Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on tutkinut virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

rss

3.11.2016 14.13
Vesa Heikkinen

Paljon puhetta vihapuheesta

Ja silti aivan liian vähän?

Puhetta vihapuheen olemuksesta tulee nyt vastaan monista tuuteista. Viesti on selvä: vihapuhe on saatava loppumaan.

Euroopan neuvosto suositteli vastikään, että Suomen pitäisi lisätä vihapuheen vastaisia ponnistuksia. Muun muassa kaikki rasistiset toimet tulisi tuomita välittömästi. Erityisesti neuvosto kiinnitti huomiota sosiaalisen median kielenkäyttöön.

Myös johtavat poliitikkomme ja muutamat virkahenkilöt ovat tuominneet vihapuheen selväsanaisesti. Sisäministeri Paula Risikko on korostanut, että vihapuheelle, väkivallalle ja rasismille ”on oltava nollatoleranssi”. Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen on arvioinut, että puheet ”johtavat helposti fyysiseen väkivaltaan”.

Vihapuhekeskustelun selvää perusviestiä sävyttää usein kysymys vihapuheen olemuksesta. Esimerkiksi Helsingin nettipoliisien esimies Jarmo Heinonen on sanonut, että vihapuheeseen on vaikea puuttua, koska vihapuhetta ei ole määritelty rikoslaissa.

Sosiaalisessa mediassa ja erilaisissa julkisissa keskusteluissa tähän merkitys- ja määrittelyongelmaan on tartuttu tavan takaa. Miten kitkeä vihapuhe, jos emme oikein osaa päättää, mitä se on – mikä kaikki on vihapuhetta? Olisiko luotavissa jonkinlainen kriteeristö tai peräti työkalu, joka auttaa viranomaisia ja meitä kaikkia vihapuheen tunnistamisessa?

Vihapuhe on kieltä

Vihapuhe on puhetta, siis kielenkäyttöä. Puhe viittaa tässä mahdollisimman laajasti kaikkeen toimintaan, jossa kieli on jollakin tavalla osallisena merkitysten tuottamisessa. Puhetta ovat kaikki puhumiset, keskustelut, kirjoitukset – sekä näiden erilaiset lajit, muodot ja yhdistelmät.

Koska vihapuhe on kielenkäyttöä, se on myös merkityksiä. Vihapuheessa tuotetaan ja välitetään merkityksiä toisten ihmisten tulkittaviksi.

Kielessä luotavia merkityksiä on monenlaisia. Vihapuheessakin sekä kuvataan maailma ja ihmiset tietynlaisina (sisällöt) että otetaan kantaa asioihin (mielipiteet, arvottaminen) ja luodaan ihmisten välille erilaisia suhteita (vuorovaikutus, roolit). Puhetta arvioitaessa merkityksiin tulisikin kiinnittää huomiota monista näkökulmista.

Vihapuhe on puhetta, jota leimaa viha. Puhuja tai kirjoittaja voi tuottaa vihamerkityksiä,  kuulija tai lukija voi tulkita vihamerkityksiä. Joskus tulkitsija ei havaitse tarkoituksellista vihaa; joskus tulkitsija tulkitsee vihaa sellaisistakin viesteistä, joiden tuottaja ei ole pyrkinyt tuottamaan vihaa.

Tulkinnan varassa?

Viha on – monien mielestä valitettavasti – tulkinnanvaraista, suorastaan tulkinnan varassa, kuten moni muukin asia kielenkäytössä. Vihaa on mahdoton määritellä yksiselitteisesti ja kaikkia tyydyttävällä tavalla, mutta joistakin perusasioista varmaankin on saavutettavissa yksimielisyys.

Viha kohdistuu johonkin asiaan tai ihmiseen tai molempiin. Tämän vahvistaa sanakirjamääritelmäkin: ”voimakas pahansuopuus, suuttumus, raivo, vastenmielisyys tms. jtak t. jkta kohtaan” (Kielitoimiston sanakirja). Ihminen voi vihata asiaa tai ihmistä, hän voi olla vihainen jostakin ja jollekin.

Viha on ihmisen kokema tunne, ja kuten tunteet aina, vihakin voi jäädä vaille varsinaisia ulospäin näkyviä ilmaisuja. Ihminen voi vihata ajatuksissaan ja sydämessään, mutta jättää tuomatta vihansa ulos. Kun viha on kielen keinoin tai muuten tuotu julki, se ei enää olekaan yksityisasia. Vihasta on tullut sosiaalista.

Kielenkäytössä voidaan tuottaa vihamerkityksiä monin tavoin. Tyypillisimpiä ja selvimpiä tapoja ovat ehkä solvaava ja leimaava nimeäminen (esim. huora, ryssä, mutiainen, ählämi) sekä kielteisesti arvottavien adjektiivien käyttäminen (esim. tyhmä, vähä-älyinen, epärehellinen, värivikainen).

Vihamerkitys, osa kokonaisuutta?

Kuten kielenkäytössä aina, vihapuheessakin yksittäisten kielellisten valintojen merkitykset syntyvät käyttöyhteyksissään, kirjoituksissa ja puheissa. Voi siis olla ja onkin tekstejä, joissa ei käytetä avoimen vihamielistä kieltä, mutta jotka kokonaisuuksina tuottavat vihamerkityksiä.

Vihapuheen tunnistamiseksi voidaan toki laatia listoja kielen piirteistä. Tämän rinnalla olisi olennaista oppia tarkastelemaan kielenkäyttöä merkityskokonaisuuksina: merkitykset ja niiden tulkinnat syntyvät aina tilanteissa, tekstiketjuissa ja -verkostoissa, osana erilaisia laajempia keskusteluja ja konteksteja, jos näin hieno sana tässä sallitaan.

