Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Sanoin saavutettu: 1950-luku

Sanoin saavutettu, lausein luotu, tekstein tehty, puhein puolustettu.

Kuten muutkin itsenäisen Suomen vuosikymmenet, myös 1950-luku on ristiriitaisuuksien aikaa. Yhtäältä ilmapiiriä leimaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota, toisaalta Euroopassa eletään yhdentymisen alkuaikoja. Varsovan liitto solmitaan 1955, ja 1956 neuvostojoukot kukistavat Unkarissa kommunistihallinnon vastaisen kansannousun. Vuonna 1950 perustetaan  Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja 1957 allekirjoitetaan Rooman sopimus, jolla perustetaan Euroopan talousyhteisö. Suomi on pääosin maatalousmaa, mutta kaupungistuminen ja teollistuminen alkavat kiihtyä. Vuonna 1954 lopetetaan kahvin säännöstely: pula-aika on ohi!

Ajan ja tapahtumien riento on kiivasta: Korean sota, Algerian sota, siirtomaapolitiikka, Argentiinan sotilasvallankaappaus, Suezin kriisi. Mannerheim kuolee, Stalin kuolee. Kuubassa valtaan nousee Fidel Castro, Suomessa Urho Kaleva Kekkonen.

Helsingissä järjestetään olympialaiset 1952. Suomessa on 1956 yleislakko.

Nuoret miehet kuuntelevat levyjä. 1959. Kuva: Aulis Nyqvist. Helsingin kaupunginmuseo.
Nuoret miehet kuuntelevat levyjä. 1959. Kuva: Aulis Nyqvist. Helsingin kaupunginmuseo.

Mitä kaikkea vuosikymmen toikaan tullessaan? Kaikkea! That’s All Right! Rokki, Brylcreem, poninhäntä, Elvis Presley, Bill Haley, Brigitte Bardot, James Dean, Armi Kuusela, Olavi Virta, Pelé, Emil Zátopek, Laika-koira, Barbiet, Minigrip-pussit, ensimmäiset väritelevisiot, sydämentahdistin, poliorokote, DNA:n rakenteen selvittäminen, ensimmäinen sukupuolenkorjausleikkaus, ensimmäinen munuaisensiirto, ensimmäiset Eurovision laulukilpailut, ensimmäiset F1-ajot... Sputnik 1 ammutaan avaruuteen 1957.

Maailmapolitiikan kylmistä tuulista ja konfilikteista huolimatta 1950-lukua leimaa myös optimismi, osin jopa yltiöoptimismi. Kehitys kehittyy, ja keksintöjä tehtaillaan. Pitkien ja pimeiden sotavuosien jälkeen kaikki tuntuu mahdolliselta. Ajatellaan esimerkiksi, että lentoautot tulevat pian markkinoille.

Vuosikymmen on myös kiivaan kielellisen kehityksen aikaa. Vaikutteita suomeen imetään erityisesti englannista. Nuorisokulttuuri lättähattuineen, rasvatukkineen, rokkareineen ja niin edelleen tuottaa uutta sanastoa ja uudenlaisia itseilmaisun tapoja. Markkinat vapautuvat säännöstelystä, mikä näkyy muun muassa mainonnan lisääntymisenä: 1950-luvun alussa mainostetaan erityisesti tupakkaa, viinaa ja makeisia. Koteihin hankitaan ensimmäiset televisiot ja vinyylilevysoittimet. Rillumarei ja korkeakulttuuri vääntävät kättä.

Vuosikymmenen merkkitapahtumista osa on kirjallisia. Vuonna 1951 saadaan julki massiivisen Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen osa, ja 1954 ilmestyy Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Niin Veijo Meri, Paavo Haavikko kuin Veikko Huovinenkin julkaisevat ensimmäiset teoksensa.

Elannon mainoshoitaja Arto Heikkinen esittelee uutta tuotetta (Alppi, Rengastarmoke tai Punahilkka). 1953. Kuva: Olli Nieminen. Helsingin kaupunginmuseo.
Mainoshoitaja Arto Heikkinen esittelee tuotteita 1953. Kuva: Olli Nieminen. Helsingin kaupunginmuseo.


Urheilu, uskonto?

Toimittaja Paavo Noponen on tiettävästi kuvannut Suomea maana, jossa urheilu on yksi uskonnoista. Noposen mukaan tuon uskonnon ylipappi oli 1950-luvulla toimittaja Pekka Tiilikainen, sinivalkoiseksi ääneksi kutsuttu selostajalegenda.

Urheilun merkitys suomalaisuuden rakentumisessa korostui 1950-luvulla siitäkin syystä, että Helsingissä järjestettiin 1952 olympiakisat. Näin kisojen antia summasi tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi uudenvuodenpuheessaan 1. tammikuuta 1953:

Emme myöskään tule unohtamaan viime kesän suurtapausta: Olympiakisoja. Mielihyvin on todettava, että kisoihin osallistuivat maailman kansat riippumatta niiden sisäisestä valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Mielihyvin olemme myös panneet merkille eri puolilla maailmaa esiintuodut tyytyväisyyden ilmaisut kisojen järjestelystä. Että urheilulliset tulokset eivät meidän kohdaltamme vastanneet aikaisemmin urheilukansana nauttimaamme mainetta on seikka, joka asianomaisissa piireissä on syytä ottaa vakavan harkinnan alaiseksi.

Samassa yhteydessä Paasikivi mainitsi toisenkin tyytyväisyyden aiheen. Sotakorvausten viimeinen erä on suoritettu Neuvostoliitolle.

Olympialaisten avajaisia selostanut Pekka Tiilikainen pääsi tarkkaan ja tunteikkaaseen tapaansa kuvaamaan Paavo Nurmen juoksemista olympiatulen kanssa: ”Hiukset ovat jo kadonneet otsalta, ikävuodet ovat uurtaneet vakoja kasvoihin, mutta juoksijan rytmi on vielä täsmälleen sama kuin silloin kun maailmanennätykset musertuivat kuin pähkinät rautajyrän alla.”

Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen olympiastadionilla Helsingin olympialaisten avajaisissa 1952. Kuva: Olympia-kuva. Helsingin kaupunginmuseo.
Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen 1952. Kuva: Olympia-kuva. Helsingin kaupunginmuseo.

Jo sanan urheilu historia kertonee jotain suomalaisten urheilu-uskonnollisuudesta. Ruotsin idrott-sanan vastineeksi otettiin 1880-luvun loppupuolella urheilu. Sana ei syntynyt yleiskieleen tyhjästä, sillä kansankielessä verbi urheilla oli käytössä. Murteissa verbi kuvaa uhkarohkeaa toimintaa. Se on johdettu sanasta urho, joka on jo Mikael Agricolan teksteissä merkityksissä ’täysikasvuinen mies’ ja ’sankari’.

Urheus, miehisyys, urhoollisuus. Jopa uhkarohkeus: ”Urheilla heikoilla jäillä”.

Urheiluselostaja Pekka Tiilikainen hiihdon SM-kisoissa Hyvinkään Sveitsissä. Vieressä seisova nainen tunnistamaton. 1955. Kuva: Niilo Ristamo. Hyvinkään kaupunginmuseo.
Tiilikainen Hyvinkään Sveitsissä 1955. Kuva: Niilo Ristamo. Hyvinkään kaupunginmuseo.


Verbi urheilla on alun perin tarkoittanut uhkarohkeasti toimimista, vaaralla leikittelyä. Sama merkitys urheilulla on edelleenkin, kuten moni raajansa telonut tai etuhampaansa menettänyt huippukyky ja vaatimattomampikin harrastaja hyvin tietää.


Olympialaisten ongelmat

Ikuisuuskysymyksiä: Miten sana olympialaiset kirjoitetaan? Miten se pitää lausua?

Asia oli kielen asiantuntijoiden agendalla jo varhain. Historiaa valaistaan artikkelissa, joka on yksi osa Kielineuvonnan vuosikymmenet -kirjoitussarjaa:

Esimerkiksi 30-luvun lopulla, kun valmistauduttiin vuonna 1940 pidettäviksi tarkoitettuihin Helsingin kisoihin, eräät kielenhuoltajat moittivat nimitystä olympialaiset kisat epäsuomalaiseksi. Parempana pidettiin antiikin Kreikan Olympia-kenttään viittaavaa nimitystä Olympian kisat (kuten Lahden kisat, ei ”lahtelaiset kisat”). Kuitenkin olympiakisat sai sekä urheiluväen että monien kielenhuoltajien kannatusta. Eri vaihtoehdot olivat vielä pitkään käytössä.

Entäpä olympialaisten etymologia? Sana kuulostaa vierasperäiseltä, ja lainaa se tietysti onkin. Kyse on sanasta, jonka taustalla on erisnimi, muinaisen Kreikan Olympia-niminen laakso.

