Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Sanoin saavutettu: 1940-luku

Sanoin saavutettu, lausein luotu, tekstein tehty, puhein puolustettu.

Sotaa ja sopimista, tuskaa ja toiveikkuutta. 1940-luku oli ainakin kaksijakoinen. Vuosikymmenen kuluessa edettiin rikkomisesta rakentamiseen, taistelemisesta toipumiseen, kuumasta sodasta kylmään sotaan.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota päättyi 1940, ja jatkosota alkoi 1941. Jatkosota päättyi 1944. Pohjoisessa sodittiin Lapin sotaa vielä huhtikuun 1945 loppuun. Toinen maailmansota päättyi 1945, kun Yhdysvallat oli pudottanut ydinpommit Japaniin. Pariisin rauhansopimus allekirjoitettiin 1947, YYA-sopimus solmittiin 1948, Nato perustettiin 1949.

Sotien alkamiset ja loppumiset on helppo luetella. Vaikeampi on kertoa siitä tapahtumien kirjosta ja inhimillisen kärsimyksen määrästä, jota sodat tarkoittavat. Sanoja toki on, sellaisia kuin pommitukset, kaatuneet, keskitysleirit, ydinpommit, alueluovutukset, evakot ja niin edelleen.

Kuumia sotia seurasi kylmä sota. Termiä kylmä sota käytti ensimmäisenä tiettävästi kirjailija George Orwell esseessään ”You and the Atomic Bomb” vuonna 1945. Kylmän sodan aseista merkittävimpiä olivat sanat, joita  käytettiin propagandan sekä muun ihmisiin ja kokonaisiin kansakuntiin vaikuttamisen välineinä. Toki propaganda oli voimakasta niiden kuumienkin sotien aikana. Kielenkäytössä rakennettiin kansakuntia ja yllytettiin niitä myös toisia kansakuntia vastaan.

Sodanjälkeisiin vuosiin on viitattu Suomessa paitsi jälleenrakentamisen aikana myös vaaran vuosina. Ilmaus tuli yleiseen tietoon Lauri Hyvämäen kirjan Vaaran vuodet 19441948 myötä (1954). Suomessa pelättiin kommunistista vallankaappausta ja Neuvostoliiton miehitystä. Osittain tätä pelkoa myös lietsottiin antikommunistisissa piireissä.

Kaikesta katkeruudesta ja kalmankatkusta huolimatta elämä jatkui. 1940-luku synnytti paljon uutta: muovin, rintamamiestalot, astiankuivauskaapit, televisiolähetystoiminnan ja niin edelleen. Vuosikymmenen merkkitapahtumia olivat myös Kielitoimiston ja Tippaustoimiston syntyminen!

Eikä tässä suinkaan vielä kaikki. 1940-luvulla näkivät päivänvalon niin Sinuhe egyptiläinen kuin muumitkin. Sekä suuret ikäluokat.

Jälleenrakentaminen aluillaan talvisodan jälkeen. Kevät 1940. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Ensimmäinen jälleenrakentaminen aluillaan talvisodan jälkeen keväällä 1940. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Propagandaa, hermosotaa

Mitä propaganda oikein on? Määritelmiä on monenlaisia. Kielitoimiston sanakirjassa sana määritellään yleiskielen näkökulmasta näin: ”mielipiteenmuokkaukseen tähtäävä oppien, asenteiden tai ajatusten levittäminen”. Sanakirja antaa tällaisia esimerkkejä sanan käytöstä: ”Poliittinen propaganda. Vaalipropaganda. Sota-, valhepropaganda. Tehdä propagandaa jonkin hyväksi, puolesta.”

Tutkimuksissa propagandaa on määritelty tarkemminkin. Puhutaan esimerkiksi valkeasta (myönteisestä, oikeellisesta), mustasta (kielteisestä, valheellisesta) ja harmaasta propagandasta sekä vastapropagandasta. Lähitermejä ovat muun muassa indoktrinaatio, manipulaatio, aivopesu, agitaatio ja suostuttelu sekä nykyään myös valeuutisen ja informaatiovaikuttamisen kaltaiset ilmaukset.

Sana propaganda tulee luultavasti Congregatio de Propaganda Fide -järjestöstä, jonka roomalaiskatoliset  kardinaalit perustivat vuonna 1622 tekemään lähetystyötä. Nykyään sanaa käytetään lähinnä kielteisessä merkityksessä, mutta historian saatossa ja varsinkin ennen natsi-Saksan syntyä sitä on käytetty myös neutraalisti tai myönteisesti. Modernissa poliittisessa käytössä sana on ollut ilmeisesti jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien.

Tiedote. Sotapropagandalehtinen. 1940-luku. Kuva: Ilomantsin Museosäätiö.
Lentolehtinen 1940-luvulta. Kuva: Ilomantsin Museosäätiö.


Me ja ne ja muita totuuksia

Sota-aika on aina kovan kielenkäytön ja jyrkän vastakkainasettelun aikaa. ”Niitä”, vihollisia, mustamaalataan ja loataan; ”meitä” vahvistetaan ja voimaannutetaan. Osa viesteistä suunnataan omille, osa vastustajille, osa ulkopuolisille. Kielenkäytössä ilmaistavat totuudet ovat yleensäkin luonteeltaan tulkinnanvaraisia, mutta erityisesti sota-aikana asioita myös tietoisesti vääristellään ja painotetaan omien tavoitteiden mukaisesti. Joskus kielenkäytössä on olennaisinta syvä tunne, me-hengen nostattaminen, kuten esimerkiksi juuri sotavuosien uudenvuodenpuheissa.

