Ennätysten kieli
Montako sanaa on suomen kielessä? Mikä on suomen pisin sana? Tässä kieli-ihmiselle usein esitettäviä kysymyksiä, joihin täsmällisen vastauksen antaminen monen pettymykseksi on mahdotonta.
Kielen sanojen määrää pohdittaessa pitää ensi töikseen määritellä, mikä on sana. Sanakirjojen – tai vaikkapa sanaristikkojen – laatijoilla on omat määritelmänsä, mutta tottahan on myös valtavasti sanoja, jotka eivät yleiskielen sanakirjaan sovi eivätkä ristikkoon kelpaa. Sellaisia ovat mm. monet ammatti- ja erikoiskielten sanat sekä murre- ja slangisanat.
Suomen murteiden sanakirjaan tulee 350 000 hakusanaa. Suomen kielen perussanakirjassa on noin satatuhatta sanaa, mutta siinä on vain sanastomme ydin, kirjan esipuheen mukaan ”suomen yleiskielen keskeiset sanavarat”.
Yhdyssanat ovat suomelle ominainen keino rakentaa yhä uusia sanoja. Usein ne ovat tilapäisiä, siis koskaan sanakirjaan pääsemättömiä, mutta käyttöyhteydessään eläviä ja tarpeen. Toisin kuin joskus on esitetty, ei ole sääntöä, joka rajaisi yhdyssanan osien määrää. Monet yhdyssanat ovat pitkiä ja silti ymmärrettäviä: 75-vuotisjuhlaillalliskutsu, mustaviinimarja-puolukkamehujuoma. Kirjapainoalan termi neliväriarkkirotaatiolaakaoffsetpainokone mainitaan joskus, kun kielitoimistolaiset muistelevat pisimpiä vastaansa tulleita sanoja, mutta Suomen kielen perussanakirjan pisin hakusana on 30-kirjaiminen pyyhkäisyelektronimikroskooppi.
Myös johtamalla syntyy sanoja, joista niistäkin suurta osaa saatetaan käyttää vain tilapäisesti. Silti niillä on oma itsenäinen merkityksensä, siis ne ovat sanoja. Mikä määrä sanoja syntyisi pelkästään siitä, että johtimen lainen avulla luotaisiin asukkaannimi kaikista maailman paikannimistä! Ja sitten taas niistä ominaisuudennimi ja verbi: Käpylä > käpyläläinen > käpyläläisyys > käpyläläistyä jne.
Johtamista koskee muuten muuan sitkeästi elävä kieleemme liittyvä myytti, uskomus, jonka mukaan sana epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään olisi suomen pisin. Koska sanalla pitää olla mieli, merkitys, ei tuota johdosta voi hyväksyä suomen pisimmäksi sanaksi, mutta teoreettisenakin se on hyvä esimerkki johtamisesta ja on saanut monet innostuneesti pohtimaan tätä kielemme ominaisuutta.
Kolmantena sanojen laskemista vaikeuttavana piirteenä suomessa on mahdollisuus luoda deskriptiivisiä sanoja. Monille tämä on opetettu koulussa pyytämällä keksimään kaikki mahdolliset naurua kuvailevat sanat kiherryksestä hohotukseen tai kävelyä luonnehtivat ilmaukset kipittämisestä tallustelemiseen. Tämäntapaiset sanat ovat suomea äidinkielenään puhuville ymmärrettäviä, mistä kertoo mm. se, että vaikka eräässä kampanjassa käytettyä verbiä lutrata (”älä lutraa”) ei olekaan yleiskielen sanakirjoissa, useimmat osasivat yhdistää sen tutumpiin sanoihin lotrata ja läträtä ja näin ymmärsivät merkityksen.
Sanoja tulee ja menee; sanasto ei ole koskaan valmis eikä aukoton vaan jatkuvasti elävä, avoin järjestelmä. Siispä ei ole liioiteltua väittää, että suomessa on loputtomasti sanoja.
RIITTA ERONEN