Helsingin olympialaiset 1952. Kisoja seuraavaa yleisöä Olympiastadionilla. Kuva: Olympia-kuva. Helsingin kaupunginmuseo.
Helsingin olympialaiset 1952. Kisoja seuraavaa yleisöä Olympiastadionilla. Kuva: Olympia-kuva. Helsingin kaupunginmuseo.
Suomen kielen lautakunta on ottanut asiaan kantaa viimeksi 1999:

Suomen kielen lautakunta on käsitellyt sanan olympia ääntämistä viimeksi vuonna 1996, jolloin Atlantan olympialaiset kirvoittivat aiheesta vilkkaan keskustelun. Lautakunta päätyi suosittamaan edelleen sanan vakiintuneen kirjoitusasun säilyttämistä, sillä sitä puoltaa sanan paikannimialkuperä. Myös ääntöasu on suosituksen mukaan edelleen [olympia], mutta mahdollisena pidettiin myös i:llistä asua [olimpia], joka on nykykreikan ääntämyksen mukainen.

Keskustelu sanasta on käynyt tämänkin jälkeen vilkkaana, esimerkiksi Kotus-blogissa 2010. Näin bloggaaja Lasse Koskela:

Kyllä taas riittää vinkumista siitä, miten olympialaiset lausutaan. Tässä lopullinen ratkaisu.


Kekkonen, urheilumies

Urho Kaleva Kekkosesta tuli Suomen tasavallan presidentti 1956. Kekkonen oli kilpailuhenkinen poliitikko ja innokas urheilumies. Hän saavutti menestystä yleisurheilun SM-kisoissakin. Kansalaisille tulivat tutuksi Kekkosen pitkät hiihtovaellukset Lapissa. Ilmeisesti Kekkonen halusi hiihtää edessä, muut olivat perässähiihtäjiä. Tätä sanaa on käytetty laajasti myös politiikassa: ensin Kekkosen uskollisista seuraajista, sitten laajemmin kenen tahansa poliittisen johtajan (kritiikittömistä) myötäilijöistä.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen, Yrjö Kaloniemi ja Akseli Kaskela seuraamassa mäenlaskua. Salpausselän kisat, 1957. Kuva: Kuvakiila. Lahden kaupunginmuseo.
Mäenlaskua seuraamassa Salpausselän kisoissa 1957. Kuva: Kuvakiila. Lahden kaupunginmuseo.

Huilaava perässähiihtäjä?

Perässähiihtämiseen liittyy hauska murretarina:

Moni tuntenee tarinan etelän miehestä, joka sivakoi pohjoisen lumilla paikallisen asukkaan opastamana. Tuli tauon paikka, ja perässähiihtäjä ehdotti: ”Eikös huilata vähän?” ”Mikäs siinä”, tuumasi opas ja lisäsi vauhtia. Sama toistui muutaman kerran, kunnes opas siirtyi ladulta syrjään sanoen: ”Huilaa sie vain, mie levähän.”


Urho, urhea urheilija

Urho Kekkonen syntyi 1900. Urho-nimen valinta tuskin oli sattumaa:

Suomalaisuuden ja kansallishengen lisäksi nimen valintaan on vaikuttanut sen sisältö. Ikiajat on lapsia nimetty heille toivottujen ominaisuuksien mukaan, joita nimen on haluttu enteilevän. Urho on sopinut tällaiseksi toivenimeksi hyvin, tarkoittavathan sanat urhea ja urho rohkeaa, miehuullista ja rivakkaa. Ajan hengen mukaisesti nimen suosio poikien ensimmäisenä nimenä oli suurimmillaan 1900–1920-luvuilla.


”Kansalaishyve”

Urho Kekkonen otti uudenvuodenpuheessaan 1963 väkevästi kantaa liikunnan ja urheilun puolesta:

Kuta enemmän koneistuminen ja automatisointi edistyvät, sitä vähemmän ruumiimme saa työn yhteydessä liikuntaa. – – elimet, joita ei käytetä, rappeutuvat ja veltostuvat. Johtopäätös on selvä. Sitä mukaa kuin työn helpottuminen ja elämän mukavuuksien lisääntyminen vähentää ruumiinliikunnan tarvetta, meidän on itseämme suojellaksemme lisättävä aktiivista liikunnan harrastustamme. [– –]

Ei ole kysymys pelkästään yksilöä koskevasta asiasta. On mitä suurimmassa määrin koko yhteiskunnan etu, että sen jäsenet ovat terveitä ja työkykyisiä, ruumiillisesti ja henkisesti tasapainoisia kansalaisia. Jatkuva ja määrätietoinen liikunnanharjoitus on tästä näkökulmasta tarkasteltuna kansalaishyve.


Viimeinen sotakorvausjuna lähdössä Vainikkalan raja-asemalta. Yleisradion toimittaja Enzio Sevón puhuu mikrofoniin. 1950 - 1959. Kuva: Sakari Laipio. Suomen Rautatiemuseo.
Viimeinen sotakorvausjuna lähdössä Vainikkalan raja-asemalta. Yleisradion toimittaja Enzio Sevón puhuu mikrofoniin. 1950–1959. Kuva: Sakari Laipio. Suomen Rautatiemuseo.

”Sinivalkoinen ääni” kertoo, miten tullaan mestariselostajaksi


”Radioon luontuva puhuntakieli”

Radio alkoi olla 1950-luvulla yhä vaikuttavampi viestin. Samalla alettiin kiinnittää huomiota radiossa käytettävään kieleen.

Näin radio on vähitellen siirtynyt sivistyneeseen puhekieleen, joka ei ole niin tiukkaan napitettu kuin kirjoituskieli. Ohjelmia ryhdyttiin laatimaan radioon luontuvalla puhuntakielellä. Se edellytti ulkopuolisten avustajien tarjoamien tekstien perusteellista muokkausta, sillä korvalle kirjoittaminen ei ole aivan yksinkertaista. Radiotekstien valmistamisesta teki Ville Zilliacus 1950-luvun alussa pienen oppaan esiintyjiä varten. Ruotsin radio oli toimituttanut vastaavanlaisen ohjevihkosen jo hieman aikaisemmin.


Suurin osa radioesiintyjien käyttämistä kirjakielestä äänteellisesti poikkeavista muodoista on kuitenkin peräisin kielimuodosta, jota voitaisiin nimittää esimerkiksi helsinkiläisten arkiseksi puhekieleksi – mitään täsmällisempääkään määrittelyä ei ole mahdollista laatia puhekielen suuren kirjavuuden takia.


Näköradio tulee!

Miljoonas radiolupa lunastettiin vuonna 1955. Radiot olivat putkiradioita. Tosin nimitys putkiradio vakiintui ilmesesti vasta 1960-luvulla. Ensimmäinen julkinen televisiolähetys lähtettiin 1955. Televisiolaitetta kutsuttiin alkuun näköradioksi.


Tavallisen ihmisen elämää koskettivat 1950-luvulla kuitenkin avaruus- ja tietotekniikkaa enemmän televisiotekniikan kehitys ja television vähittäinen yleistyminen. Televisio-sana oli ehtinyt jo varsinaiseen sanakirjaan (NS). Siinä esiintyy myös suomennosyritys näköradio ’radio, joka lähettää lähetyksen myös näkyvänä, televisio’. – – Jo tuolloin oli kehitetty myös verbi televisioida. Lisäyksissä (NS täyd.) on televisiokuuluttaja mutta vasta Uudissanastossa televisiomainos, -sarja ja -toimittaja. – Televisioantenneja alkoi ilmestyä 1950-luvun loppuun mennessä jo pientenkin tönöjen katolle; antennin leikillinen nimitys konkurssiharava kertoo siitä jotakin.


Lasse Pöystistä se alkoi

Ensimmäisen suomalaisen televisiolähetyksen 24.5.1955 kokosi, ohjasi ja juonsi Lasse Pöysti.



Voittajan käsi kohoaa salkoon! Mies jatkaa kuitenkin nälkäisenä!

Suuren päivälehden urheilutoimittaja kirjoitti: ”Soulin kisoissa KOK:n valvontapartio onnistui dopingin jäljittämisessä ihan kiitettävästi. Se paljasti jäävuoren huipun (Ben Johnson) ja iski haravansa myös ruohonjuuritasolle. Bulgarian painonnostajille kisat oli täydellinen Ganossan [!] matka.” Siinä menivät jäävuoren huiput ja ruohonjuuritasot suloisesti sekaisin, ja samalla unohtui se, että Canossan-matka ei tarkoita epäonnistunutta matkaa vaan anteeksipyyntö- ja katumusmatkaa.

Latvala joutui taipumaan Loebille jääden tälle 27 sekuntia. Mies jatkaa kuitenkin nälkäisenä.

Venäjän maalivahti oksensi kiekon eteensä ja Tsekki pääsi vetämään ylämummoon. Suomi nöyrtyi jo toisessa erässä kahden minuutin kohdalla rajun vyörytyksen päätteeksi.

Väänänen meni voimalla alueelle mutta häntä puolusti raivolla HYTin pakki Hentula eikä antanut tälle enää milliäkään tilaa. JYP pisti laidat kiinni ja sumputti keskialueen. Siitä ei mene läpi Erkkikään. Sen sai kokea myös Saipan Hekkula, joka joutui keräämään varusteitaan JYPin muurista.


Sputnikista sähköaivoihin, juontajasta yöpakkasiin

Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1950-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1950-luvun tuotoksia:

harraste (1956)

juontaja ’(esim. radion tai television) speaker’ (Hannes Teppo < murt. 1951)

painate ’painotuote’ (Hannes Teppo 1951)

tarra (liimapaperi 1959)

turhautua, turhautuma (n. v. 1954).