Monesti sanotaan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Kiinnostavaa kyllä, totuudet tämän sanonnan keksijästä vaihtelevat. Yhden teorian mukaan sloganin keksi britti Arthur Ponsonby, jolla on virke ”When war is declared, truth is the first casualty” kirjassa Falsehood in Wartime: Propaganda Lies of the First World War (1928). Toisen teorian mukaan lauseen isä on yhdysvaltalainen Hiram Johnson, joka oli muun muassa presidenttiehdokas 1920. Kolmannen teorian mukaan sanonnan juuret ovat paljon syvemmällä historiassa ja sanonta on peräisin kreikkalaiselta runoilijalta Aiskhylokselta (526–456 eaa.).

Risto Ryti ja Jukka Rangell maaottelumarssilla Helsingissä 1941. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Kansan yhtenäisyyttä rakennettiin 1940-luvulla monenlaisin keinoin, muun muassa järjestämällä maaottelumarssi. Kumpi voittaa, Suomi vai Ruotsi! Tässä kuvassa Risto Ryti ja Jukka Rangell maaottelumarssilla Helsingissä 1941. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Vuosikymmenen levottomuudesta kertonee jotain sekin, että Suomen tasavallan presidentin tehtäviä ehti hoitaa 1940-luvulla neljä ihmistä: Kyösti Kallio (1937–1940), Risto Ryti (1940–1944), Gustaf Mannerheim (1944–1946) ja Juho Kusti Paasikivi (1946–1956). Uudenvuodenpuheita presidentit pitivät jo totuttuun tapaan. Kyösti Kallio puhui 1940, Risto Ryti 1941 ja 1943, J. K. Paasikivi vuodesta 1946 alkaen. Vuonna 1942 puheen piti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila, 1944 pääministeri Edwin Linkomies ja 1945 ministeri Mauno Pekkala. Tässä joitakin katkelmia osin tulikivenkatkuisistakin puheista:

Nuori valtakuntamme luottaa tulevaisuuteensa. Suurin uhrein on sen vapaus turvattu. Kansamme on osoittanut ansaitsevansa itsenäisen kansakunnan aseman ja arvon. Suomalaiset ovat seuranneet esi-isiensä maineikkaita jälkiä ja vielä kerran osoittaneet, että tämä pohjoinen maankolkka kuuluu ainoastaan meille.  Se kuuluu meille työn ja taistelun ikuisella pyhällä oikeudella. (Väinö Hakkila 1.1.1942)

Eduskunnan puhemies Väinö Hakkila nuoren naisvieraan kanssa Kesärannassa. Kesä 1942. Kuva: Museovirasto.
Väinö Hakkila ja naisvieras Kesärannassa 1942. Kuva: Museovirasto.

Älkäämme antako meihin kohdistetun hermosodan vaikuttaa meihin vaan pitäkäämme päämme yhtä kylmänä ja tahtomme yhtä terästettynä kuin sydämemme on lämmin tälle meidän isiemme maalle, johon yksistään meillä vuosisataisen työn nojalla on oikeus. Pitäkäämme silmiemme edessä kirkkaana ja sumenemattomana Suomen kansan alkuperäinen ja ainoa taistelutavoite: vapaus, itsenäisyys ja turvallisuus.  (Linkomies 1.1.1944)

Presidentti Mannerheim ja ministeri Edwin Linkomies Eduskuntatalon edessä presidentin virkaanastumistilaisuudessa. 1944. Kuva F. E. Fremling. Museovirasto.
Linkomies presidentti Mannerheimin kanssa 1944. Kuva F. E. Fremling. Museovirasto.

Mutta todellisuutta ei voida välttää. Kaikki se mitä sotavuosina on jäänyt tekemättä, on nyt seuraavien vuosien kuluessa tehtävä. Kaikki sodasta aiheutuneet aukot on täytettävä, laaja jälleenrakennustyö on alullepantava ja loppuun saatettava niin karjalaisten, porkkalalaisten kuin Lapinkin väestön kohdalta, sodan muut monenlaiset menetykset on niin yksityisten kuin valtionkin osalta korvattava, sodasta kärsineet ennen kaikkea lesket ja orvot sekä invaliidit on huollettava ja sen lisäksi on vielä sotakorvaus maksettava. Nyt alkavan ja seuraavien vuosien työtaakka tulee siis olemaan raskas ja velvoittava. Mutta me pystymme tuon taakan kantamaan ja me selviydymme vaikeuksistamme yhteisvoimin ja -toimin (Mauno Pekkala 1.1.1945)

Kulkulaitosministerit Vilho Annala ja Väinö Veikko Salovaara sekä ministerit J. W. Rangell ja Mauno Pekkala invaliidihuoltolan rakennustyömaalla. 1940. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Mauno Pekkala kottikärryn ohjaksissa ”invaliidihuoltolan” rakennustyömaalla 1940. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.



Kun lukee vuosikymmenen kaikki puheet läpi, huomaa, miten niillä yhtäältä pyritään vaikuttamaan historian kulkuun ja toisaalta myötäillään historiallisia tosiasioita. Kaiken keskiössä on kuulija: hänen uskoaan vahvistetaan niin taiston kuin tappionkin hetkellä.


Radio sodassa

Radiolla oli 1940-luvun (propaganda)sodissa merkittävä asema. Tässä katkelmia Eero Saarenheimon kirjoituksesta, jossa hän arvioi Lasse Vihosen kirjaa Radio sodissamme 1939–1945 (SKS 2010):

Toisen maailmansodan uutuutena panssariaseen lisäksi voidaan pitää propagandaa. Siihen turvautui Hitler Espanjan sisällissodassa ja Mussolini Etiopiassa. Uusi mahdollisuus otettiin varteen meilläkin, ja vuonna 1937 tiedottajapiirit perustivat Propagandaliiton. Sen johtaja Jaakko Leppo piirsi uusia linjoja teoksessaan Propaganda, ratkaiseva ase.

Ehkä tunnetuin esimerkki radion osallisuudesta operaatioihin oli se, kun Antreasta tavattua radiomiinaketjun kolmisointusignaalia torjuttiin lähettämällä Kaakkois-Suomeen sijoitetuilla lähettimillä ”Säkkijärven polkkaa” yhtä mittaa puolisen vuotta. Miinan purki pioneeriluutnantti, sittemmin puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela.

