Olli Löytty
Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?
Ensin lukisin tarkkaan, millaisia tekstejä kyseisissä lehdissä julkaistaan. Millainen rakenne niissä on? Millaisiin keskusteluihin niissä kytkeydytään? Keihin niissä viitataan? Mikä on tekstien abstraktiotaso? Miten tutkija tuo tekstissään esille omat valintansa tutkimuksen tekijänä? Erityisen huolellisesti lukisin lehdessä julkaistut kirjoitusohjeet. Ryhtyisin sitten kirjoittamaan valitsemaani lehteen sopivaa tekstiä.
Asiaa voi tietysti ajatella niinkin, että silloin tuo aikakauslehti kaikkine kirjoitus- ja toimituskäytänteineen alkaisi kirjoittaa minua ja tutkimustani.
Menestykseni tiellä on koko joukko käytännöllisiä ja etten sanoisi sielullisia esteitä. Yritän nyt miettiä, miksi nk. kv-artikkelin kirjoittaminen ei minulta suju. Toivon, että tämä omakohtainen (tai sellaiseksi naamioitu) puheenvuoro voisi herättää keskustelua siitä, kuinka mielekästä on mitata tutkijan kykyä ja taitoja englanniksi laaditun määrämittaisen tekstipötkön perusteella.
En osaa ajatella vieraalla kielellä. Ajatteleminen on tutkijan tärkein tehtävä, ja koska kirjoittaminen on minulle ajattelun ulkoistettu muoto, vieraalla kielellä kirjoittaminen tekee ajattelemisestani kömpelöä. Vieraan kielen rajat ovat äidinkielen rajoja ahtaammat.
Analysoiminen on (ainakin ihmistieteissä) kielellistä toimintaa. Koska vieraan kielen käyttäminen pakottaa väistämättä jonkinasteiseen summittaisuuteen, tulkinnan tarkkuus kärsii. Vain äidinkieltä käyttäessäni pystyn maistamaan ilmausten sävyt ja sivumerkitykset. Olen paljon parempi tutkija äidinkieltä käyttäessäni kuin vierasta kieltä solkatessani.
Tieteellinen artikkeli on niin mittansa kuin rakenteensa puolesta kelvoton tekstilaji. Parikymmentä sivua on yleensä liian pitkä siihen, että tutkimuskysymyksen asettama juonirakenne pysyy koossa. Jos ihanteena on se, että yhdessä artikkelissa käsitellään yhtä tutkimuskysymystä, viimeistään kolmannentoista sivun kohdalla tulee kiusaus aloitella vähän toistakin asiakokonaisuutta. Samalla kahdenkymmenen sivun artikkeli on käytännössä kuitenkin liian lyhyt siihen, että siinä pystyisi sanomaan mitään perusteellista, saati syvällistä. Lopputuloksena on muotopuoli raapaisu.
Rakenne tieteellisessä artikkelissa on sama kuin tutkimuksessa. Aluksi esitetään kysymys, tehdään katsaus aiempaan aihetta käsittelevään tutkimukseen, sitten suoritetaan varsinainen tutkimusakti, jonka jälkeen tehdään vielä loppupäätelmät ja mainitaan joitakin mahdollisia jatkotutkimuksen aiheita. Vaikka rakenne on monografioissa hyväksi havaittu, pakottaa se artikkelissa niin tiiviiseen ilmaisuun, että teksti ei enää kommunikoi saati innosta lukijaa ajattelemaan. Vaatimus aineiston seikkaperäisestä esittelemisestä vie usein kohtuuttomasti tilaa analyysin kustannuksella.
Monissa tieteellisissä aikakauslehdissä artikkeleilta edellytetään rakenteellista puhdasoppisuutta; vertaislukijoiden kommentit pakottavat tekstit tasalaatuiseksi metritavaraksi. Koska refereet eivät kiinnitä huomiota niinkään ajatusten omaperäisyyteen tai kysymyksenasettelun ajankohtaisuuteen vaan juuri rakenteellisiin muotovaatimuksiin, uudenlaisia näkemyksiä ja avauksia sisältävät käsikirjoitukset eivät pääse julkisuuteen. Referee-järjestelmä uusintaa niin tuloksia kuin metodejakin.
Tieteellinen kirjoittaminen on viestintää, ja siksi lukija on aina jo kirjautunut teksteihin. Kun kirjoitan, kirjoitan jollekulle. En ehkä kuvittele konkreettista lukijaa mielessäni, mutta osallistun johonkin keskusteluun, ja minulla on jonkinasteinen käsitys siitä, millaisia ihmisiä muut keskustelijat ovat. Osaan arvioida, mitä he tietävät ennalta ja millaisia asioita taas on syytä tekstissä selittää. Oletan, että lukijat tuntevat jonkin verran oman alani oppihistoriaa, keskeiset lähdeteokset ja niissä esitetyt teoriat. Arvioin taustoittamisen tarpeen sen perusteella, että otaksun lukijoilla olevan koko lailla samanlainen oppialaani ja tutkimusaihettani koskeva sivistys kuin minulla. Jokainen taustoittamista koskeva ratkaisuni siis määrittää oletuslukijoitteni joukkoa.