Vuonna 1959 julkaistiin Nykysuomen sanakirjan viides osa. Sen lopussa on suppea täydennysluettelo, joka sisältää lähinnä 1950-luvulla kerättyjä sanoja, esimerkiksi tällaisia:

aamu-uutiset, aavikkopaholainen, aikakytkin, aivojenpesu, antibiootti, aseistariisunta, atomimiilu, automaatio

barbi, bestseller, bikinit, bonus

chihuahua, cocktailkutsut

dekkari, desibeli, dieselveturi, dollarihymy

ehostaa, ekotyyppi, eksistentiaalifilosofia, elektoroniaivot, elementtirakentaminen, erotomaani, etujärjestö, eutanasia

fakki-idiootti, farmariauto, fennisti, fillari, frustraatio

gallup, globaalinen, greippi, grilli

hakkuusuunnite, hansikaslokero, hartiapankki, hedoninen, henkilökultti, hinnantasaus, housuvaippa, H-pommi, huippukokous, hyvinvointivaltio, hätäkeskus

ihmissuhde, ilmakirje, indeksiehto, invalidipyörä, irtohousut, irtolaisvalvonta, itäauto

jalkaväkimiina, jallu, jenkkikassi, jepari, jonotuspuhelin, joustinneule, judo, jytke, jäljittää, järjestelmäveikkaus, jätös

kahvio, kaksilahkeinen, kanavavalitsin, kansalaiskoulu, kansanauto, kansikuvatyttö, kariutua, kauhukakara, kausijuoppo, kehitysmaa, keskiansio, keskoskaappi, kielenhuolto, kiitojuna, kiskoauto, kokojyväleipä, kontaktiliima, kotirouva, kuivamuste, kuukausiansio, kynnysraha, käytänne, kääntötakki

laminaatti, lasikuitu, laskuri, lateksi, lastulevy, leirintä, liikennekoroke, lobotomia, lumikiitäjä, lähivalo, lähteistö, länsiauto, lääninkätilö

Mäkihyppääjät hyppyrimäen juurella. 1950 - 1959. Kuva: Lahden kaupunginmuseo.
Mäkihyppääjiä 1950-luvulla. Kuva: Lahden kaupunginmuseo.

maailmanympärimatka, maansiirtokone, mahakelkka, mainosrumpu, maitolava, maksakirroosi, markkinatalous, matkustamo, meikata, melaniini, metallioppi, metsäautotie, mikroaallot, moottorihotelli, moppi, mustavalkokuva, myrkkytaisteluaine, mädänsyöjäkasvi, mäkihyppääjä, määrävähemmistö, möhliä

nailon, narratiivinen, nauhoite, nauhuri, nestekaasu, nivelreuma, nukute, nuorisokahvila, näivetysveritauti, näköalabussi, nännikuppi

ohituskielto, ohjus, oloneuvos, ongelmaton, onomastiikka, onteloammus, oppivelvollisuuskoulu, osatavoite, osto(s)keskus, otsikkojuliste, ottelurangaistus

painemiina, painostusryhmä, palokaivo, paneelikeskustelu, panttilainaamo, passivapaus, pehmitin, pelkkatalo, perhejumala, personalismi, perusindeksi, petrokemia, pienoisliesi, piimuovi, pimu, pinko, pinnoite, pitäjänlehti, poikkeama, polyamidi, potkuhousut, prosenttikorotus, puhdiste, puhelintyttö, puolilainausmerkki, puutostila, pysäköintivalo, päiväjatkokoulu, pääomatase, pölykapseli

ratapyörä, rattijuoppous, rekisterihallitus, releasema, revalvaatio, rinkka, rinnakkaisohjelma, rippikoululeiri, risoa, rodeo, roskakala, rotuerottelu, ruuhkavaunu, räjähde

Viisi lasta lukemassa Rin Tin Tin -sarjakuvalehteä. 1950 - 1959. Kuva: Ensio Kauppila. Museokeskus Vapriikki.
Sarjakuvalehteä luetaan 1950-luvulla. Kuva: Ensio Kauppila. Museokeskus Vapriikki.

sadetuslaite, sairauseläke, sarjakuvalehti, seksi, selluloosamuovi, seutukaava, silikoni, sinko, sisupartiolainen, sivukuu, slummiutua, sormituntuma, sovellus, sparraaja, spin, stereolevy, strukturalismi, sukkahousut, suodatinkahvi, suuntanumero, sydänfilmi, syrjäseutulisä, sähkökirjoituskone, sössöttää

taajuusalue, taisteluaine, talvirengas, tarraliima, tavaraseloste, tekovalaistus, teleobjektiivi, tieliikennelaki, tietokone, toipilasraha, traktoriajokortti, tyypeittäin

vaakatahdistus, viiriäiskoira, viomysiini.


Sputnik, beatnik ja muut niekat

Sputnik eli suomeksi Matkatoveri oli Neuvostoliiton vuonna 1957 laukaisema ensimmäinen maata kiertävä satelliitti, joka innoitti maailmaa myös kielellisesti. Sputnik-sanan alkuosa merkitsee matkaa, ja jälkiosa -nik on erittäin produktiivinen venäjän kielen johdin, jolla voidaan muodostaa erilaisia sanoja. Esimerkiksi amerikanenglantiin johdin omaksuttiin nopeasti Sputnikin vaikutuksesta, ja se esiintyy muun muassa sanassa beatnik ’1950-luvun beat-sukupolven ideologiaa noudattava henkilö’.

Sputnik. 1958. Kuva: Ensio Kauppila. Museokeskus Vapriikki.
Lasten rakentama Sputnik. 1958. Kuva: Ensio Kauppila. Museokeskus Vapriikki.

Myös suomen kielen runoniekka-sanan loppuosa niekka on lähtöisin tästä venäjän kielen nik-johtimesta. Suomen kielessä onkin runoniekan lisäksi useita yhdyssanoja, joiden loppuosana on niekka, esimerkiksi vitsiniekka ja partaniekka.


Paparazzit kuvaavat julkkiksia

Paparazzien esikuva löytyy Federico Fellinin elokuvasta La dolce vita (1959), jossa esiintyy julkisuuden henkilöiden kuvaamiseen erikoistunut Paparazzo-niminen valokuvaaja. Sittemmin hänen nimensä lainattiin eri kieliin tarkoittamaan juuri tämäntyyppistä valokuvaajaa. Meillä on yleistynyt käyttöön italian monikkomuoto paparazzi.

Valokuvaaja kuvaa mielenosoitusta Helsingin Rautatientorilla. 1951. Kuva: Väinö Kannisto. Helsingin kaupunginmuseo.
Valokuvaaja kuvaa mielenosoitusta Helsingin Rautatientorilla 1951. Tuskin paparazzi kuitenkaan. Kuva: Väinö Kannisto. Helsingin kaupunginmuseo.


Taholta, toimesta

Erityisesti ovat viime aikoina pistäneet silmääni pikkusanat taholta ja toimesta. Nykyään miltei mitä hyvänsä tapahtuu taholta ja toimesta. Kun kuritushuonevanki lyö kuoliaaksi toisen, tämä saa surmansa sellitoverinsa taholta; kun poliisi korjaa jonkun pahnoille, hänet pidätetään poliisin toimesta. Käyhän näin sanominen, miksei, eräissä tapauksissa nämä sanat ovat täysin paikallaankin. Kun sanomalehti kertoo hallituksen taholta ilmoitettavan sitä ja sitä, niin se haluaa sanoa, että hallitus sellaisenaan, virallisena elimenä ei ole tiedon takana, mutta että joku hallitukseen kuuluva on sen antanut. Tämä on oikeaa kielenkäyttöä. Mutta on turhaa ja tuomittavaa temppuilua sanoa esim., että valtion luonnonsuojelunvalvojan taholta huomautetaan sitä ja sitä. Luonnonsuojelunvalvoja on virkamies; hän huomauttaa itse, hänen taholtaan ei huomauteta.


Sähköaivot ja muita keksintöjä

Ensimmäiset ”elektroniaivot” vihittiin käyttöön Postipankissa 1958.





Tietotekniikkaan liittyviä sanoja ei ennen 1960-lukua vielä ole juuri muita kuin itse sana tietokone (myös tietojenkäsittelykone). Sen selitteestä (NS täyd.) näkee, ettei tietokoneen tulevista käyttömahdollisuuksista ollut vielä kuin kalpea aavistus: ”elektronisesti toimiva automaattinen kone, jota käytetään kirjanpitotehtäviin, palkka- ja kustannuslaskentaan, tilastojen laadintaan yms., ’elektroniaivot’, ’sähköaivot’”. Tietotekniikka-sanaakaan ei vielä tällöin tunnettu, ei myöskään muita nykymaailmassa tärkeitä tieto-alkuisia, kuten tietokanta, tietoliikenne tai tietosuoja. Ne ilmaantuivat kieleen parilla seuraavalla vuosikymmenellä ja ovat mukana Uudissanastossa.