Jatkosodan aikana yksimielisyys ei ollut aina yhtä lujaa kuin talvisodassa. Neuvostoliiton lähettämä propaganda oli herättänyt suomalaisissa lähinnä hilpeyttä, mutta sodan jatkuessa ulkomailta tuleva vastapropaganda rupesi vaikuttamaan, varsinkin kun BBC alkoi lähettää uutta sanomaansa Englannin julistettua meille sodan itsenäisyyspäivänä 1941.


Tiltut puhuttelevat Suomen sotilaita

Tiltuiksi kutsuttiin jatkosodan aikana kaikkia Neuvostoliiton suomenkielisiä naispropagandisteja. Moskovan Tiltu oli oikealta nimeltään Aino Kallio. Leningradin Tiltuna toimi Inkeri Lehtinen. Petroskoin Tiltu oli Saimi Maria Virtanen.

Neuvostoliitto lähetti propagandaohjelmia omillakin taajuuksillaan. Neuvostopropagandistit häiritsivät myös suomalaisia radio-ohjelmia välihuudoin. Näitä pyrittiin vaimentamaan  häiriöääntä lähettämällä.






Tyypillistä venäläistä?

Rintamareportteri Pekka Tiilikainen kuvaa ensimmäistä suomalaisten valtaamaa aunukselaiskylää ja selostaa Aunuksen kaupungin valtausta. Neuvostoasumisessa on reportterille runsaasti ihmeteltävää. Tiilikainen muun muassa vertaa aunukselaistaloa ”tyypillisten venäläisten taloihin” tähän tapaan:

Kiintyy huomio siihen, että tämä ei ole ollenkaan niin epäsiisti kuin tyypillisten venäläisten talot ovat olleet, mitä olemme jo aikaisemmin nähneet.




”Ryssä on ryssä”

Ryssittely eli neuvostoliittolaisen kutsuminen ryssäksi oli tavallista sodan aikana. Tämä tulee selväksi esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden dokumentissa, jossa esitellään Messuhalliin jatkosodan alkuvaiheessa koottua sotasaalisnäyttelyä syksyllä 1941.

Propagandaelokuvaa ryydittää Reino Hirvisepän ronski selostus. ”Esiintyipä venäläinen missä asussa tahansa, niin suomalainen sananparsi ’ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistasi’, pitää aina paikkansa”, julistaa Hirviseppä heti dokumentin alussa.






Sota-ajan sosiaalinen media

Yksi sota-ajan suosituimmista radio-ohjelmista oli Jahvetin kirjelaatikko. Ohjelmaa kuvataan Yleisradion verkkosivuilla aikansa sosiaaliseksi mediaksi. Ohjelmalla oli kaksi tehtävää: vastata suurta yleisöä pohdituttaviin kysymyksiin sekä tehdä ajankohtaista propagandaa. Kirjelaatikko oli Valtion tiedotuslaitoksen alainen, ja sen yhtenä tehtävänä oli hankkia tietoa yleisön mielialoista ja ongelmista.




Ryssittelystä 2000-luvulla

Ryssään ja muihin vahvasti arvottaviin sanoihin on otettu kantaa 2000-luvullakin. Tässä joitakin katkelmia tähän aihepiiriin liittyvistä teksteistä:

Heikki ja Marjatta Paunosen slangisanakirjan mukaan ryssiä-verbin merkitys ’epäonnistua jne.’ on ajoitettavissa 1990-luvulle. Sanaa ei kuitenkaan aiemmin ole otettu sanakirjaan, koska yleiskielen sanakirjaan otetaan aina varoen slangisanoja ja arkikielen ilmauksia. Tämäntyylisiä sanoja tarkkaillaan, ja ne päätyvät sanakirjaan sitten, jos ne ovat joko arkipäiväistyneet tai tulleet kielenkäytössä hyvin yleisiksi. Ryssiä-verbiin liittyy myös affektiivisuutta sen pohjana olevan halventavan ryssä-sanan vuoksi.

Voi olla, että jotkut pitävät ryssää ”neutraalina ilmaisuna”, mutta kielenkäyttöä kuvaavan sanakirjan toimittajat ovat päätyneet toisenlaiseen arvioon. Kielitoimiston sanakirjan mukaan ryssä on sekä venäläiseen ihmiseen että venäjän kieleen viittaavana halventava. Niinpä ”neutraaliksikin” tarkoitettu ryssittely on toisille, monille, suorastaan vihapuhetta.

Kuinka puhutella somalialaista? Entäpä romania? Yksi nykysuomen ongelmista on oikean sanan valinta, kun joudutaan viittaamaan henkilöihin. Aikaisemminkin ongelmia toki oli, mutta nykyään ne näyttävät saavuttaneen pisteen, jossa nimitysten sopivuudelle tai sopimattomuudelle tarvitaan ulkopuolinen tuomari. Erilaisia herjaus- ja loukkaussyytteitä on Suomessakin selvitelty jo raastuvassa asti. Amerikassa taas on laadittu listoja mahdollisesti loukkaavista eli ”poliittisesti epäkorrekteista” sanoista, joita tulisi välttää.



Muovi ja muita uusia sanoja

Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1940-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1940-luvun tuotoksia:

motti (sotil., 1940)

muovi (L. Hakulinen 1947)

tutka ’radar’ (L. Hakulinen 1945)

työllisyys (sepitetty vastaamaan engl. kansantaloustiet. termiä employment, 1940)

vammainen ’invalidi’ (1942)

veikata (urh. 1940; murt. ’uhmata, kilvata’)

voimala ’voimalaitos’ (1943).

Näyttely Messuhallissa (= Töölön kisahalli). Muoviteos Oy:n (M-tuote) näyttelyosasto. 1950 - 1959. Kuva: Väinö Kannisto. Helsingin kaupunginmuseo.
Muoviteos Oy:n näyttelyosasto Messuhallissa 1950-luvulla. Kuva: Väinö Kannisto. Helsingin kaupunginmuseo.