Kielen, tekstien ja keskusteluiden tutkijoilla voisi olla vihapuheen määrittely- ja tunnistamiskeskusteluun paljonkin annettavaa. Aihetta on Suomessa käsitelty ainakin muutamissa opinnäytteissä, mutta laajempaa tutkimusta ei käsittääkseni ole tehty eikä perustavampaa keskustelua aiheesta käyty.

Sellaisen aika voisi olla nyt, jos koskaan. Ottaisimmeko yhdessä vihaa sarvista?

Vedestä nouseva juurakko. Kuva: Vesa Heikkinen.
Vihapuheen merkitystä ei tule väheksyä eikä vesittää.

Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa | Keskustele

4.11.2016 9.51
Laura Kataja
Vihapuhe
En taas malta olla mainostamatta vanhaa kunnon Hayakawaa: Ajattelun ja toiminnan kieli (Language in thought and action) jossa on (jo 1970-luvulla vai oliko vielä aikaisemmin) analysoitu kielen piilomerkityksiä, sanojen konnotaatioita, jne...
14.11.2016 14.26
Vaskilohi
Vihasta asiaa
Minä olen itse sitä mieltä, että avoimissa ja ei-totalitaristissa yhteiskunnissa ei ole järin toivottavaa käyttää hirvittävästi aikaa vihapuhe-määrittelytalkoisiin juridisella tasolla. Itse en myöskään yksityiselämässäni koe suurtakaan tarvetta jaotella tekstejä vihapuheeseen ja ei-vihapuheeseen, joten tällaiselle kyvyllekään ei ole suurta tilausta. Lukemani asiat saattavat kyllä tehdä minut vihaiseksi, mutta se tapahtuu ikävä kyllä kuin itsestään...

Mielestäni näissä pyörittelyissä on taipumus ajautua tuijottamaan orjallisesti sanastoa niin kuin luonnollisen kielen sanat olisivat jotenkin täydellisesti määriteltyjä ja unohtaa ihmisten välisen kommunikaation pragmaattinen ulottuvuus tyystin. Usein vihapuheesta puhuttaessa siitä puhujat itse ovat hyvin vihaisia, mutta kyllä ihmisellä pitäisi siihenkin olla oikeus. Sanasta on muutenkin tullut politiikassa pyörivä latteus, joka assosioituu aika voimakkaasti tietyntyyppisiin ideapaketteihin. Siitä puhumisessa on yleensä mukana vahva vallankäyttömotiivi. Kuka saa määritellä mitä saa sanoa, ja millä auktoriteetilla?

Mm. pragmatiikan ja diskurssianalyysin kannalta aihe on kyllä ihan mielenkiintoinen – miten ilmaisemme kiukkua, onko motiivina muihin vaikuttaminen vai lähinnä oman mielen purkaminen, miten käytetty sanasto elää jos vaikka sanat siirtyvät kiellettyjen sanojen listalle ja keksitään uusia eufemismeja...? Itse kaipaan kumminkin deskriptiivistä, en preskriptiivistä otetta.
17.11.2016 9.22
Laura Kataja
Sanoihin takertuminen
Tuo sanoihin takertuminen on hyvinkin yleinen ilmiö; eivätkös tässä jotkut keränneet listaa "sopimattomista" sanoista - kun mitään näitä ei esiinny, kaikki on kunnossa, olkoon tosiasiallinen sisältö kuinka loukkaavaa tahansa?
Voin kertoa itseeni kohdistuneen hyvin lievän esimerkin: Toimin erään palstan (englanninkielisen) moderaattorina, ja kerran sitten jouduin huomauttamaan ns. ketjukurista, eli siitä että varsinainen asia ei enää löytynyt juttelun alta (sille juttelulle oli siis oma paikkansa). Joku loukkaantui ja murisi "vallastaan innostuneesta rouvasta (lady). Tuossa yhteydessä tuo "lady" oli nimittelyä.
Vihapuhe on vähän ongelmallinen asia, koska toisaalta kaikki vihainen puhe ei ole vihapuhetta. Kun olen raivoissani kulkemattomasta Länsimetrosta tai huonoista liikennejärjestelyistä, ja vaadin että syylliset pitäisi panna korvaamaan vahingot, se ei ole vihapuhetta, sitten kun esitän että jonkun pitäisi saada turpaansa, niin sitten se jo on.
Toisaalta vihapuhetta voi olla ilman ilmeistä vihaa; esimerkiksi kun joku esittää kuinka kansanryhmän X jäsenet ovat kaikki tavallista tyhmempiä, taipuvaisia rikollisuuteen, jne... vaikka yhtään selkeää kiihottavaa argumenttia ei lausuta (puhujan tyhmemmät kannattajat huolehtivat sitten niistä).
5.12.2016 12.15
Sofia ja M
Vihapuheen tulkinta
Vihapuhetta ei koskaan pystytä tukahduttamaan täysin, sananvapauden olemassaolon takia. Se ei silti tee siitä oikeutettua. Viha kertoo siitä, että kaikki eivät ole samaa mieltä lopputuloksesta, mikä voi johtaa parannuksiin, jotta asiasta saataisiin kaikille mieluinen. Aina silti tulee olemaan ihmisiä joille mikään ei kelpaa. Vihapuheen- ja tekstin tulkitseminen jää lukijan varaan, riippuen siitä kenelle hän tuntee sen olevan kohdistettu.