Kansainväliseen tieteellisen aikakauslehteen kirjoittaessani en osaa kuvitella tekstilleni yleisöä. Kun lukijat voivat olla periaatteessa keitä tahansa ja missä tahansa, en tiedä miten aiheeni ja lähestymistapani pitäisi kontekstoida. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi he lukevat artikkeliani, mitä he siitä tietävät ennalta tai mihin he siitä saamiaan tietoja käyttävät. En pysty määrittelemään sitä tiedollista puutetta, jonka artikkelini korjaa, tai sitä tiedollista aukkoa, jonka se täyttää. Tyhjille kasvoille kirjoittaminen ei motivoi.
Tutkimusta tehdään yhteisössä. Tiedeyhteisön sisäinen keskustelu on keskeinen tieteellisen laadunvalvonnan mekanismi; se tekee tieteestä tiedettä. Yksiössä yksin tehty tutkimus on tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on saatettu muiden tutkijoiden arvioitavaksi. Jos kirjoitan kansainväliselle yleisölle, en saa – referee-arvioiden lisäksi – välttämättä koskaan minkäänlaista palautetta tekemisistäni. Repliikkini keskustelussa on tuomittu ponnettomaksi välihuudoksi, jota muut eivät edes kuule.
Täälläkö minun pitäisi istua työhuoneessani ja sinkautella artsuja pitkin maailmaa!
Kansainvälisyyden käsite kaipaisi ravistelua. Millä perusteella aikakauslehden tekee kansainväliseksi se, että se julkaistaan ulkomailla tai jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Onko Englannissa englanniksi julkaistu lehti jollain tapaa juuri kansainvälinen? Voinko luottaa siihen, että Englannissa julkaistavan tieteellisen aikakauslehden refereet ovat päteviä arvioimaan suomalaista yhteiskuntaa tai kulttuuria käsittelevän käsikirjoitukseni tutkimuksellisia ansioita?
Jos haluaisin menestyä tutkijana, en kaivaisi varta vasten verta nenästäni ja kirjoittaisi tieteelliseen aikakauslehteen puheenvuoroa, jossa kansainvälistä julkaisemista soimataan provokatoriseen sävyyn. Jos en ymmärrä olla lähettämättä tätä tekstiä Kasvatus-lehteen ja jos tuo lehti jostakin syystä ei ymmärrä olla julkaisematta tätä sivuillaan, toivon hartaasti että se tulkitaan kömpelöksi yritykseksi virittää keskustelua monia tuntemiani tutkijoita ahdistavasta paineesta suunnata suurin tarmonsa kv-artikkeleiden tuottamiseen.
Puheenvuoro on julkaistu Kasvatus-lehdessä 4/2011, s. 376-377.
Palaa otsikoihin | 49 puheenvuoroa
Uutta tutkimusta syntyy joka päivä rekkalasteittain, ehkä tuhansia kertoja enemmän kuin ennen.
Pitäisikin panostaa enemmän laatuun kuin määrään. Melkein kaikki sekava ja epäselvä tulisi karsia pois ja julkaista vain se paras ja viimeistellyin. Nyt suurin osa tutkimuksesta on puolittain pohdittua jutustelua tai epäselvää oman intuition maalailua, ei kristallinkirkasta ajatusta.
Vaatimus selkeydestä on myös pakottanut minut jättämään osan johtopäätöksistäni pois ja esittämään osan lopuista hieman vaillinaisemmin, jotta teksti olisi mahdollisimman lyhyttä, luettavaa ja nopeasti omaksuttavaa.
Niitä harvoja varten, joilla on aikaa enempään, voi omille sivuilleen tehdä pidemmän täydennystekstin. Muiden kannattaa käyttää se lisäaika jonkin toisen tutkimuksen lukemiseen.
Julkaisut kansainvälisissä lehdissä ovat huono mittari. Muut kokeillut mittarit ovat vieläkin huonompia ja alttiimpia suosikkijärjestelmille.
Oman tutkimusaiheen kansainvälinen kontekstoiminen lähtee tietysti siitä, että ensin tutustuu näihin kansainvälisiin julkaisuihin. Sieltähän ne tietoaukotkin löytyvät.
Englanninkielisen julkaisun tekee kansainväliseksi se, että sitä voidaan lukea kaikkialla, toisin kuin suomenkielistä julkaisua. Potentiaalinen lukijakunta on tuhatkertainen, ja kyllä sieltä voi palautettakin saada. Parhaassa tapauksessa voi olla osallisena oman tutkimusalan globaaliin edistymiseen ja kumulaatioon.