Uudissanoja eläkeiässä

Kielentutkija Taru Kolehmaisen Kielikelloon 1/2005 kirjoittama artikkeli sisältää monia havaintoja 1940-luvun sanoista. Tässä poimintoja Kolehmaisen tekstistä ja alla linkki artikkeliin.

Sodan kymmenluku ja sitä seuraava vuosikymmen eli 1940- ja 1950-luku on ajanjakso, jonka sanojen keruu on vähän helpompaa kuin yleensä. Se on ollut historiallisesti tavattoman merkittävä vaihe, siitä puhutaan edelleen, ja se on ollut myös valtavan kehityksen ja sen tuomien uusien sanojen aikaa.

Sotaan ja sen jälkeiseen aikaan liittyviä sanoja ovat kotirintama, valvontakomissio, sotakorvaukset, sotalapsi, amerikanpaketti (Amerikasta lähetetty avustuspaketti) ja tietenkin evakko, joka on muodostettu kansainvälisestä evakuoida-verbistä. Mainittakoon myös juuri käydyn sodan nimitys jatkosota, joka on Kielitoimiston suositus vuodelta 1948. Sitä ehdotettiin tosin jo vuonna 1945, mutta sensuuriviranomaiset kielsivät käyttämästä sitä julkisesti aiemmin.

Evakot ruokailevat metsässä. 18.6.1944. Kuva: Kauko Kivi. Sotamuseo.
Evakot ruokailevat metsässä. 18.6.1944. Kuva: Kauko Kivi. Sotamuseo.

Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen keksintöjä on talotyyppi rintamamiestalo, joka kirjailija Kari Hotakaisen ansiosta on viime vuosina saavuttanut huomattavaa kuuluisuutta. Pula-ajan ilmiöitä ovat ravintoaineiden korvikkeet, kuten kahvinkorvike, ja mm. pönttökaasu, jota valmistettiin puupilkkeitä polttamalla, ja sillä kulkeva puukaasu(tin)auto eli häkäauto. Elintarvikesäännöstelyyn liittyvät ostokortit kuuluvat minunkin ensimmäisiin kauppamuistoihini; näitä elintarvikekuponkeja tarvittiin vielä 1950-luvulla ainakin kahvin ja sokerin ostoon. Olihan sitten myös ne onnettomat paperikengät, joiden hajoamista heti ensimmäisessä sateessa monet muistelevat.

Kylmälaitetekniikassa tunnettiin jo ravintoaineiden jäädyttäminen nopeasti eli pakastaminen. Pian kehitettiin Pauligin vuonna 1946 järjestämän sanakilpailun avulla myös pakastetun tuotteen eli ”syväjäädytystuotteen” nimitys pakaste (palkintosijoilla olivat myös jäädyte ja jäiste).

Materiaalitekniikan alueella antoi nylonin (sittemmin nailon) keksiminen valtavia mahdollisuuksia vaateteollisuudelle, puhumattakaan plastikista eli muovista (suomen kielen professorin ja kielilautakunnan jäsenen Lauri Hakulisen keksimä sana vuodelta 1947), jota on nykyään kaikkialla.

Sota vaikutti monin tavoin myös lääketieteen kehitykseen; sanojen runsaudesta esimerkkeinä keinohedelmöitys, sydänfilmi, lobotomia, eutanasia ja histamiini. Myös sana särkylääke näkyy ilmestyneen kieleen vasta tällöin. Tässä yhteydessä ei voi olla muistamatta myös sanaa keho, joka kehitettiin 40-luvulla elävän ruumiin merkitykseen, samalla kun ruumis haluttiin siirtää tarkoittamaan vain kuollutta.

Politiikan merkittävä sana Suomessa oli Neuvostoliiton kanssa 1940-luvun lopulla laadittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus eli YYA-sopimus. Poliittista jakautumista ilmaisee sana itäblokki. Monet sanat oli 40- ja 50-luvun poliittisen tilanteen takia verhottu kuvailmauksiksi. Kylmää sotaa yritettiin lieventää hymykampanjalla, poliittisesti vaikeasta kaudesta käytettiin nimitystä pakkaskausi tai yöpakkaset; sen lientymistä nimitettiin puolestaan suojasääksi.

Ohjevihko. Kahvikullan korviketta. Kuva: Ilomantsin Museosäätiö.
Ohjevihko: Kahvikullan korviketta. Kuva: Ilomantsin Museosäätiö.



Matti Jurva ilmaisi vuonna 1934 iskelmässään Lauluke, mitä hän ajatteli -ke-loppuisista uudissanoista. Viisunikkari väitti, että Suomen kansan suussa oli aivan uusi kielioppi: ”Missä kaksi juttelee, aina kaikuu -ke ja -ke. Kaikki on nyt vastiketta, soossikin on kastiketta, on vanha kieli pilalla, siks uusi on nyt tilalla.” Uutta ärsyttävää sanatyyppiä oli lauluntekijän mielestä kerta kaikkiaan liikaa: junaan oli noustava ”seisakkeelta”, romaanien sijasta luettava ”kirjakkeita” ja kun ”ennen saatiin kovat teet, nyt juodaan hienot viinakkeet”. Laulun loppupuolella varoitettiin poikamiehiä elämän vakavammista puolista – edelleen -ke-sanaston avulla: ”neidokkeilta” ei pitänyt toivoa liikaa ”viihdykettä”, ”ettei kävis niinkin, että joudut maksaan eläkettä, saat pientä perheen lisäkettä, joka huutaa isäkettä”.


Vanhoja viina-astioita. 1930. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.
Vanhoja viina-astioita. Vai sittenkin viinakeastioita? Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.

