisesti rasittunutta toimintaa. Niinpä nyt teksteissä esiintyykin kysymysten, ongelmien, arvoitusten ja käsitteiden avaamista, vaikeaselkoisen säveltäjän musiikkia avataan, ja professori pitää esitelmässään tärkeänä tutkimuksen tulosten avaamista - siis sitä, miten niitä on tulkittu. Merkityksen ja käyttöalan laajenemista – oli sen motiivi aluksi millainen hyvänsä – on kielessä kaiken aikaa meneillään.
Mutta vielä kerron historiallisen tapauksen kielen tietoisen muuttamisen vaikeudesta ja puhutun kielen sitkeydestä, mihin otsikossa viittasin. Joku huolestunut kommentoija ihmettelee, etteivät kielentutkijat ole kiinnittäneet huomiota tapaan, jolla monikko pyrkii puheessa jäämään pois lauseista tyyppiä ”Pojat tulevat”. Arvatenkin vaihtoehtoinen lause ”Pojat tulee” on yksi merkki yleispuhekielen rappiosta.
Kyllä tähän on huomiota kiinnitetty, varsinkin Heikki Paunonen monen monissa yhteyksissä. Hän on kuitenkin osoittanut, ettei yksinkertaisessa lauseessa subjektin ja verbin kongruointi (= molemmat monikossa) ole ikinä eikä missään murteessa ollut ainut vaihtoehto, vaan kirjakielelle tuli tehtyä sääntö, joka ei noudattanut kielenpuhujien luonnollista normia.
Puhutuissa kielimuodoissa vallitsi Paunosen sanojen mukaan ”paljon hienojakoisempi järjestelmä” tyyppiä ”Pojat juoksi mutta myöhästyivät silti junasta”. Verbi on monikossa silloin, kun se on eri lauseessa kuin subjekti. Aika nerokas, säästeliäs järjestelmä! Tätä eivät kielen normittajat oivaltaneet, vaan rakensivat normiksi paljon karkeamman yleistyksen.
Kirjakielen normi ei ole vuosikymmenten kuluessa iskostunut arkipuheeseen, ja kun yleispuhekieli on irtautunut kirjakielestä, vallalla on nyt kaksi rinnakkaista systeemiä. Mutta kun kuuntelee tarkoin tai lukee taidokasta kaunokirjallista kerrontaa, löytää sitkeän alkuperäiskäytännön elinvoimaisena, esimerkiksi ”Ne laahasi sitä salkkua köyden päässä niinkun jonkinlaista punttia perässään, että santakäytävä pölisi ja jarruttivat vauhtiaan”. On muuten Hannu Raittilan lause.
Palaa otsikoihin | 5 puheenvuoroa
Eräänlaista hämärää aluetta tässä ovat ns. eksistentiaalilauseet - "Alussa oli suo, kuokka - ja Jussi >< Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi." On niillä eroa: "olivat" on totaalisempi - tässä olivat kaikki mitä oli. "Oli" tarkottaisi, että oli muun muassa suo, kuokka - ja Jussi; muun ohella.
Asser Jokinen, ketä oli WSOY:n kielentarkastaja ja lentopalloilija Jaakko Sivulan appi, tämän asian ratkaisi tunnetuksi tulleella tavalla.
Noin yleensä kongruenssi on tarpeetonta redundanssia. Monikkous tai yksikköys käy yleensä ilmi muutenkin.
Joku kantasuomalainen kielenhuoltaja oli varmaan repinyt pelihousunsa loppu-e:n muuttumisesta i:ksi ja ennustanut, että jos tämä meno jatkuu niin kohta kaikki on päin helevettiä kun sanomme "vesi".
Että nyt kukaan viitsii perätä että-alkuisten kysyvien sivulauseiden kriminalisointia! Kirjoittaja kauhisteli, kun oli kuullut sellaisen Kielitoimitolaisenkin suusta radiohaastattelussa. Mitä sitten? Normikielellä on sijansa kirjoituksessa ja erityisesti julkisessa kielenkäytössä, mutta puhe saa olla jokaisen omaa, ja jos sinne putkahtaa sellaisia elementtejä, joita kirjoitetun kielen normiin ei ole kelpuutettu, ketä haittaa?
"Kielivirhe" ja "tyylivalinta" ovat eri asioita, eikä yleensä sakkoja saa vaikka välillä hurjastelee huolimatonta kieltä käyttäenkin. Ainakaan, jos ei loukkaa ketään.
Sitä paitsi, kannattaisi miettiä, miksi puhe tuottaa näitä "normin vastaisia" aineksia. Tässäkin tapauksessa lienee kuten Auli blogissaan kirjoittaa: kirjakieleen on tullut tehtyä sääntö, joka ei noudata kielenpuhujien luonnollista normia. Jokaisen kielenkäyttäjän kielitaju kunniaan! Jos kielitaju käskee laittamaan että-konjunktion alkavan sivulauseen merkiksi, varmuuden vuoksi, vaikka aloittava verbi on jo -ko-kysymysliitteellinen, siitä vaan!
Näin Korhonen: "Mikään teksti ei kuitenkaan kestä tätäkään ilmaustyyppiä runsaasti ja maneerimaisesti käytettynä. Liikakäyttö tärvelee tekstin."
Ja muutenkin. Taidamme tietää ihmisestäkin aivan liian vähän voidaksemme olla juuri mitään mieltä siitä, mitä tämä kieli ja puhe ja kirjoitus oikein ovat ja mikä rooli sitten viestinnällä asiassa mahtaisi olla. Kieli kun ei taida olla pelkkää puhetta, pelkkää prosodiaa, pelkkiä ilmeitä ja eleitä eikä aivan varmasti eikä koskaan kirjoitusta. Eikä kai lopulta riitä edes puhetilanteen, sen kuuluisan kontekstinkaan mukaan ottaminen.