Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
19.9.2012 8.34
Kolmekymmentä hymiövuotta
Vai sittenkin 300, 3 000 tai 30 000?
Hymiön väitetään syntyneen 19. syyskuuta 1982 kello 11.44. Tuolloin Pittsburghin yliopiston professori Scott Fahlman lähetti sähköpostiviestin, jossa oli ehdotus, että merkkijonoa :-) käytetään vitsin merkkinä.
Professori oli pannut merkille, että yliopiston keskustelupalstalla ei aina tajuttu vitsejä vitseiksi. Ne piti siis merkitä jotenkin, jottei synny väärinkäsityksiä. (Ks. esim. Iltalehden uutinen ja Wikipedia.)
Englanniksi hymiö on emoticon (emotion + icon). Kyse on siis tunteiden merkitsemisestä. Suomen kielen sana hymiö viittaa hymyyn, mutta kuten netin hymiöluettelot (ks. esimerkki ja toinenkin) osoittavat, hymiöillä pysytään esittämään jos jonkinlaisia ilmeitä, tunteita, asenteita ja niin edelleen. Erilaisia hymiöitä on käytössä satoja. Hymiöillä kuvataan niin olioita (parta, joulupukki, Elvis Presley), laatuja (iloinen, vihainen, hermostunut) kuin toimintojakin (esim. nukkua, haukotella, itkeä). Ne voivat vastata kokonaisia lauseitakin (esim. tosi punkkarit ei hymyile; tupakoitsija hymyilee).
Hymiöillä pyritään tuottamaan merkityksiä: kuvaamaan todellisuutta, ottamaan siihen kantaa, luomaan yhteyttä viestintäkumppaniin. Ne ovat yksi keino tuoda kirjoitukseen puhekielen ja yleisemmin kasvokkaisen vuorovaikutuksen elementtejä.
Semiootikko Eero Tarasti on ilmaissut asian hauskasti, jos Tampereen ylioppilaslehteä Aviisia on uskominen: ”Greimasin käsitteistön valossa hymiöissä on kyse viestin modalisoimisesta eli varustamisesta euforisella tyymisellä kategorialla eli tunnetilalla. Eksistentiaalisessa mielessä kyseessä on halu korostaa viestijän läsnäoloa vastaanottajan maailmassa, eli yritystä voittaa vierassieluisen probleemi.”
Hymiöt kuuluvat kirjoitettuun kieleen, erityisesti joihinkin sen epämuodollisiin lajeihin, joten niitä voi ajatella myös kirjoituskäytäntöjen ja -merkkien kehittymisen näkökulmasta. Osana jatkumoa. Jo muinaiset kallio- ja luolahenkilöt viestivät paitsi ääntelemällä toisilleen myös tekemällä merkkejä pinnoille. (Ks. Kansalliskirjaston kirjoituksen historiasta kertovaa verkkonäyttelyä.)
Tutkimuksessa on jo osoitettu, että hymiöillä on oma logiikkansa, voisi sanoa ”kielioppinsa”. Tekstiviestejä pro gradu -työssään tutkinut Mirjami Kukko esittää Kielikellossa (1/2003), että hymiöitä ei käytetä mielivaltaisesti: ”Ne sijoittuvat erityisesti paikkoihin, joissa saattaisi välittyä jokin arkaluonteinen tai epäkohtelias merkitys – hymiön avulla tällaisen lausuman tulkintaa suunnataan kohti huumoria.”
Hymiöt, vain 30 vuotta? Se, mikä ehkä nyt on itsestään selvää, ei ollut selviö hetki sitten. Sananvälit, isot ja pienet alkukirjaimet, välimerkit, lyhenteet – kaikki ne ovat pitkän kehityksen tulosta. Hymiöidenkin historia ulottuu vuosisatojen ja -tuhansien taakse.
Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa
Tarastilta lainattua tekstiä en edes yrittänyt lukea. Se olisi mainiota stiiknafuulian parodiaa, jos parodia vielä olisi mahdollista: joka toisen sanan pitää olla vierassana, joka on useimmille akateemisen koulutuksen saaneillekin ihmisille uppo-outo, ja sisällössä pitää huolellisesti välttää kaikkea, mikä jotenkin viittaisi käsinkosketeltavaan todellisuuteen.
Liki vuosikymmenen takainen opinnäytetyö, jossa kerrotaan löydetystä hymiöiden logiikasta, on varmaankin aikanaan toiminut kirjoittajansa oppineisuuden osoituksena. Mutta todellisuuden kanssa silläkään ei ole kovin paljoa tekemistä. Yhteinen nettikansa nimittäin käyttää hymiöitä ihan miten sattuu.
Todellisuudessa osa ei käytä hymiöitä lainkaan, osa tunkee niitä jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan väliin mitään ajattelematta ja pieni osa käyttää harkitusti. Viimeksi mainitussa harvinaisessa tapauksessa hymiöitä saatetaan käyttää silloin, kun viestin kohta oikeasti voitaisiin tulkita joko kirjaimellisesti tai leikkisänä, itseironisena tms.
Silloin, kun hymiöitä ei käytetä aivan maneerinomaisesti, niillä yleensä vain nauretaan omille vitseille.
Siksi onkin omalla tavallaan kiintoisaa, että hymiöistä ilmiönä kuitenkin kirjoitetaan aivan vakavalla naamalla ja oikein syvämietteisen näköisenä, välillä kirjoittajan koko ksenoglossolalisella apparaatilla.
Asiasta lisää Kotuksen tutkija Riitta Eronen Olgan K:n haastattelussa:
http://areena.yle.fi/radio/1677204