Kalakukolla kalastamaan

Lii-Filmin lyhytelokuva vuodelta 1946 on kuvaus Varkauden tehtaiden työntekijöiden kalastusretkestä hinaaja Kalakukon avustamana. Mielenkiintoista tarinaa elävöittävät selostajan lausumat savonmurteiset runonpätkät.






1940-luvulla englanti alkoi vaikuttaa entistä enemmän Stadin slangiin

Huvituksista kertoo ainakin buugaaminen, uusi tanssityyli, jota mentiin boogien tahtiin. Tanssin lomassa tai sen asemesta otettiin drinkit. Tätä kirjoittaessa verkkokalvoille hiipii amerikkalainen mustavalkoinen elokuva (“let’s have a drink”). 1940-luvulta ovat peräisin myös kreisi, greisi ’hullu’ (engl. crazy), feisi, feissi tai face ’kasvot’ (engl. face, ranskan kautta englantiin tullut latinalaisperäinen sana facies ’kasvot’) sekä bisi ’ahkera, kiireinen; kiire’ (engl. busy ’kiireinen’). Ruotsalaisperäisen leipää tarkoittavan sanan brögu rinnalle (ruotsin bröd, puheessa usein “brö”) tuli 1940-luvulla bredu, jonka ilmiasu viittaa selvästi englantiin (bread).


Mistä 40-luvulle luonteenomaiset sanat tulevat?

Kotuksen sivuilla on osio Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä. Sivuilla mennään muun muassa näiden 1940-lukua luonnehtivien sanojen juurille.

Evakko on johdettu verbistä evakuoida.

Historia vei voiton sen suomenkieliseksi vastineeksi ehdotetuilta sanoilta aikakirjat, asiain kirjoitus, muistuttamus ja tosine.

Keho-sana luotiin vastaukseksi lääketieteen tarpeeseen tehdä terminologinen ero kuolleen ja elävän ruumiin välillä.

Sotilaskielessä korsulla tarkoitetaan ainakin osaksi maahan kaivettua sotilaiden tai aseiden suojarakennelmaa, murteissa sillä on muitakin merkityksiä.

Pitkälti 1940-luvulle asti korvikkeella tarkoitettiin kahvinkorviketta.

Motti tarkoittaa kuutiometrin suuruista halkopinoa ja saarroksiin jäänyttä sotajoukkoa tai saarrettua aluetta.

Lauri Hakulinen keksi sanan muovi vuonna 1947 vastineeksi vierasperäiselle plastikille.

Rottinki-sanan alkuperä on rottinkipalmun tieteellisessä nimessä Calamus rotang.

Tutka keksittiin nimitykseksi radar-laitteelle, jota aiemmin oli kutsuttu muun muassa kaikuradioksi ja radiosilmäksi.

Sana ydin on suomen kielen sanaston vanhinta kerrostumaa.

Korsu-sanalippu. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Murteissa korsu on tarkoittanut muun muassa riihen kylkeen rakennettua vajaa. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.



Appelsiineja tiskin alta

Monet hedelmät olivat vielä 1940-luvulla eksoottisia täällä pohjan perukoilla, ja varsinkin sota-aikana hedelmistäkin oli pula. Lehtitietojen mukaan esimerkiksi appelsiineja myytiin tiskin alta vielä 1949. Ne olivat siis mustan pörssin tuotteita.

Herkkujen harvinaisuudesta kertoo jotain sekin, että sanomalehti Karjalaisessa julkaistiin 12.3.1943 uutinen Joensuussa, Lieksassa, Värtsilässä, Pielisensuussa, Liperissä ja Kontiolahdella tapahtuvasta appelsiinien jaosta:

Appelsiinien jakelu yllämainituilla paikkakunnilla suoritetaan maitokortilla. Jokaisen, joka ruokakuntansa hallussa olevilla maitokorteilla haluaa ostaa appelsiineja, tulee viimeistään maanantaina, maaliskuun 15. päivänä, jättää mainittujen kansanhuoltolautakuntien leimoilla varustettuja M1, M2 ja M3 maitokorttien erikoiskupongit N:o 31 siihen kauppaan, josta asianomainen haluaa appelsiinit ostaa.

Appelsiinit saapuvat rintamalle. 2.3.1943. Kuva: Sot.virk. G. Feldhoff. Sotamuseo.
Appelsiinit saapuvat rintamalle. 2.3.1943. Kuva: G. Feldhoff. Sotamuseo.

Suomessa appelsiinia kutsuttiin vielä 1800-luvun lopulla oranssiksi. Mutta mitä tekemistä tällä on pomeranssin kanssa?


Etunimikirja, jokaisen kodin kirjastoon! Ties koska sitä tarvitaan...

Suomen ensimmäinen etunimilaki tuli voimaan 1946. Nimistöntutkija Sirkka Paikkala kirjoittaa Kielikellossa 2/2012 suomalaisesta etunimikäytännöstä ja sen historiasta muun muassa seuraavasti:

Etunimien varanto kasvaa nopeammin kuin sukunimien. Etunimet heijastavat aikaansa ja ovat alttiina muodeille. Valtaosa vanhemmista valitsee silti lapselleen edelleen tuttuja almanakkanimiä, olipa esikuvana sitten suvussa esiintynyt tai tuttavapiirissä oleva nimi.

Almanakkanimistäkin valtaosa on vierasta alkuperää, lähinnä raamatullisia nimiä tai niiden kotoistuneita asuja: Maijat, Marit, Marjat ja Riiat ovat Marian muunnoksia, ja Joosefiin palautuvat Juuso, Joppe ja Jooseppi. Almanakkaan nämä kansan käyttämät puhekieliset muodot pääsivät vitkaan, esimerkiksi Heikki, Antti ja Erkki ilmestyvät Henrikin, Antonin ja Erikin tilalle vasta vuodesta 1890.