En kyllä mitenkään suostu uskomaan sitä, että vain suomalaisilla kanavilla julkaisupäätökset perustuvat sisällölliseen laatuun ja muualla pelkästään tekstin määrämittaisuuteen. Tämähän tekisi suomalaisesta ihmistieteellisestä tutkimuksesta laadukkainta maailmassa. Hups, silloinhan sitä pitäisi viedä maailmalle!
Kirjoitat: "Kansainväliseen tieteellisen aikakauslehteen kirjoittaessani en osaa kuvitella tekstilleni yleisöä." Etkö siis ole osa kansainvälistä tiedeyhteisöä? Keskusteletko menetelmistä, teorioista ja havainnoista vain suomalaisten kollegojesi kanssa? Kuvitteletko, että kaikki viisaus on täällä?
Sitaattien perusteella julkaisusi löytävät suomalaisia lukijoita. Miksi kuvittelet, ettei sinun viestilläsi olisi merkitystä myös kansainvälisessä keskustelussa? Ainkin monikulttuurisuus on teema, jolla on laajempaa kiinnostusta.
Totta kai, äidinkielellä on aina helpompi kirjoittaa, mutta käännstyöhön löytyy ammattiapua. Ja ajattele asiaa toisin, miten suppea olisi tieteellinen maailmankuva, jos jokainen julkaisisi vain äidinkielellään. Mitä tietäisimme Aasiasta, jos tutkijat jäisivät aina äidinkielensä helmoihin?
Olli hyvä. Älä anna sen harmittaa, vaan ala jo.
Miksi siis pitää kirjoittaa ahdistuneesti siitä, että ei saa aikaiseksi tutkimusta? Pitäisikö vastaavasti ahdistua siitä, että ei saavuta loistavia tuloksia Angry Birds -pelistä ja kirjoittaa sivukaupalla siitä, että ei haluakaan pelata sitä?
Kieli ei säily elinvoimaisena ja rikkaana, jollei sillä voi tehdä kaikkea mahdollista, mukaan lukien isältäen mm. tieteelliset artikkelit.
Kesti vuosikymmeniä raivata suomen kielelle se tila, jonka se tarvitsi kehittyäkseen todelliseksi sivistyskieleksi. Aiommeko nyt muitta mutkitta luovuttaa tuon tilan englannille?
Älä ahdistu. Kirjoita suomeksi ja käännä/käännätä sitten. Lähetä ja muokkaa miten kuten vaaditaan palautteen saatuasi.
Olen aloittanut tutkijan urani vasta nyt, keski-ikäisenä, kun pääsin mielenkiintoiseen työhön monitieteelliseen yksikköön ensin projektisuunnittelijana ja sitten jatko-opiskelijana/projektitutkijana.
Halusin kommentoida kirjoitusta, koska minulle on käynyt täysin päinvastoin. Minä en ole vielä saanut yhtään artikkelia julki suomalaisissa julkaisuissa, mutta englanninkielisissä kyllä. Väitän olevani kohtuullinen kynän käyttäjä ja tutkimusaiheeni on monia tahoja kiinnostava, mutta suomalaisen artikkelin vääntäminen on osoittautunut vaikeaksi. Sain railakkaat pakit erään suomalaisen yliopiston järjestämien tutkimuspäivien yhteydessä, kun tarjosin esitykseni yhteydessä artikkelia. Artikkelin arvioijana toimi ao. työryhmän vetäjä - eikä sitä näin ollen arvioitu "nimettömänä". Tuntumaksi jäi, että toistakymmentä vuotta työelämässä ollut, monitieteellistä pioneeritutkimusta esittelevä, suomalaiseen tutkimuksen sisäpiiriin kuulumaton, mutta siitä huolimatta rennosti esiintyvä naishenkilö ei ollut tervetullut ao. naisyhteisöön - eikä varsinkaan sen julkaisusarjaan. Tapauksen järkyttämänä (no, selvisin parissa päivässä, kun sain vertaistukea;) päädyin kirjoittamaan ulkomaisiin julkaisuihin ja reissaamaan ulkomaisiin konferensseihin. Siellä aion pysyäkin, tulee olo, että on mahdollisuus uida hieman laajemmissa vesissä, olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi aiheen ja sen käsittelyn - ei niinkään sisäpiirin tuntemuksen vuoksi.
Mutta tämäkin on vain yksi kokemus ja näkökulma;)
Hermeneuttinen tutkimus on usein yksilötutkimusta, jolloin kohteena on yksi ainoa henkilö. Aineisto hankitaan haastattelemalla, ja tutkija kirjaa koehenkilön vastaukset mahdollisimman tarkasti tutkimusraporttiin. Joskus raportissa on enemmän haastatteluaineistoa kuin muuta tekstiä.
Tuskinpa tällaisia tutkimuksia saa kovinkaan helposti istutettua kansainvälisten julkaisufoorumien formaattiin. – Nämä ovat humanistikielentarkastajan havaintoja. Oikaiskaa, jos olen pahasti väärässä.