Keksintätoimisto

Viisikymmentäluvulla katsottiin eteenpäin. Tämä näkyi siinäkin, että suomalaisten keksintöjen tueksi perustettiin 1950-luvun lopulla Suomen Kulttuurirahaston alaisuuteen keksintätoimisto. Rahasto perustettiin Maili Aution tekemän suurlahjoituksen turvin.

Yksi 1950-luvun keksinnöistä oli yhdistetty kylvö- ja lannoituskone. ”Sieraimia ei tarvitse sulkea, sillä lannoite ei haise.” Näin rauhoittaa Yleisradion selostaja herkkänenäisiä katsojia.





Keksintöä jos jonkinlaista

Keksi-sanaa on käytetty murteissa monilla tavoilla. Useimmiten sanalla viitataan johonkin työkaluun: tukinuittajan puoshakaan, tulipalon sammuttamiseen käytettävään palohakaan, nuotanvedossa käytettyyn salkoon ja niin edelleen. Keksintö puolestaan on saattanut tarkoittaa niin huomiokykyä kuin mielipidettäkin. Suomen murteiden sanakirjassa on useita keks-alkuisia hakusanoja.

Tukinuittoa. 1940- tai 1950-luku. Kuva: Museovirasto.
Keksit heiluvat. Tukinuittoa 1940- tai 1950-luvulta. Kuva: Museovirasto.


Elvytystä, purnaamista ja suojasäätä

Suhdannepoliittinen elvytys oli näkyvästi esillä syyskuussa 1957 asetetun V. J. Sukselaisen hallituksen ohjelmassa. Hallitus ilmoitti haluavansa ”elvyttää tuotantoa ja työllisyyttä ja siten edistää nykyisen tuotantokoneiston täystehoista käyttöön ottoa”. Samoilla linjoilla oli elokuussa 1958 nimitetty Fagerholmin III hallitus, joka käytti ohjelmassaan edeltäjiään modernimpaa talouspoliittista kieltä puhuessaan ”budjettipolitiikan tarjoamien suhdannepoliittisten keinojen” käyttämisestä. Aiempaa määrätietoisempi suhdannepoliittinen painotus oli myös valtiovarainministeri Päiviö Hetemäen puheessa hänen esitellessään eduskunnalle hallituksen esitystä valtion vuoden 1959 budjetiksi. Hetemäki kertoi, että hallituksen tavoitteena oli ”kokonaistuotannon laskusuunnan pysäyttäminen ja kääntäminen nousuun” käyttämällä budjetin tarjoamat ”finanssipoliittiset mahdollisuudet”. – – Tämän jälkeen eivät Suomen hallitukset juuri puhuneet elvytyksestä, ennen kuin toukokuussa 1977 nimitetty Sorsan II hallitus moukaroi sanan suomalaisten tajuntaan.

Maa- ja metsätalousministeriön asutusasiain osaston ylijohtaja, kansanedustaja Veikko Vennamo Loimaan metsäpäivillä. 1957. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Veikko Vennamo Loimaan metsäpäivillä. 1957. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

SMP:n retoriikka alkoi kehittyä vuonna 1958, kun puoluesihteeri Eino Poutiainen kiersi Veikko Vennamon lähettämänä pitkin Pohjois-Karjalaa tunnustelemassa, olisivatko mielialat siellä otollisia uuden puolueen perustamiseen. Maalaisliittoon (keskustapuolueen edeltäjään) ja muihin vanhoihin puolueisiin oli petytty: ”Porvaristo on syönyt meidän lihamme, vasemmisto kaluaa jo luita ja Maalaisliitto katkoo jänteitä”, purnasivat kannattajat.

Joskus politiikan kielikuvat jäävät elämään historiallisina, enemmän tai vähemmän virallisina ajanjaksojen ja suuntausten nimityksinä, kuten vaikkapa Suomen asemaa itänaapurin varjossa kylmän sodan aikana kuvanneet suojasää (olojen lientyminen) ja yöpakkaset (olojen kiristyminen 1958).


Pointseja

Stadin slangiin vyöryi 1950-luvulla sanoja englannista. Ne toivat mukanaan ilmiön, jossa englannin monikon tunnus -s lainattiin sanan mukana, tyypillisesti sanoissa, joista puhutaan monikossa. Tällainen on esimerkiksi pointsi, bointsi ’piste, pinna; ydinkohta’. Se on lainattu englannin monikkomuodosta (3) points ’(3) pistettä, pointtia’.


Ajan sanojen taustaa

Tämäkin vuosikymmen toi suomalaisten tietoisuuteen monia uusi asioita ja ilmiöitä, uusia ilmauksiakin. Mutta millaiset ovat ajalle ominaisten sanojen taustat? Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuillamme selitetään sanojen juuria.

Englannin kielen nimitys koostuu kahdesta osasta. Jälkiosa on germaanisten kielten maata tarkoittava sana (esim. englannin land, saksan Land ja ruotsin land). Alkuosa perustuu germaanisen heimon, anglien, nimeen.

Farmarihousut eli farmarit tulivat Suomeen 1950-luvulla, ja jo saman vuosikymmenen lopulla ainakin pääkaupunkiseudun nuoriso alkoi puhua farkuista.

Kauneuskuningatarta tarkoittava sana missi on lähtöisin englannin kielestä, jossa sen varsinainen merkitys on ’neiti’. Englannin sana miss palautuu ranskan kauttaa latinaan ja siellä lopulta esimiestä tarkoittavaan sanaan magister, joka on myös suomen sanan maisteri lähtökohta.

Hilkka Ruuska, Miss Suomi 1950 ja 1951. Kuva: Paavo Poutilainen, Monifoto Oy. Helsingin kaupunginmuseo.
Hilkka Ruuska, Miss Suomi 1950 ja 1951. Kuva: Paavo Poutiainen, Monifoto Oy. Helsingin kaupunginmuseo.


Olympian kisoista on todisteita jo 7. vuosisadalta eKr. Olympian kisojen väli eli olympiadi oli silloinkin neljä vuotta.

Nimitystä rock and roll käytettiin alkuaan mustan väestön populaarimusiikista rhythm and bluesista 1950-luvun alussa. Pian nimityksellä alettiin tarkoittaa rhythm and bluesista ja kantrimusiikista vaikutteita saanutta nopeatempoista nuorisomusiikkia.

Sana satelliitti on johdettu latinan saattajaa, seuralaista ja vartijaa tarkoittavasta sanasta satelles.

Sana talous on johdettu sanasta talo. Suomen kirjakielen historian tutkijan Martti Rapolan mukaan talous on vanhoja itämurteisia sanoja, joka on alkuaan tarkoittanut  talo- tai huonekuntaa, sitten talon tai kodin toimintaa, ylläpitoa ja omaisuutta.

Tarra pohjautuu verbeihin tarrata ja tarrautua. Näiden verbien alkuperä on epäselvä, mutta ne liittynevät jollakin tapaa verbiin tarttua.

Menneinä vuosisatoina teini oli nuorukainen, joka kierteli rahan- ja ruoankeruussa elättääkseen itsensä ja voidakseen jotenkin opiskella. Suomen sanan nykymerkitykseen ’teini-ikäinen’ ovat vaikuttaneet englannin kielen teenage ’teini-ikä’ ja teenager ’teini-ikäinen’, jotka ovat vain sattumalta saman näköisiä kuin suomen teini.

Sana televisio on kaksiosainen: kreikan adverbilla tēle on merkitys ’kauas, kaukana’; latinan verbi video tarkoittaa katsomista. Vähän aikaa televisio-sanan rinnalla eli myös nimitys näköradio.

Asa Radio Oy:n televisio, 1959. Kuva: Turun museokeskus.
Asa Radio Oy:n televisio, 1959. Kuva: Turun museokeskus.




Uusia nimituulia ja vanhojen nimien tallentamista

Nimirintamalla tapahtui 1950-luvulla paljon. Nykyinen Kielitoimistoon kuuluva nimistönhuolto sai tuolloin Nimiarkistona virallisen asiantuntijaelimen aseman. Nimikilpailuja järjestettiin kutsumanimien ja paikannimien talteen saamista varten. Herättiin siihen, että luovutetun Karjalan paikannimet unohtuvat, ellei niitä kerätä säilöön järjestelmällisesti. Kansalaisten auttoivat keruutyössä.

Helsingin pitäjä ruotsinkielisille kylännimille käännettiin suomenkielisiä vastineita. Dickursbystä tuli Tikkurila, Nordsjöstä Vuosaari.

Lapsille ei 1940-luvun tapaan annettu enää niin usein kaksiosaisia nimiä, kuten Sirkka-Liisa. Suosituimpia tyttöjen nimiä 1950-luvun alussa olivat Hannele, Riitta, Anneli, Kristiina. Pojannimistä Kari, Risto, Hannu, Harri ja Pekka.

Helsingin olympialaiset 1952. Olympiakisojen virallisen kisajuoman Coca-Colan myyntipiste Hesperian puistossa. Kuva: Olympia-kuva. Helsingin kaupunginmuseo.
Jääkylmänä! Coca-Colan myyntipiste Hesperian puistossa 1952. Kuva: Olympia-kuva. Helsingin kaupunginmuseo.