Esimerkiksi kirjallisuus, musiikki ja urheilu nostavat julkisuuteen nimiä, joita vanhemmat sitten antavat lapsilleen tai joita muuten halutaan ottaa käyttöön. Kauniista ja rohkeista tuttu Ridge rantautui suomalaiseen etunimistöön 1990-luvulla, sen sijaan Brooke jo 1970-luvulla Englannin kansalaisten myötä. Ronjan buumi alkoi 1980-luvulla Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä, ja Elviksiä on ehtinyt syntyä pitkälti kolmatta sataa. Tuoreempia esimerkkejä ovat Madonna ja Rihanna.

Tässä ei ole juuri uutta: omaperäinen etunimistömmehän syrjäytyi satoja vuosia sitten kristillisen nimistön tieltä. Sittemmin uusien nimien välittäjiä olivat kauppamiehet ja sotilaat sekä uutiset. Myös hallitsijaperheiden nimiä matkittiin. Jo Krimin sodan aikoihin 1800-luvun puolimaissa annettiin lapsille sellaisia nimiä kuin Omar ja Zuleima. Oma ryhmänsä ovat nimet, joilla on selvä suomenkielinen sisältö. Omakielinen etunimistö heräteltiin henkiin 1800-luvulla. Lapsille annettiin alkuun jopa muinaissuomalaisia nimiä kuten Lemmitty ja Toivottu. Pian sen jälkeen tulivat nimet Lempi, Toivo, Lahja jne.



Lapuan Sanomissa kerrotaan 29. joulukuuta 1949 uudesta Etunimi-kirjasta muun muassa tähän tapaan:

Etunimikirja kuuluu luonnollisesti ilman muuta jokaisen kodin kirjastoon. Ties koska sitä tarvitaan, vaikkei luultaisikaan.

Lehtileike. Lapuan Sanomat, 29.12.1948. Kuva: Kotuksen arkisto.



Nimilaki 1991: haitalliset nimet yhä kiellettyjä

Sekä entinen että nykyinen laki kieltää ehdoitta hyväksymästä ”nimeä, joka on sopimaton tai jonka käyttö muutoin voi aiheuttaa ilmeistä haittaa”. Mitä sellaiset tapaukset voisivat olla? Ensimmäiseksi tietysti tulevat mieleen nimiksi sopimattomina ns. rumat sanat, vaikkapa Peijooni. Nimilain perusteluissa vuonna 1945 oli esimerkkinä vielä väkevämpi nimi Belsebub. Etunimeksi ei Suomessa pidetä sopivina liioin sellaisia nimiä, jotka ovat liian pyhiä kuten Jeesus tai Kristus. Mainitussa etunimilain perustelussa sopimatonta nimeä luonnehdittiin sellaiseksi, joka ”on omiansa tulemaan nimen saajalle kiusalliseksi ja vaivaksi taikka jos se uskonnollisen tunteen, yleisen järjestyksen, hyvän tavan tai säädyllisyyden vastaisena voi herättää pahennusta”.


Lehtileike. Maakansa, 15.9.1949. Kuva: Kotuksen arkisto.

Maakansa-lehdessä kerrotaan 15. syyskuuta 1949, että karjalaiset luopuvat vanhoista nimistään:

Huomattava osa nykyisin nimensä muuttavista on siirtoväkeen kuuluvia, joiden ikivanhoja karjalaisia nimiä ei ”ymmärretä” Länsi-Suomessa. Varsinkin monet ”eläinten nimen” kantajat haluavat vaihtaa nimensä toiseksi, ja niinpä on Suomalaisuuden Liiton kortistossa tällä hetkellä useita Kiiski-, Susi-, Karhu-, Huuhka- jne. nimisiä henkilöitä, joilla on vireillä nimenmuutosanomus. On todella vahinko, että nämå vanhat supisuomalaiset sukunimet, joiden joukossa on paljon lyhyitä hyviä nimiä, tällä tavoin jäävät pois käytöstä ja korvataan uusilla, monta kertaa hyvin keinotekoiselta tuntuvilla nimillä.


Kielitoimisto perustetaan, neuvontapuhelin kuormittuu

Kielitoimiston puhelin kuormitettu. Kauppalehti 17.10.1945.
”Kielitoimiston puhelin jo täysin kuormitettu”, otsikoi uutisensa Kauppalehti 17. lokakuuta 1945.

Kielitoimisto oli perustettu toisen maailmansodan loppuvaiheiden aikana vuonna 1945. Samaan aikaan oli käynnistynyt myös puhelinneuvontapalvelu. Alusta asti puhelinneuvonnan kysymykset ja vastaukset on kirjattu neuvontapäiväkirjoihin, joita on vuosikymmenien aikana kertynyt useita hyllymetrejä.

Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla julkaistiin 2016 Kielitoimiston historiaa vuosikymmenittäin esitteleviä sivuja. 1940-luvun sivulta käy ilmi, millaiset olivat toimiston alkuvaiheet ja kuinka ylityöllistetty toimiston hoitaja Hannes Teppo olikaan.

Hannes Teppo (Teppo Hanski) haastattelee Gustafssonia. 1928. Kuva: Toivo Kaukoranta. Museovirasto.
Hannes Teppo (Teppo Hanski) haastattelee Gustafssonia. 1928. Kuva: Toivo Kaukoranta. Museovirasto.


Kielitoimisto avaa ovensa

(...) nopeasti sotien jälkeen, heti rauhan tultua, SKS:n johtokunta päätti perustaa kielitoimiston (15.12.1944). Se ei tosin tapahtunut valtionavun turvin vaan yksittäisten mesenaattien ansiosta: kaksi kustannusyhtiötä, WSOY ja Otava, antoivat SKS:lle varat (kumpikin 200 000 markkaa) toimiston perustamiseksi ja ylläpitämiseksi vuosina 1945 ja 1946. Niinpä SKS avasi talossaan vuoden 1945 alusta laitoksen, jonka viralliseksi nimeksi tuli ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitoimisto”.