Yleisessä kasvatustieteissä ainakin QSE profiloituu laadullisen tutkimuksen saralla http://www.tandf.co.uk/journals/tf/09518398.html
Kyseinen kommentti löytyy Valopolku-blogistani, vaikka onkin englanniksi:
http://valopolku.blogspot.com/2012/02/kommentti-aiheesta-miksi-en-saa.html
Oikeastaan oli kiehtovaa yrittää argumentoida englanniksi näkemyksiä aiheesta jota ei yhtään tunne. Ei helppoa, mutta kiinnostavaa.
Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksenä, pitääkö koko se ajatteluprosessi, joka on johtanut tieteellisesti ansiokkaaseen oivallukseen, kirjoittaa auki? Jos pitää, ehkä olisikin parempi kirjoittaa kirja tai esseekokoelma kuin (luonnon)tieteellisen raportoinnin normeja noudattava artikkeli, ja yrittää saada arvostusta sitä kautta.
Jos arvostusta haluaa maailmaanlaajuisesti, ei auta kuin saattaa tekstinä kielelle, jota maailmalla yleisimmin nykyään ymmärretään.
Oli tekstilaji mikä hyvänsä, olen ehdottomasti eri mieltä siitä, että vieraan kielen käyttäminen pakottaisi väistämättä summittaisuuteen. Suomeksi ajatellun ajatuksen voi hyvin ilmaista esimerkiksi englanniksikin (joka on sekin ilmaisuvoimainen ja vivahteikas kieli), ja jos ei oma kielitaito riitä, apua on saatavilla.
Itse asiassa ajatuksen kristallinkirkkauden paras testi on nimenomaan sen kääntäminen vieraalle kielelle; kääntäminen kun edellyttää, että alussa on ajatus, joka halutaan ilmaista kohdekielellä, ja mitä kirkkaampi ajatus on, sitä helpompi se on pukea myös kohdekieliseen asuun. Moniselitteisestä sanahelinästä taas ei saa irti juuri sitä olennaista eli merkitystä. Jos itse ei hallitse vierasta kieltä mielestään riittävän hyvin, kannattaa todellakin turvautua kääntäjään, jolla tässä tapauksessa olisi vielä mahdollisuus kuulla tekstin varsinaista kirjoittajaa mahdollisten pulmakohtien osalta. Lopputuloksena olisi parhaassa tapauksessa entistä parempi teksi molemmilla kielillä!
Lopuksi, aivan varmasti pitää paikkansa, että luonnontieteellisen tutkimuksen raportoinnin muoto ei välttämättä sovi kaikkeen muuhunkin akateemiseen työhön, vaikka kirjoittaja onnistuisikin tiivistämään sanomansa vaadittuun merkki- ja sivumäärään. Muotovaatimus saattaa hyvinkin johtaa siihen, että "aikakauslehti alkaa kirjoittaa sinua ja tutkimustasi" ja alat matkia luonnontieteilijän metodia vaikka päätelmäsi eivät mitenkään voi olla samalla tavalla tieteelliseen näyttöön perustuvia kuin luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Aika perverssiä, kun tarkemmin ajattelee!
Jos tällaiseen ei halua mukautua, eikä toisaalta halua vaihtaa koko kirjoitusfoorumia, pitänee alkaa tehdä jonkinlaista ihmistieteellisen kirjoittamisen vallankumousta! Sekin täytyy kyllä tehdä globaaleimmilla areenoilla englanniksi, vaikka Suomesta on hyvä aloittaa, suomeksi.
On menossa keskustelu suljettujen ja avoimesti saatavien lehtien asemasta, tietty avoimien puolesta. Mutta avoimiinkin mennään sokkoreferee arvioinnin kautta ja palautteet herättävät kiukkua. Se on tutkijan elämää, opetella kuuntelemaan palautetta. Aluksi haukutaan referoijat ja osoitetaan miten ovat erimielisiä. Suututti minuakin kun eivät ymmärtäneet, mutta nyt ymmärrän kirjoittaneeni epäselvästi.
Elämme globaalissa maailmassa, minun on vaikea hahmottaa suomalaista tiedettä vs muut, rajat kulkee tieteen sisällä eikä maiden välillä. Olisi linkkejä mutten laita jos ei englanninkielisiä haluta :)
http://www.liberafolio.org/2012/cu-teksto-en-la-angla-automate-estas-internacia
Onko muuten laillista rajata suomeen, kun maa on kaksikielinen?
Ja onko niin, että mitä merkittävämpi tieteellinen löydös on, sitä tiiviimmin tulos voidaan raportoida? (Vrt. E=mc2.)