Uusina niminä Amerikasta tulivat Minigrip-pussi, Barbie-nukke ja ensimmäinen James Bond -kirja. Juomapuolella suomalaiset tutustuivat Coca colaan, joka tuotiin Helsingin olympialaisiin. Alkoihin tuli Koskenkorva, tuttavallisemmin kossu.


Nimiarkiston historia lasketaan alkavaksi Tieteellisten seurain paikannimitoimikunnan perustamisesta 15.3.1915. Toimikunnan työtä jatkoi vuodesta 1951 Sanakirjasäätiön yhteyteen perustettu paikannimijaosto, jonka nimi täsmennettiin vuonna 1959 Sanakirjasäätiön nimistöjaokseksi. Vuonna 1967 nimistöjaos itsenäistyi Suomen nimiarkiston säätiöksi, joka yhdistettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen vuonna 1976.

Nimiarkiston nimistönhuolto sai virallisen luonteen 1957. Eduskunta nimesi silloisen Sanakirjasäätiön paikannimiarkiston asiantuntijaelimeksi, jolta viranomaisten tulisi pyytää lausunto suomenkielisiä nimiä koskevissa päätöksissään. Esimerkiksi karttanimistöä varten tehtävä nimistöntarkistus vakiintui, kun viranomaisten piti kiinnittää huomiota ”historiallisiin ja kulttuurinäkökohtiin viralliseen käyttöön otettavien paikannimien valinnassa sekä nimien kielelliseen asuun”.


Ruotsinkielisille Helsingin paikannimille suomenkieliset vastineet

Vuonna 1956 uutisoitiin Helsingin pitäjän kunnanvaltuuston pitämästä kokouksesta, jossa käsiteltiin erään toimikunnan tekemiä ehdotuksia pitäjän ruotsinkielisten paikannimien suomenkielisiksi vastineiksi. Tähän asti esimerkiksi Tikkurilan ainoa virallinen nimi oli ollut Dickursby.

Helsingin pitäjän kylännimet suomalaistetaan. Helsingin ympäristölehti, Kotuksen arkisto.

Sitten on Helsingin pitäjän ruotsalaisissa kylännimissä sellaisia, joiden suomenkieliseksi vastineiksi on jo ennättänyt vakiintua jonkinlaiset väännökset. Hanaböleä sanotaan Hanalaksi, Haxböleä Hakkilaksi, Kårböleä Kaarelaksi, Käinbytä Keimolaksi, Ripubytä Ripukyläksi, Sjöskogia Seutulaksi ja Sottungsbytä Sotunkyläksi.

Näistä nimistä Hakkila, Kaarela Keimola ja Seutula ovatkin asiallisia. Hanala, Ripukylä ja Sotunkylä sitä vastoin ovat kovin epäsuomalaisia. Hanabölen suomalaiseksi vastineeksi sopisi paremmin Rekola, jonka niminen yhdyskunta on kylän alueella, kun taas Ripukylää suomalaisempi nimi olisi Ripunkylä ja Sotunkylää suomalaisempi Sotunki.

(Helsingin ympäristölehti, 9.6.1956)

Helsingin ympäristölehti, Kotuksen arkisto.
Toimikunnan ehdotus rinnakkaisnimistä.

Helsinki päätettiin rakentaa Vantaanjoen suussa sijaitsevan kosken ääreen. Kosken nimi oli jo varhain, ilmeisesti ennen kaupungin perustamista ollut Helsinfors. Paikalla sijaitsi tuolloin Forsbyn kylä, jonka nimi elää edelleen Koskelan kaupunginosan ruotsinkielisenä nimenä.


Helsinginkatu-kadunnimikyltti. Kuva: L. Pesonen. Helsingin kaupunginmuseo.
Kadunnimi kahdella kielellä. Kuva: L. Pesonen. Helsingin kaupunginmuseo.

Nimistönkeruu

Sanakirjasäätiö kutsui kansalaiset keräämään puhuttelunimiä 1958:

Jotta Suomi ei jäisi jälkeen Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta, joissa nimistöntutkimus on suuren mielenkiinnon kohteena, vedotaan taas kerran kansan karttuisaan käteen.

Nimiä kerättiin nimikilpailulla, joita oli järjestetty 1940-luvulla kahdesti. Luovutetun Karjalan paikan- ja henkilönnimiä havahduttiin keräämään ennen kuin ne ”vaipuvat vanhan polven mukana hautaan”.

Sanakirjasäätiön nimistöjaoksen arkistonhoitaja, dosentti Viljo Nissilä huolehti kilpailun järjestelyistä Karjalan Liiton kanssa. Kansalaisiin vedottiin sanomalehdissä ja annettiin ohjeita keräystyöhön.

Luovutetun Karjalan paikannimiä keräämään. Viljo Nissilä 1959, Kotuksen arkisto.

Vuoden 1959 loppuun mennessä tämän kolmannen keräyksen tuloksena oli saatu 13 000 uutta nimilippua. Yhteensä kolmen kilpailun sato oli noin 140 000 nimilippua.




Elvistelyä

50-luvulla alkoi tapahtua toden teolla: rapakon takana valkoinen mies lauloi mustien musiikkia, ja meillä suomalainen mies kirjoitti kuten suomenruotsalainen nainen. Elvis ja Paavo Haavikko eivät tiettävästi koskaan tavanneet toisiaan.

Moni erisnimi on liukunut yleisnimen puolelle kuvailmaukseksi. Tällöin nimellä luonnehditaan yleisesti luokkaa tai laatua, johon nimi viittaa. ”Esiintyy kuin mikäkin elvis.”

Elvis oli toimittaja Noposen kertoman mukaan ylittänyt yleisön kosiskelussa rutkasti kaikki edeltäjänsä. Nuorison valistunein osa on kyynillisesti hymyillen vetäytynyt syrjään ja ristinyt uuden kulkutaudin, niin kuin vain se osaa, Pelvis-Presleyksi eli Lantio-Presleyksi.



Pariisinpyörän kyytiin Lintsille

Linnanmäen huvipuisto avautui yleisölle 27.5.1950. Ensimmäinen maailmanpyörä oli nimeltään Pariisinpyörä vuosina 1952–1963. Vuonna 1964 uuden maailmanpyörän nimeksi annettiin Boston-pyörä laitetta sponsoroineen tupakkamerkin mukaan. Vuonna 1974 nimeksi vaihtui Helsinki-pyörä tupakkalain kiristymisen vuoksi. Vuonna 2006 maailmanpyörä myytiin Kouvolaan Tykkimäelle. Tilalle rakennettiin uusi, ja se sai nimekseen yleisöäänestyksen perusteella Rinkeli.

Huvipuiston nimi Linnanmäki (Borgbacken) on perinnäinen paikannimi. Helsingin kaupunki vuokrasi Lasten Päivän Tivolille paikan Vesilinnanmäeltä Alppilan kaupunginosasta vuonna 1950. Vesilinnanmäki oli alueen epävirallinen nimi, jonka taustalla ovat alueella sijaitsevat suuret vesisäiliöt. Nimi oli käytössä 1900-luvun alkupuolelta alkaen, ja se lyhennettiin usein asuun Linnanmäki. Linnanmäellä on useita slanginimiä, kuten Borgis, Lindsi, Linski, Lintsi, Lintsikka, Lintski, Lintsu, Linzi ja Slottebacka.

Linnanmäen huvipuistossa. Kuva: Pekka Kyytinen 1955–1974, Museovirasto.
Linnanmäen huvipuistossa. Kuva: Pekka Kyytinen vuosien 1955–1974 välillä, Museovirasto.

Lentoon Seutulasta
Helsingin lentokenttä, Seutula 1959. Kuva: Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.
Helsingin lentoasema 1959. Kuva: Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.

Nykyinen Helsinki-Vantaan lentoasema avattiin olympiavuonna 1952 Helsingin maalaiskunnan pohjoisosaan. Sen nimenä oli virallisesti vain Helsingin lentoasema, mutta erotukseksi Malmista sille syntyi kansanomainen rinnakkaisnimi Seutulan lentokenttä ~ Seutula naapurikylän mukaan. Paikka ei ollut Seutulassa, mutta Tuusulantieltä Seutulaan johtaneen tien varressa. Nimeä teki tunnetuksi myös niin sanottu Seutulan työsiirtola. Lentoasema sai nykyisen virallisen nimensä 1977, kun Helsingin maalaiskunnasta oli tullut Vantaa. Epävirallisen Seutula-nimen käyttö on nyttemmin vähentynyt Helsinki-Vantaan yleistyessä myös arkipuheeseen. Jonkin verran käytetään lentoasemasta myös pelkkää Vantaa-nimeä: ”kone laskeutui Vantaalle”.

Kotimaiset lentoreittimme. Mitä missä milloin, kansalaisen vuosikirja 1951, Otava. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.
Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 1951, Otava.


Kielenhuoltoa radiossa, Nykysuomen sanakirja kaupoissa

1950-luvulla ei puhuttu vielä niinkään kielenhuollosta kuin kielenvaalimisesta. Kieltä vaalittiin muun muassa radiossa, jossa alettiin vuonna 1959 lähettää kielipakinoita sisältävää ohjelmasarjaa Kielivartio.