Kielitoimiston saatua vaatimattomat toimitilat sen työ käynnistyi nopeasti. Toimintakertomuksista ja lehtileikkeistä käy ilmi, että ensimmäiset toimintavuodet olivat varsinainen menestystarina. Kielitoimimisto osoitti heti tarpeellisuutensa.

Hannes Teppo
Kielitoimiston ensimmäinen hoitaja maisteri Hannes Teppo lehtileikkeessä. Kuva: Kotuksen arkisto.

Puhelinneuvonnassa piti kiirettä. Toimiston hoitaja Hannes Tepolle kävi niinkin, että hän ehti vasta illalla kirjata tapahtumia päiväkirjaan.
Puhelinneuvonnan päiväkirjamerkintä, Hannes Teppo 12.6.1946.
Puhelinneuvonnan päiväkirjamerkintä, Hannes Teppo 12.6.1946. Kuva: Kotuksen arkisto.
Teppo yleisön suosikki
Lehtileike todistaa, kuka oli yleisön suosikki. Kuva: Kotuksen arkisto.



Tippaustoimisto. Helsinki, 1940. Kuva: Viljo Pietinen. Museovirasto.
Tippaustoimisto. Helsinki, 1940. Kuva: Viljo Pietinen. Museovirasto.
Tipaten voitat!

Kielitoimiston lisäksi 1940-luvulla perustettiin toinenkin suomalaisten elämään merkittävästi vaikuttanut ja vaikuttava toimisto: Oy Tippaustoimisto Ab (nyk. Veikkaus). Ruotsalaisten pelottavan hyvä urheilumenestys oli vauhdittava voima, kun Suomen Valtakunnan Urheiluliitto, Työväen Urheiluliitto ja Suomen Palloliitto perustivat Tippaustoimiston 1940.

Yhdellä ja ainoalla pelillä aloitettiin: Vakioveikkauksen (vuoteen 1951 nimenä Voittajaveikkaus) ensimmäiset ottelut pelattiin syyskuussa. Sarakemaksu oli kaksi markkaa, ja Paavo Nurmi näytti veikkausrivin täyttämisen mallia. Ensimmäisen kierroksen ensimmäinen kohde oli yleisurheilun maaottelu Suomi−Ruotsi−Saksa, muina kohteina oli jalkapallo- ja pesäpallo-otteluja. Heti kohta näytti siltä, että oli isketty kultasuoneen. Kierroksella ruksattiin 140 000 saraketta lähes 300 000 markan edestä.


Ja rivit täyttyivät

Vesa Heikkinen tutkii artikkelissaan ”Ja rivit täyttyivät, voiton ja onnen odottajan rivit. Tuumiteltuja tekstejä” veikkaamisen tekstejä, erityisesti vakioveikkaamista. Artikkeli on ilmestynyt 2005 kirjassa Tekstien arki. Tutkimusmatkoja jokapäiväisiin merkityksiimme (Kotimaisten kielten keskuksen julkaisuja 135, Gaudeamus). Näin artikkeli alkaa:

Hän syventyi äänettömänä papereihinsa, vanhoihin ja uudempiin veikkaustuloksiin, vertaili ja laski, tuumitteli ja päätteli. Hän teki sitä kauan, koko pitkän puhteen, öljylampun palaessa ja uunin hohtaessa kodikasta lämpöä (...) Ja rivit täyttyivät, voiton ja onnen odottajan rivit, öisen lampun palaessa hiljaisessa huoneessa.

Pentti Haanpää kuvaa Veikkaus-jutussaan (1953) tilannetta, joka on tuttu monille, myös minulle. Lukemattomat ovat ne puheet ja päivätkin, jotka olen viettänyt ykkösten, ristien (rastien) ja kakkosten, siis vakioveikkaustekstien parissa. Vaikka en pidä itseäni himopelaajana, useimmiten veikkaan harkiten: puntaroin eri vaihtoehtoja, tutkin tilastoja ja perehdyn asiantuntijoiden vihjeisiin.

Tekstien arki
Kansi: Aimo Katajamäki.

1942: Svenska språknämnden tillsätts

Mitt under fortsättningskriget 1942 beslöt Svenska Finlands Folktingsfullmäktige att tillsätta ”folktingsfullmäktiges språknämnd”, i dag Svenska språknämnden i Finland.

I början samlades hela nämnden till årsmöte en gång per år. Efter årsmötesförhandlingarna höll någon av nämndmedlemmarna eller någon utomstående ett föredrag, som följdes av en diskussion. Mellan årsmötena ordnade nämnden debatter för allmänheten eller för en viss yrkesgrupp. Exempel på ämnen som debatterades är modersmålsundervisningen i skolan, svenskan i tidningarna och språket i etern eller på teatern.


Ajan hahmo: Lauri Hakulinen


Suomalaisuuden Liiton palkintojenjako Ylioppilastalon musiikkisalissa. Lauri Hakulinen edessä kolmas vasemmalta. 1943. Kuva: F. E. Fremling. Museovirasto.
Suomalaisuuden Liiton palkintojenjako 1943. Hakulinen edessä kolmas vasemmalta. Kuva: F. E. Fremling. Museovirasto.

Lauri Hakulinen (s. 1899, k. 1985) oli monipuolinen kielentutkija, suomen kielen professori ja Sanakirjasäätiön johtaja. Näin Hakulista kuvaa Pentti Leino Kansallisbiografiassa: ”Hän piti tärkeänä murteita ja niiden tallennusta sekä erityisesti suomen ja sen sukukielten sanaston semanttista tutkimista. Hakulisen pääteos Suomen kielen rakenne ja kehitys esittää kattavan kokonaiskuvan suomen kielen ja sen sukukielten tutkimuksen tuloksista.” Teos, SKRK:na tunnettu, ilmestyi kahtena osana 1941 ja 1946.

Lauri Hakulisen laajaa tuotantoa esitellään kootusti teoksessa Sanat on kaikki sarvipäitä: Lauri Hakulisen puheita ja kirjoituksia vuosilta 1926−1974 (toim. Auli Hakulinen ym., SKS, 1999).