Toisaalta kansainvälistyminen on varsinkin pienten alojen kannalta ehdottoman hyvä, ja olen itse laukannut konferensseissa mielelläni. Kirjoitan monografiaa suomeksi - aloitin englanniksi, mutta tein sitten kielipoliittisen päätöksen - mutta pyrin julkaisemaan tulokseni kansainvälisinä artikkeleina. Muodolla ei ole väliä, asia on juuri niin kuin monet ovat sanoneen - kirkkaan ajatuksen voi aina kääntää, itse tai jonkun avustuksella. Tosin olen omalla kohdallani huomannut, että suomeksi ja englanniksi samoista asioista tulee vähän erilaisia - eri kielellä ajattelee väkisinkin vähän eri tavalla, sisäistekijän ääni on eri. Kai senkin voi rikkaudeksi laskea.
Vieraalla kielellä kirjoitettaessa "jotain" omasta (lähdekieleen sisäänrakennettu "ääni", näkökulma, kulttuurille tyypillinen tapa hahmottaa maailmaa, tai mikä se sitten ikinä onkin...) osittain katoaa ja tilalle astuu uusi, kohdekieleen sisäänrakennettu "ääni". Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajatuksen tai merkityksen ilmaiseminen toisella kielellä olisi mahdotonta. Päinvastoin, parhaimmillaan se saattaa avartaa omaa näkökulmaa!
Jokainen on tietyllä tavalla oman kielensä vanki ja ns. saman sanominen vieraalla kielellä, laajemmilla areenoilla, valaisee aina ainakin vähän sitä, millä tavalla!
Tuntemillani tieteenaloilla kieli on rakenteeltaan yksinkertaista. Sisältö voi olla vaikeaa, samoin termit, mutta ne ovat kansainvälisiä. Koska kieli on vain suhteellisen merkityksetön informaation kantaja, kaikki käyttävät englantia.
Jos ei ole informaatiota kannettavana, niin sitten voi tietysti tehdä suuren numeron vaikka siitä, että myös suomeksi tai koltansaameksi pitää julkaista kaikkien alojen tieteellisiä tekstejä.
varaus: olen luonnontieteilijä ja julkaisuni ovat englannin kielisiä.
Minusta tieteeseen kuuluu määrämuotoinen raportointi. Ja tiivis ilmaus. Tieteellisissä artikkeleissa on määrätty rakenne hyvästä syystä: abstrakti, johdanto tieteellisine taustoineen, kysymyksen asettelu, metodit, varsinainen tutkimus ja tulokset ja tulosten analyysi johtopäätelmineen. Kun tuosta poiketaan rajusti on artikkelia vaikea arvioida ja tarkistaa. Rakenne auttaa myös kirjoittajaa kirjoittamaan selkeästi ja varmistaa osaltaan sitä että kaikki oleellinen tulee kerrotuksia ja epäoleellinen jää vähemmälle.
Suoraan sanottuna se ettei hyväksy määrämittaisia artikkeleita, on aika kummallinen asenne tieteentekijältä. Jos tutkimusta ei tosiaan voi tiivistää, yleensä voi ja paljon - kirjoittajalta vaaditaan objektiivisuutta; ei kaikki ole yhtä tärkeää ja olleellista - niin usein tutkimuksen voi jakaa usempaan artikkeliin ja vaikka analyysinkin omaansa.
Myöskään en näe kielikysymystä kovin olennaisena tutkimuksen ymmärtämisen kannalta. Jos lukee ja tuntee oman alansa tutkimusta termien (ja adjektiivienkin) pitäisi löytyä helposti. On totta että nyanssien välittäminen on vieraalla kielellä vaikeampaa, mutta tässäkin on positiivistakin - pitää silloin ilmaista asia niillä helpommilla sanoilla - voi ilmaisu selvetäkin kummasti.
Kaikkea hyvää vaan.
Luonnontieteellistä tekstiä voi yleensä helposti suoltaa englanniksi - tavat ilmaista, termit ovat päässä englanniksi jne. Sen sijhaan voin kuvitella, että vaikkapa suomeksi tehdyn haastattelututkimuksen analyysia on vaikea tehdä jollain muulla kielellä.
Asian sivusta: kirjoitin kaunokirjalliseen tekeleeseen "valelääketieteellisiä" verkkosivuja, englanniksi. Myöhemmin päätin kääntää ne sittenkin suomeksi, ja huomasin että se oli hankalampaa kuin luulinkaan. Olin ajatellut ne englannioksi ja toistanut jostain oppimiani englannnkielisiä ilmauksia, jotka sitten eivät sujuneetkaan suomeksi. Vastaava temppu toiseen suuntaan olisi ollut vielä vaikeampi. Tästä tuli mieleen että juuri niin: jos Olli haluaisi julkaista englanniksi, tulisi paras tulos luultavasti kirjoittamalla suomeksi ja käyttämällä ammattikääntäjää.
No Kataja ehkä tarkoitti vähän muuta. Kyllähän tekstinpalan tutkimisesta on tuloksia, vaikka ne ovatkin epävarmoja: tekstin sisältö, epäselvien kohtien mahdolliset tulkinnat perusteluineen, arviot tekstin syntyhetkestä, taustasta, kontekstista jne. Tietenkään tuloksena ei yleensä ole yhtä suurta läpimurtoa, mutta ei ”tulos” tieteessä tarkoitakaan sellaista.