Suomen kielen keskeinen sanasto saatiin kansiin kuudessa osassa, kun Nykysuomen sanakirja ilmestyi vuosina 1951–1961. Kulutusyhteiskunta toi mukanaan myös uusia sanoja ja neuvontapuhelimessa pähkäiltiin muun muassa itsepalvelun ja scooterin kanssa.


Oikeakielisyysvalistusta radioitse

Kielivartion viisiminuuttiset käsittelivät oikeakielisyyteen ja muuhun kielenkäyttöön sekä tyyliin liittyviä kysymyksiä. Pakinoitsijoina esiintyi kielitoimiston väen lisäksi kielilautakunnan jäseniä, joskus muitakin, esimerkiksi Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen opettajia.

Suomen Akatemian kielitoimisto julkaisi Kielivartio-pakinat, yhteensä 161, myöhemmin SKS:n Tietolipas-sarjassa kolmena julkaisuna (1961, 1963 ja 1965).

Kielivartio-kirjan kansi. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Ensimmäisen Kielivartio-kirjan kansi (1961).


”Voiko joku joutua auton yliajamaksi?”

Eeva Lindén Yleisradion Kielivartio-ohjelmassa 8. joulukuuta 1964.


Kielenvaalinnasta kielenhuoltoon

Kielenhuolto-sanaa käytetään 1950-luvulla vielä varovasti. Kun Sadeniemi kirjoittaa 1957 jälleen Virittäjään selostuksen Pohjoismaiden kielilautakuntien neuvottelukokouksesta, hän käyttää kyllä ilmauksia pohjoismaiden kielenhuollon tavoitteet ja suomenruotsalaisen kielenhuollon pyrkimys mutta suomen kielen vastaavista toimista edelleen yleensä sanaa kielenvaalinta. Martti Rapolakin käsittelee kokouksen avauspuheessaan ”kielenvaalintatyömme asemaa ja tehtäviä” ja kysyy: ”Mitä varten sitten suomi, joka ei ole muiden Skandinavian kielten sukulainen, on eräiltä osin mukana Pohjoismaiden kielenvaalijain yhteistyössä?” Vastauksessaan hän käyttää ilmauksia eri kielten huoltajat ja suomen kielen kaitsijat.


Arkinen tiski ja tieteisromaanit

Osa sanastokysymyksistä ja -vastauksista on tiukasti aikaansa kytköksissä. Vuoden 1954 aikana haluttiin usein tarkistaa Länsi-Saksan kirjoitusasu – Saksat oli erotettu vain viitisen vuotta aikaisemmin. Tammikuussa mietittiin science fictionin suomennosta ”tieteisromaani”. Moni soittaja piti tiskiä arkisena ja halusi sille synonyymeja. Kielineuvonnasta ehdotettiin pöydäkettä ja toikkoa. Niistä kumpikaan ei vakiintunut, ja nykyään tiskin arkisuus on hävinnyt.

Elannon sekatavaramyymälä (1950). Kuva: Helsnigin kaupunginmuseo.
Elannon sekatavaramyymälän tiski vuonna 1950. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.


Oikeakielisyyspolemiikki kulttuurivaarana

Matti Sadeniemi tuli kielitoimiston johtajaksi 1950 tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä. Niin pitkälle jouduttiin, että Helsingin Sanomat otti kiistaan kantaa pääkirjoituksessaan 16.8.1949. Siinä puhutaan kriisistä ja kulttuurivaarasta, joka on syntynyt, kun ”kielitieteemme huiput väittävät, ettei vastustaja osaa äidinkieltään virheettömästi”.


Nykysuomen sanakirjan julkistus. Kuva: Kotuksen arkisto.
Nykysuomen sanakirjan julkistus. Kuva: Kotuksen arkisto.
Nykysuomen sanakirja näkee päivänvalon

Alkuvuosina toimitustyö oli lähinnä sana-aineksen keruuta. Sanastoa kerättiin kaunokirjallisuudesta, lehdistöstä ja monien erikoisalojen kirjallisuudesta. Se aineskokoelma, jonka pohjalta sanakirja toimitettiin, käsitti lopulta yli neljä miljoonaa sanalippua, joihin sisältyi 850 000 eri sanaa.

Monien vaiheiden ja sodan aiheuttaman keskeytyksen jälkeen teoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1951. Kuusiosainen teos, kaikkiaan 201 000 sanaa, oli valmis 1961. Arvostelijat ja suuri yleisö antoivat sille varauksettoman tunnustuksen.

Nykysuomen sanakirja
Nykysuomen sanakirjan osat 1–6.


Scooter, kiituri vai moottorilauta?

1950-luvulla Kielitoimiston puhelinneuvonnan vakiovastaajiin kuului Paula Vuorela, joka vaikutti kielenhuoltajana 70-luvulle asti. Kielitoimiston hoitajana toimi Matti Sadeniemi. Hän oli myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja.

Uudet ilmiöt toivat kysymyksiä uusista sanoista. Itsepalvelun vastineeksi mietittiin omapalvelua, show ja sketch jäivät askarruttamaan. Kahviota ei uskallettu suositella ja scooter sai vielä olla moottorilauta.

Paula Vuorela ja Matti Sadeniemi (1955). Kuva: Erkki Ala-Könni. SKS, kirjallisuusarkisto.
Paula Vuorela ja Matti Sadeniemi (1955). Kuva: Erkki Ala-Könni. SKS, kirjallisuusarkisto.

Huomioiden tekemisen haaksirikko

Yksi kielenhuollon ”kuuma peruna” oli pitkään huomioda-verbin käytön karkaaminen ’huomioiden tekemisen’ merkityksestä ’huomioon ottamisen’ tai ’huomaamisen’ merkitykseen. Olli toteaa pakinassaan vallitsevan tilanteen (1953) ja todistelee sitä poimimillaan esimerkeillä, aivan niin kuin kielen ilmiöistä kirjoittavat kielenhuoltajat nykyäänkin. Hän ei kuitenkaan jää heristelemään sormeaan kielen rappiolle vaan on realisti: ”Mutta jos tämä käsitys todella on kärsinyt haaksirikon, julistettakoon kielenvalvojain taholla huomioida virallisestikin voittajaksi ja kaikessa laajuudessa käytännössä kelvolliseksi, jotta se ei enää harvoille uskollisillekaan tuota tunnonvaivoja. Ottaa huomioon on kieltämättä hankalampi kuin notkea huomioida.”

Maisteri Väinö Nuorteva eli pakinoistija Olli (1939). Kuva: Museovirasto.
Maisteri Väinö Nuorteva eli pakinoistija "Olli" (1939). Kuva: Museovirasto.


Tiheästi ”tiedustuksia”
Vuonna 1955 Kielitoimiston puhelinneuvontaan tuli 7 473 puhelua. Yhtä työpäivää kohti puheluita oli 23.



Unkari ja uusien sanojen yhteiskunnallinen arvo

Kádárin ”gulassikommunismin” vuosina (1957–1989) kielenhuolto oli juurtunut vahvasti unkarilaiseen arkipäivään. Sosialistisen Unkarin kulttuuripolitiikan linjaa seuraten kielenhuolto arvioi kieleen tulleiden uusien sanojen yhteiskunnallisen arvon ja joko kielsi tai sieti niiden käytön tai kannusti siihen. Kielenhuollon tavoitteena oli levittää ajankohtaiset oikeakielisyyskysymykset kaiken kansan keskuuteen ja keskustelun aiheeksi.

Mies laittaa rahaa keräyslippaaseen Unkarin hyväksi, todennäköisesti vuoden 1956 kansannousun aikoihin. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Mies laittaa rahaa keräyslippaaseen Unkarin hyväksi, todennäköisesti vuoden 1956 kansannousun aikoihin. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.


1950-talet: Dialektinspelningarna börjar

Tack vare att forskare och stipendiater åkte ut i Svenskfinland med magnetofon, har vi bevarade inspelningar och handskrivna transkriptioner ända från 1950-talet.


Manillaköysi ja muita sanoja mielettömyydestä

Pariisin rauhansopimus solmittiin 1947. Mutta monen mielessä mielettömät sodat jatkuivat. Viisikymmentäluvulla ja myöhemminkin niitä elivät yhä sodan kokemaan joutuneet. Niitä elettiin myös kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden työpöydillä. Sodan pahuus, rumuus, järjettömyys olivat vahvasti läsnä.

Vuonna 1954 ilmestyi sittemmin suomalaisuuden ikoniksi nostettu Väinö Linnan eepos Tuntematon sotilas. Sen jonkinlaisena rinnakkaisteoksena voidaan pitää 1957 ilmestynyttä Veijo Meren romaania Manillaköysi. Linna kuvaa sotaa rivisotilaiden näkökulmasta ilmeisen realistisesti. Meren tekstissä korostuu sodan absurdius. Vaikka teokset ovat paljolti erilaisia, kumpikin voidaan nähdä nykykatsannossa terävänä sotakritiikkinä. Ajankohtaisuuttaan ne eivät ole mennettäneet lainkaan, valitettavasti.