Jos luonnontieteellistä tekstiä on helppo suoltaa englanniksi, kyse on varmaankin valetutkimuksesta. Kataja tarkoitti ehkä, että ei ole erityisiä vaikeuksia ilmaista asiaa kirjallisesti sen jälkeen, kun tiedetään, mitä halutaan esittää ja missä järjestyksessä. Ei kai pidäkään olla.
Haastattelututkimuksissa on aina olennaista, mitä tarkkaan ottaen on kysytty. Siksi esimerkiksi lehdissä julkaistut suomenkielisetkin selostukset suomeksi tehdyistä mielipidekyselyistä ovat yleensä huuhaata. Kysymysten sanamuoto on paljon olennaisempi kuin prosentti sinne tai tänne, ja sanamuotoa ei paljasteta. Tieteellisessä tutkimusselosteessa asia on toisin, tai ainakin pitäisi olla.
Selvää on, että vain suomea hyvin osaava voi täysin arvioida suomeksi tehtyä haastattelututkimusta. Tässä ei edes riitä yleinen suomen osaaminen, vaan pitäisi tuntea myös tutkitun ryhmän erityinen kielimuoto.
Tämä ei muuksi muuta sitä, että tutkimusseloste olisi syytä kirjoittaa englanniksi, koska suomalaisenkin _tutkijan_ voi edellyttää osaavan sitä ja koska näin saadaan muutama miljardi potentiaalinen lisälukija, joita tutkimuksessa saattaa jokin osa kiinnostaa, vaikka suomi onkin heille hepreaa tai ainakin suomi käy vähän kankeasti.
Mitä tulee ammattikääntäjien käyttöön, niin ihmettelen kovasti, miten joku voisi _kirjoittaa_ kansainväliselle tiedeyhteisölle jos ei osaa _lukea_, mitä se julkaisee. Jos osaa lukea tieteellistä tekstiä englanniksi, osaa kyllä kirjoittaakin sitä. Kielentarkistajaa voi toki käyttää, jos siltä tuntuu.
Ilmeisesti "Kriiittinen" ei myöskään ole itse opiskellut yhtään vierasta kieltä kerta on sitä mieltä että vieraalla kielellä kirjoittaminen on lukemista helpompaa...
Toisekseen: ei todellakaan piidä paikkaansa että jos kykenee lukemaan jotain kieltä, niin pysyy kirjoittamaankin sitä! Aktiivinen ja passiivinen kielitaito ovat kaksi eri asiaa. Kykenen lukemaan ns. sanomalehtitason tekstiä ja oman alan tekstiä ainakin puolella tusinalla kielellä, mutta tuottamaan asiateksiä kohtuullisesti äidinkieleni lisäksi vain englanniksi, jossain määrin ruotsiksi, kaunokirjalliseksi tarkoitettua tekstiä en halua yrittää millään vieraalla kielellä.
Jos tutkija yrittäisi kirjoittaa vieraalla kielellä ja sitten käyttäisi kielentrakastajaa, tuloksena voisi olla turhautunut kielentarkastaja (joka yrittää saada tolkkua virheellisistä rakenteista) ja turhautunut kirjoittaja (jonka tekstin aiottu merkitys on kielentarkastajan käsissä muuttunut ihan muuksi). Sen sijaan tutkija voi hyvinkin passiivisesti hallita sen vieraan kielen riittävän hyvin voidakseen arvioida kääntäjän lopputulosta.
Olen välillä toiminut perheen kielentarkastajana, ja yleensä ensimmäinen kysymys omituisesta lauseesta on "mitä yrität tuolla sanoa?"
Erityyppisestä asiasta on kyse silloin, kun tutkimuksen tekijä ei osaa tiivistää tuloksen merkitystä. Sekään ei ole kielellinen asia, joskin kieli voi tulla avuksi: omalla äidinkielellään on helpointa kirjoittaa paljon sanoja sanomatta mitään.
Kommenttini lukutaidon ja kirjoitustaidon suhteesta koski tieteellistä tekstiä. Sitä osaa lukea vain, jos on lukenut sitä paljon. Jos sitä on lukenut paljon tietyllä kielellä, niin täytyy olla kummallinen psyykkinen este, jos ei pysty kirjoittamaan. Tietysti olettaen, että on jotain sanottavaa.
Suomalainen kirjoittaja saattaa hyvinkin tehdä kielioppivirheitä, käyttää sanontoja väärin tms. Siksikin kielentarkistus on paikallaan, mutta sama koskee tietysti kaikkia kirjoittajia (myös englantia äidinkielenään käyttävät tekevät usein suuren määrän kielivirheitä kirjoittaessaan englanniksi).
Mutta jos tutkija ei lainkaan osaa kirjoittaa asiaansa englanniksi, jossain on mennyt pahasti pieleen. Se on paljon pahempi asia kuin se, että hän ei saisi sanaa suustaan, jos pitäisi puhua tutkimuksista suomeksi.
Olisi hienoa jos Suomessa olisi niin vahva suomenkielinen tiedeyhteistö, että ulkomailla tavattaisiin suomen alkeita jotta päästäisiin lukemaan mitä siellä pohjolassa on tuotettu.
Eri kielillä (esim suomi, englanti, afrikaans, hindi) kirjoittaessa pystyy käyttämään monenlaisia ilmaisuja ja avatuskäänteitä jotka tykkänään puuttuvat jostain toisesta kielestä.
Jos kaikki vaihdamme englannin kieleen, vaikka vauhti onkin eri niin suunta on sama kuin matkalla Orwellin newspeakiin...
Aika selväksi on käynyt se, että humanistista pohdintaa on hankala kirjoittaa auki lyhyesti ja kielellä, jonka nyansseja ei välttämättä hallitse. Toistan yllä esittämäni yllytyksen: tehkää vallankumous, muuttakaan radikaalisti ihmistieteen tekstikäytäntöjä, älkää alistuku "aineisto, menetelmä, tutkimus, tulokset, keskustelu" -malliin (jos se noin nyt meni), vaan luokaa malli, jossa on pääasiassa "keskustelua"! Ja käyttäkää kääntäjää!
Selvyys olisi aina paikallaan. Tulee mieleen se vanha piirros, jossa tietokoneen äärellä istuu kaksi koiraa ja tekstinä on: "Internetissä kukaan ei tiedä jos olet koira."
Internetissä kukaan ei tiedä, olenko koira, mutta osasin mielestäni haukahtaa kuvatekstin sujuvammin kuin alkuperäisessä piirroksessa!
Alkuperäinen piirros (no, sen digitaalinen kopio):
http://www.unc.edu/depts/jomc/academics/dri/idog.jpg
Sujuva suomennos ehkä välttäisi ns. sä-passiivia (oik. yksikön 2. persoonan geneeristä käyttöä) ja sanoisi: Internetissä kukaan tiedä kirjoittajaa koiraksi.
Vuh vuh!
Onko englanti joku ihmeen pyhä kieli jota kaikkien on osattava, jos ei vapaaehtoisesti niin sitten pakolla?
Veikkaisin, että kuvan syntyaikoihin Internet oli vielä aika uusi ilmiö. Siksi kai piirros jäi niin hyvin mieleeni, että olen puheessani toistuvasti viitannut siihen omassa ympäristössäni, kun on ollut kyse netin käytöstä nimimerkin suojassa.
Hän komensi meidät käytävälle riviin, määräsi luvun kahteen ja käski sitten kakkosia astumaan kaksi askelta eteenpäin. Teimme niin.
”Siinä meillä on saksan ryhmä”, rehtorimme totesi. – Sanoisin nyt, että saksa on ollut yhtä helppo unohtaa kuin moni muukin koulussa opittu asia.
toistan jo edellisessä kommentissani haukahtamani: "Internetissä kukaan ei tiedä, olenko koira". Eikä kukaan muuten tiedä sitäkään, oletko sinä koira!
Tämä nousee mieleen aina, kun puhutaan pakkoenglannista. Tuskin mitään kieltä on haluttu Suomessa oppia niin halukkaasti kuin englantia. Pakkolatina, pakkoruotsi, pakkovenäjä ja pakkosaksa ovat olleet ja osittain yhä ovat todellisuutta.
Nimimerkille ”Onnellinen on se joka ei osaa englantia...”: kielten pyhittämisen jätän muille, sitä harrastetaan ihan tarpeeksi, myös suomen kielen pyhittämistä ja palvomista. Minun suhteeni on pragmaattinen. Sitä pitää osata, mitä tarvitaan.
Erityisesti jos kirjoittaa tiedeyhteisölle, on käytettävä kieltä, jota se osaa. Mikä tässä on vaikeaa? Tutkijan sietäisi olla iloinen siitä, että yhdellä kielellä pärjää useimmilla aloilla, sen sijaan, että pitäisi osata saksat, ranskat ja venäjät. Ennen tieteestä kirjoitettiin monella kielellä, ja ennen tieteellinen tutkimus edistyi paljon huonommin.
Tieteen suurin kieliongelma on se, että paljon merkittävää (ja tietysti vielä paljon enemmän merkityksetöntä) julkaistaan japaniksi ja kiinaksi. Kääntäminen on vain osittainen hätäratkaisu ja hidastaa asioita olennaisesti. Tämän rinnalla on jokseenkin mitätön ja koominen asia, että jossain Pohjan perillä jokin pieni kansa keskustelee vakavalla naamalla siitä, että sen pitäisi muka enemmän julkaista tieteellisiä tuloksia omalla kummallisella pikku kielellään.
Mutta edesmennyt koomikko joutui vaihtamaan koulua, kun sukset olivat menneet ristiin legendaarisen saksan lehtorin kanssa.