Viisikymmenluvun kirjallisuus oli modernismin aikaa, myös runouden kukoistuskautta. Yksi merkkiteoksista oli 1950 ilmestynyt Unto Kupiaisen kokoelma Rakastunut koppakuoriainen. Tässä katkelma aloitusrunosta Aamu:

Huulillansa hullut / laulut laumanaan / runoilija, tullut / väärään maailmaan, / koittaa kortta pitkin / kuoriaisen lailla, / vaikka kultaa vailla, / saada koipiaan / kauas kulkemaan.

Kirjailija, kirjallisuudentutkija, filosofian tohtori Unto Kupiainen. 1950 - 1959. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Unto Kupiainen haaveineen 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.


Hullu mielisairaalan katolla

Vääpeli käveli arvokkaasti seinän viereen, ojensi kätensä seinää vasten ja jännittyi työntöasentoon. Sitten hän huusi komentoäänellään.

– Jos et tule sieltä katolta alas ja kiireen vilkkaa, minä kaadan tämän talon.

Kohta hullun naama ilmestyi näkyville räystään takaa.

– Mitenkä se oli? hän kysyi epäluuloisena. Äskeisestä leuhkuudesta ei näkynyt jälkeäkään.

– Jos et tule sieltä katolta alas kiireen vilkkaa, minä kaadan tämän talon, vääpeli vastasi hänelle.

(Veijo Meri: Manillaköysi. Otava, 1957.)





Kielen todellisuudesta

Kielen ja todellisuuden suhdetta on pohdittu ns. aika kauan. Viime vuosikymmeninä on vallalla ollut sellainen käsitys, että todellisuus näyttäytyy meille kielen kautta ja sen muovaamana. Viime kädessä todellisuus on kielellä (-stä?) rakennettu. Kaikki on diskursiivista, eikä meillä ole pääsyä todellisuuteen.

Nyt rupean fundamentalistiksi. Otan siis avuksi raamattuni, Väinö Linnan romaanit Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas.

Jos maaseutu autioituu lähes tyhjiin, sieltä ei tulevina vuosikymmeninä nouse Väinö Linnan, Orvokki Aution eikä Oiva Arvolan kaltaisia kirjailijoita rikastuttamaan suomalaista henkistä elämää. Se on ilman muuta vahinko yhteiselle suomen kielellemme, sillä kirjailijat ovat kautta aikain välittäneet ja jalostaneet yleiseen tietoon oman paikallisen kansankielensä aineksia.


Minä putoan aina myös ajan ihanaan virtaan, siihen taululle piirtämääni, kun pohdimme, missä järjestyksessä tapahtui ja mikä jatkuu, mikä on päättynyt. Ja entä muissa kielissä? Ja kirjallisuudessa? Tiedättekö että Veijo Meri ei nähnyt teostensa ajankulussa yhtään arvotonta tai arvokasta jaksoa vaan kerronta kuin kamera vain kävi ja tallensi?


Eliotilaisuus eli modernismin vuosikymmen

Viisikymmenluvun alussa nousi Suomessakin esiin modernistinen kirjallisuus, jota meillä nimitettiin eliotlaisuudeksi runoilija T. S. Eliotin mukaan.





Sodanvastainen testamentti

Joskus kirjailijat ovat oman aikansa todistajina kulkeneet tutkimuksen edellä: fiktio valaisee jäljessä seuraavaa faktaa. Esimerkkinä on Jorma Korpelan (1910–1964) romaani Kenttävartio (1964). Teoksesta tuli sen ilmestymisvuonna kuolleen kirjailijan viimeinen sana, sodanvastainen testamentti, jolle nykyaika tutkimuksineen antaa uutta merkitystä.

Sotakirjallisuudessa kiivaat taistelut, järkyttävät tuhot, äärimmäiset olot, uhrautuminen ja sankaruus ovat vedonneet lukijoihin. Tämän taistelukirjallisuuden rinnalle on noussut muitakin sävyjä, kuten Korpelalla. Suursuosikkeja näistä teoksista ei sotakirjallisuuden kaanonissa ole tullut, osa on unohdettukin.


Yhdeksän miehen hullut saappaat

Sodan ja ihmiselon hulluus on omalla tavallaan teemana myös Pentti Haanpään teoksessa Yhdeksän miehen saappaat (1945).



Millaisista kirjallisista tuotoksista on suomalaiset tehty?

Kirjallisuudentutkijat eivät ole saaneet paljoakaan pahaa aikaiseksi maailmassa. Ehkä siksi meidän olemassaoloamme ei aina huomata.

On kuitenkin yksi alue, jossa kirjallisuutta ammatikseen tutkivien mielipiteille annetaan arvoa, nimittäin kirjallisen kaanonin muodostaminen. Millaista on hyvä, arvokas ja kestävä kirjallisuus? Millä kirjoilla on ollut merkitystä kansallisen kulttuurin rakentumisessa?


Ajan hahmot: Helmi ja Pertti Virtaranta

Pertti Virtaranta ja Olga Mihailovna Pimenova 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.
Pertti Virtaranta ja Olga Mihailovna Pimenova 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.

Pertti Virtaranta väitteli filosofian tohtoriksi 1946. Vuosina 1948–1955 hän oli suomen kielen lehtorina Lundin yliopistossa Ruotsissa ja palasi Suomeen 1955 Karjalan kielen sanakirjan päätoimittajaksi. Suomen kielen dosentiksi Virtaranta nimitettiin 1956 ja varsinaiseksi professoriksi 1959. Hänen aloitteestaan perustettiin Suomen kielen nauhoitearkisto, jonka puheenjohtajana hän toimi 1959–1983.

Pertti Virtarannan tieteellinen toiminta suuntautui ennen kaikkea kahdelle taholle: suomen murteisiin ja karjalan kieleen. Kielitieteellisten teosten lisäksi hän julkaisi keräämiensä aineistojen pohjalta useita murrekirjoja sekä suomen että karjalan kielestä.

Helmi Virtaranta ja Marja Torikka. Kuva: Kotuksen arkisto.
Helmi Virtaranta ja Marja Torikka. Kuva: Kotuksen arkisto.

Helmi Virtaranta osallistui kaikkien Pertti Virtarannan teoksien työstämiseen. Jokaista kirjaa he olivat Helmi Virtarannan sanoin ”keräämässä ja laatimassa yksissätuumin”. Voi sanoa, että Helmi Virtaranta kirjoitti puhtaaksi lähes kaikki Pertti Virtarannan kirjat, osallistui niiden korrehtuurinlukuun sekä muuhun toimittamiseen. Hän suomensi kirjojen karjalaiset ja lyydiläiset tekstit. Erityisen kauniita ja herkkiä ovat hänen itkuvirsien suomennoksensa. Helmi Virtarannan nimi tekijänä miehensä nimen vieressä on kuitenkin mainittu vain teoksissa ”Kauas läksit karjalainen. Matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä” (1986), ”Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I: Tverinkarjalaisia kielennäytteitä” (1990) ja ”Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta” (toimittaneet Raija Koponen ja Marja Torikka; 1999).


Pertti Virtaranta kertoo kielentutkijan kesästä 21.9.1963. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin.


Kaukaiset tverinkarjalaiset

Pertti Virtaranta matkaa Lisa Hovinheimon reportaasissa (1985) Tverin alueelle ja tapaa karjalaisia. 


Kielisukulaisia Aunuksessa

Tässä reportaasissa Pertti Virtaranta johdattelee tapaamaan kielisukulaisia Aunuksen Karjalaan.



Marja Torikka haastattelee Helmi Virtarantaa 16.6.1998. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin.


Tunnustettu valokuvaaja

Helmi Virtaranta sai tunnustusta valokuvaajanakin. Hän osallistui muun muassa Suomen valokuvataiteen museon näyttelyyn ”Iris. Suomalaisia naiskuvaajia 1910–1960-luvuilta” Helsingissä vuonna 1992.

Niitta-ahon Johannes puhaltaa tuohitorveen. Norra Viggen, Nyskoga, Vermlanti, Ruotsi. 31.8.1954. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.
Niittahon Johannes puhaltaa tuohitorveen. Norra Viggen, Nyskoga, Vermlanti, Ruotsi. 31.8.1954. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.


Ja vaikka sinut oli viety äärettömiin joukkoihin,
loputtoman suureen perheeseen saatettu,
vaikka olit rautaisten rakeiden edessä,
terävien luotien kohteena,
niin vaikka palasitkin henki tallella,
niin olit vaikeasti haavoittunut.
Ja nyt omassa kodissasi sinun heleä henkesi lähti
kesken elettyä ikääsi.

(Itku muistajaisissa aviomiehelle haudalla, katkelma Helmi Virtarannan suomentamasta itkuvirrestä, jonka esitti Klaudia Ivanovna Mihailova Mägriällä 1966. Lähde: Helmi ja Pertti Virtaranta: Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta. Suomalais-ugrilainen seura 1999.)

Mie olen nagreheh rakas

Karjalan kielen sanakirjan kuudes, viimeinen osa ilmestyi 2005. Sanakirjan toimittaja Leena Joki luo Kielikellon jutussaan katsauksen puolen vuosisadan mittaisen hankkeen tulokseen, valmiiseen sanakirjaan.