Tämä lehtori oli myöhemmin muistellut kouluaikoja entisten oppilaidensa kertoman mukaan näin:
”Ne nykyään puhuu siitä motivaatiosta. Mutta mehän silloin vain luettiin saksaa, eikö niin?”
Tai pelottaisi, jos en tietäisi, että tuskin niissä pöydissä muutenkin Suomen kanta paljoa painaisi. Olemmehan tyytyväisiä siihen, että saamme istua niissä pöydissä, joissa muut tekevät päätöksiä, ja vähän sitten kiukutella.
Olen lukenut lyhyen saksan, numeroita en muista, mutta ylioppilaskokeessa kirjoitin lyhyestä saksasta laudaturin. Olen myös matkustellut Saksassa saksaa puhuen, hoitanut hiukan asiakaspalvelua saksaksi ja lukenut saksankielisiä tekstejä varmaan enemmän kuin pitkän saksan lukeneetkaan keskimäärin. Mutta ei tulisi kyllä mieleenkään suostua neuvottelemaan mistään maalleni tai edes pienelle firmalle tärkeästä asiasta saksaksi saksankielisten kanssa.
Joku ehkä lukee rivien välistä ajatuksen, että suomalaisten asiantuntijoiden ja päättäjien pitäisi joko vaatia simultaanitulkkausta tai osata yksi kieli niin hyvin, että pystyvät sillä selittämään, sovittelemaan, tasapainoilemaan, välttelemään, vakuuttelemaan, suostuttelemaan, kinaamaan, juonittelemaan ja tunnistamaan juonitteluja lähes yhtä hyvin kuin kielen syntyperäinen puhuja. Hyvä niin; juuri sitä tarkoitin.
Ei se siltä oikein tunnu kun puheenvuorosi oli jälleen kerran varsinainen ylistylaulu pyhälle pakkoenglannille (ja lopussa vielä pakkoenglanninpalvontaliturgiaan niin oleellisesti kuuluva suomen kielen halveksuntaosuus).
Ajat muuuttuvat ja pakkokielet niiden mukana, englanti on nykypäivänä omien muinaisten kouluaikojesi saksan asemassa.
Hän on puolustanut voimakkaasti myös toisen kotimaisen kielemme opiskelua ja pohjoismaisia yhteyksiä. Englannin kielen hallinta lienee hänelle selviö, koska hän on nuoruudessaan opiskellut Yhdysvalloissa ja vaalinut myöhemmin atlanttisia yhteyksiään.
Nimimerkillä ”Lyhyen saksan lukenut” ei siis ole mitään pelättävää ainakaan tämän jutun perusteella. Hän voi nukkua yönsä siltä osin rauhassa.
Itseänikin vaivaa tuo kansainvälisen julkaisemisen pakko. Miksiköhän meidän on pakko tuottaa tutkimuksen laadulle tälläisiä ulkoapäin tuotettuja mittareita, joiden viesti saattaa olla kovinkin harhainen?
Luonnontieteissä tuo kv. julkaiseminen toimii varmasti erinomaisesti. Käsiteltävät ilmiöt on laadultaan yleisiä, esim. vaikka typen huuhtoutuminen maaperästä. Samoin käsittein voidaan puhua ilmiöstä Suomessa ja Italiassa. Ilmiö on paljon rajatumpi ja selkeämpi kuin monet yhteiskuntatieteelliset aiheet.
Metsään mennään rytisten siinä vaiheessa, kun kv. julkaiseminen nostetaan kriteeriksi, joka alkaa määräämään ajatusta tutkimuksen laadusta. Eikö enemminkin pitäisi olla niin, että tutkija hakee käyttöönsä juuri sen julkaisufoorumin, joka parhaiten tukee tutkimuksenteon ja viestinnän tavoitetta ko. tilanteessa? Rajoittuminen yhdenlaiseen foorumiin rajaa aika pahasti tieteentekemisen keinoja. Onkohan meillä varaa heittää osaamista hukkaan tälläisillä keinotekoisilla rajoitteilla? Tai määrittää tutkimuksen arvoa sen mukaan, millä foorumilla se on julkaistu.
Itse olen tehnyt väitöskirjani artikkelit englanniksi, ja yhteenvedon suomenkielellä. Molemmilla lähestymistavoilla on omat vahvuutensa, kuten tässäkin keskustelussa on tullut ilmi.
Upeaa on myös se, että referee-käytännöt nousevat keskustelun kohteeksi. Läheskään kaikki saamani palaute ei minusta ole ollut osuvaa ja rakentavaa. Monta kertaa arvioija on tarkastellut asiaa vain oman osaamisensa ja mielenkiintonsa näkökulmasta. -Toki tietysti, kirjoittaja ei ole silloin osannut kirjoittaa auki omaa näkökulmaansa riittävästi selkeästi.
Otetaan asia rikkautena ja voimavarana - meillä on käytössämme vähintäänkin ne kaksi kielellistä lähestymistapaa.