Karjalassa rakas-sanalla suomen yleiskielen mukainen merkitys ’rakas, mieleinen’ on vasta toissijainen; perusmerkitys on ’halukas, innokas’: Mie olen nagreheh rakas. (Pidän kovasti nauriista. Porajärvi) Oletko rakaz lähtemäh? (Haluatko lähteä? Salmi) Muodollisesti suomen rakastella-verbiä vastaava rakassella taas merkitsee ensisijaiseti kehottamista tai hoputtelua: Muidu vai rakastelou, itše ei lähte. (Muita vain hoputtelee, itse ei lähde. Nekkula-Riipuškala)


Nauhoitearkiston perustaminen

Professori Pertti Virtaranta perusti Suomen kielen nauhoitearkiston vuonna 1959. Arkiston 50-vuotisjuhlaa vietettiin 17. huhtikuuta 2009, ja tapahtumasta kerrottiin Kielikellossa:

Arkistoon on kerätty yli 23 000 tuntia äänitteitä suomen murteista ja sukukielistä sekä muistakin maailman kielistä. Murreaineisto sisältää vapaata kerrontaa puhujille läheisistä aiheista, jotka valottavat elämän eri puolia aina syntymästä ja kuolemasta juhliin ja arjen töihin. Puhekielen aineistoa kerätään edelleen. Tutkimuskeskuksen eri hankkeissa kertynyttä uutta aineistoa edustavat esimerkiksi R-kioskin asiointikeskustelut. Vanhaa nauhoille tallennettua aineistoa digitoidaan säilyvyyden parantamiseksi ja käytön sujuvoittamiseksi.


Tervanpolton merkittävimpien sanojen tuli, terva, savu kiertelyllä on syvät juuret vanhoissa kansanomaisissa käsityksissä. Perustana on usko siihen, että tervahauta kuulee tervanpolttajien puheet. Jos mainitsee tarpeettomasti polton onnistumisen kannalta tärkeimpiä sanoja tai käyttäytyy sopimattomasti (esim. huutaa, viheltää), se voi suuttua ja kostaa loukkaajalleen siten että pilaa tämän polton. Ne Suomen seudut – osaksi maan köyhimmät –, joissa tervanpolton merkitys on viime aikoihin saakka ollut huomattava, ovat sitkeästi säilyttäneet nämä tervanpolttoon liittyvät käytänteet, myös kieltä koskevat. Tervanpolttaja ei ole ollut tavan noudattaja vain mekaanisesti ja vanhasta tottumuksesta, vaan hänellä on ollut jäljellä usko(a) siihen, että tällainen käyttäytyminen, esim. tuli ja terva sanojen karttaminen, on yritykselle välttämätöntä tai ainakin edullista.

Pertti Virtaranta: Puun voide, venosen rasva. Tervanpolton kieltosanoja. Kalevalaseuran vuosikirja 37, 1957.

Huopionkoski. Helle, Ikaalinen. 1956. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.
Huopionkoski. Helle, Ikaalinen. 1956. Kuva: Helmi Virtaranta. Museovirasto.


Vuosikymmenen kirjasatoa

1950-luvulla ilmestyi runsaasti kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta. Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa.

Kielen opissa: tutkielmia kielitieteen alalta. Toim. Toivo Vuorela. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1957.

Suomalainen murrelukemisto. Toim. Veikko Ruoppila ja Pentti Soutkari. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1959.

Suomen kielen etymologinen sanakirja. 1. Y. H. Toivonen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1955.

Suomen kielen etymologinen sanakirja. 2. Y. H. Toivonen, Erkki Itkonen, Aulis J. Joki. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1958.

Suosanasto = Moorterminologie = Myrterminologi = Peat land terminology. Toim. Liisa Mali. Helsinki: Suoseura, 1956.

Vanhan kansan sananlaskuviisaus: suomalaisia elämänohjeita, kansanaforismeja, lentäviä lauseita ja kokkapuheita vuosilta 1544-1826. Koonnut ja järjestänyt Matti Kuusi; kuvittanut Helga Sjöstedt. Porvoo:  WSOY, 1953.

Finnish grammar. John Atkinson. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1956.

Handbuch der finnischen Sprache. Lauri Hakulinen. Wiesbaden:  Otto Harrassowitz, 1957–1960.

Kielitietoa suomen kielen opiskelijalle ja opettajalle. Lauri Hakulinen, Martti Rapola. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1957.

Tempusten ja modusten käyttö ensimmäisessä suomalaisessa Raamatussa verrattuna vanhempaan ja nykyiseen kieleen.  2,  Indikatiivin imperfektin ja perfektin sekä imperfektiin perustuvien liittomuotojen temporaalinen käyttö. Osmo Ikola. Turku: Turun yliopisto, 1950.

Suomen kielen suksisanastoa. Terho Itkonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1957.

Koltan- ja kuolanlapin sanakirja =  Wörterbuch des Kolta- und Kolalappischen. T. I. Itkonen. Helsinki:  Suomalais-ugrilainen seura, 1958.

Vierasperäisiä muinaisnimiä Etelä-Pohjanmaalta ja muualta Suomesta. Heikki Klemetti. Porvoo: WSOY, 1950.

Ensimmäinen lainsuomennos : lisiä suomalaisen lakikielen varhaishistoriaan. Paavo Pajula. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1955.

Kulttuurin avainsanoja : miten ne syntyvät ja kehittyvät. V. O. Renkonen. Porvoo:  WSOY, 1954.

Äyrämöismurteiden äännehistoria. Veikko Ruoppila. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1955.

Oudohkoja sanoja. Y. H. Toivonen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1954. Eripainos Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirjasta 57.

Puun voide, venosen rasva: tervanpolton kieltosanoja. Pertti Virtaranta. Eripainos Kalevalaseuran vuosikirjasta 37/1957.

Pääpainollisen tavun jälkeisen soinnillisen dentaalispirantin edustus suomen murteissa. Pertti Virtaranta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1958.

Sana ei sammaloidu. Kerännyt ja julkaissut Pertti Virtaranta. Porvoo:  WSOY, 1953.

Teach yourself Finnish. Arthur H. Whitney. London:  English Universities Press, 1956.


Minnesotan suomalaisten historia

Ahti Band. Kuva: Minnesotan suomalaisten historia.
Ahti Band. Kuva: Minnesotan suomalaisten historia.

Kotimaisten kielten keskuksen kirjasto valitsi toukokuussa 2017 kuukauden kirjaksi teoksen Minnesotan suomalaisten historia. Kirja syntyi Minnesotan suomalais-amerikkalaisen historiallisen seuran mittavien ponnistelujen tuloksena. Vuonna 1957 ilmestynyt teos on laaja, lähes 800-sivuinen, vaikka materiaalia oli jouduttu karsimaankin. Tässä katkelma, jossa käsitellään kieliasioita:

Useimmat sentään oppivat tuota vivahdusrikasta kaksoiskieltä, jolle H. L. Mencken antoi tutkielmassaan ”The American Language” tieteellisen nimen Finglish, mutta jota suomalaiset kutsuivat fingliskaksi. Se ei tarkoita suomalaisten sanojen amerikkalaistumista, vaan englantilaisten sanojen saattamista suomen puhekieleen sopiviksi. Fingliskalla on jo takanaan puolivuosisatainen kehitys, joten nykypäivien Suomen suomalaisen korvaan se saattaa kuulostaa yhtä käsittämättömältä kuin Helsingin katupoikien ruotsinvoittoinen murre savolaisesta. Vai mitä sanottaisiin seuraavasta esimerkistä: ”Pussaa se peipiboki kitsistä petiruumaan” (työnnä ne lapsenvaunut keittiöstä makuuhuoneeseen)!





Lyhenteitä A:sta ÄO:hon

Airilan ja Paalasen vuonna 1953 julkaisema Lyhennyssanasto sisältää isokirjainlyhenteitä ampeerin A:n ja älykkyysosamäärän ÄO:n välillä tuhatkunta kappaletta. Väli- ja loppupisteet ovat nyt poissa lähes kaikista tämän tyypin lyhenteistä, ja tuossa vaiheessa kirjan sanoin sanottuna ”välipiste on hivuttunut pois” myös sellaisista usein käytettyjen sanaliittojen lyhenteistä kuin esimerkiksi jne., mm. ja ym.


Korvani on ollut hereä kuulemaan outoja nimiä

Jo siitä saakka, kun v. 1884 tulin Waasan silloin perustetun alkeiskoulun I luokalle ja tapasin siellä tovereita, joilla oli sellaiset nimet kuin Fossi, Filla, Poti, Strang, Nyysti, Erling – –. Korvani on ollut hereä kuulemaan tällaisia äänneasultaan outoja nimiä ja silmääni on helposti ottanut sellainen sanomalehtien palstoilta.

(Alkuselitystä Heikki Klemetin teoksessa Vierasperäisiä muinaisnimiä Etelä-Pohjanmaalta ja muulta Suomesta. WSOY, 1950.)

Vierasperäisiä muinaisnimiä -kirjan kansi. Kirjan kustantaja: WSOY.




Sanoin saavutettu -sivujen toimitus

Vesa Heikkinen, päätoimittaja

Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.


Suomi 100
Sanoin saavutettu -sivut ovat osa Suomi 100 -ohjelmaa. Klikkaamalla kuvaa pääset ohjelman sivustolle.