Sanakirjasäätiön johtaja, professori Lauri Hakulinen puhumassa 50-vuotispäivillään. 1949. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Lauri Hakulinen puhumassa 50-vuotispäivillään 1949. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Tutkija Auli Hakulinen kertoo isästään Lauri Hakulisesta Virittäjässä 4/1999. Tässä pari katkelmaa tekstistä ja alla linkki koko artikkeliin:

Ehdin tuntea isäni neljäkymmentäneljä vuotta. Keskityn tässä suhteemme alkuvuosiin. Kun synnyin välirauhan aikana vuonna 1941, hän oli jo sodasta vapautettu ikämies. Monet niin aatteelliset kuin tieteellisetkin myrskyt ja kiihkot olivat hänen elämässään tuolloin takanapäin paitsi ne, jotka hän sai kokea minun kanssani 1960-luvulla!

Isä oli viimeistä piirtoa myöten humanisti, ihmiskielen ja inhimillisten merkitysten tutkija. Eläimet hyttysistä koiriin olivat hänelle ”järjettömiä luontokappaleita”, ja vielä asenteiltaan jo lientyneenä vanhuksena hän tyytyi puhuttelemaan sohvalla loikovaa kissaani vain etäältä, toistellen kohteliaasti: ”pitkä poika, pitkä poika”. Hänen kertomansa jatkosadun päähenkilöitä olivat riskilä ja lunni, joita äiti luuli gangstereiksi. Puutarhan isä otti vastaan urheasti, haasteena, taisteluna luonnosta tunkeutuvaa kaaosta vastaan: piti leikata ruohoa ja pensaita, lakaista lehtiä ja roskia, ja samalla kasvattaa tiheä aita suojelemaan ohikulkijoiden katseilta.




Suomalaisesta sanastonkeruumenetelmästä

Lauri Hakulinen kertoo tässä nauhoituksessa Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksesta ja suomalaisesta sanastonkeruumenetelmästä. Haastattelu on esitetty radiossa 24. tammikuuta 1960, ja se on säilytteillä Kotuksen Nauhoitearkistossa. Haastattelija on Unto Miettinen. Kuuluttajan nimi ei ole tiedossa.


”Mitäs te täällä teette?”

Irma Lonka muistelee opettajaansa Lauri Hakulista Virittäjässä 4/1999:

Edellä on piirretty jonkinlaista laajakulmakuvaa Lauri Hakulisesta opettajana. Ehkä mielikuva hänestä täsmentyy, jos katsotaan häntä lähikuvasta. Siinä Lauri Hakulinen ja allekirjoittanut kohtaavat aivan keväällä 1948 lukukauden alkaessa. Olin jonossa ilmoittautumassa Lauri Hakulisen unkarin luennolle. Hakulinen: ”Neitihän on 1. vuoden opiskelija. Mitä te täällä teette?” Niiasin lattiaan asti pelästyksestä, sillä Lauri Hakulinen oli hyvin pelottava ja hirmuinen kaikenlaista tyhmyyttä kohtaan: ”Ilmoittaudun unkarin luennolle, kun ohjelmassa sanotaan tai minulle on siitä kerrottu, että etäsukukielistä pitää opinto-ohjelmaan valita yksi ja minä valitsin unkarin.” Hakulinen: ”Ettekö ymmärrä, että lähisukukielet on tentittävä ensin?” Minä: ”Olen jo tenttinyt, paitsi viron joka jatkuu vielä.” Hakulinen: ”Ei niitä nyt tuolla tavalla ole tarkoitus sulloa!” Siihen minä jankutin vielä jotain, vaikka takana seisova ystäväni sihisi minua jo olemaan vaiti. Mutta Lauri Hakulinen leppyikin, ja hänen kasvoilleen levisi karu, etten sanoisi liikuttava hymyntapainen. Hän sanoi, että kun minä nyt näytän tuommoista kiirettä pitävän, niin ensin olisi mentävä sukukielten yhteistenttiin. Sitten hän oikein ystävällisesti ja tarkasti neuvoi minua, miten suomen opinnot etenevät ja milloin voin ryhtyä unkarin opintoihin, kyselipä vielä joitain muitakin asioita. Häneltä sain ihan hyvän opinto-ohjauksen, ja niiden osviittojen mukaan sitten opintoni suunnilleen etenivätkin.

Samassa lehdessä on muitakin Lauri Hakulista käsitteleviä kirjoituksia:


Synti ja omatunto

Mistä synti ja omatunto tulivat suomen kieleen? Lauri Hakulinen vastaa kysymykseen Yleisradion Kielikorva-ohjelmassa 1. maaliskuuta 1970.




Viime vaiheessa Suomen murteiden sanakirjaksi ristitty kansankielen sanakirja on ollut alusta lähtien tieteellinen hanke, mutta Hakuliselle tehtävä oli pohjimmiltaan syvästi eettinen. Hakulinen rakensi uutterasti Sanastaja-lehden vastaajaverkkoa ja kulki 1930-luvun alkuvuosina eri puolilla maata värväämässä uusia kirjeenvaihtajia. Näissä tilaisuuksissa hän piti tilanteen mukaan varioiden puheen Murresanojen arvo. Siinä hän toi esiin hankkeen tieteelliset tavoitteet, mutta painotti erityisesti työn syvempää merkitystä:

Se kansa, joka kunnioittaa esivanhempiensa muistoja, ilmenivätpä ne sitten vaikkapa esineellisinä muinaisuuden näytteinä tai äidinkielen samalla kertaa tutunomaisina ja salaperäisinä sanaperintöinä, se kansa vaalii oman elämänsä elinjuuria. Kunnioittamalla sitä, mikä menneisyydessä on arvokasta, kansakunta luo edellytyksiä yhä kirkastuvalle tulevaisuudelle. (Sarvipäitä, s. 372.)



Ulkona on helatorstai. Pyhä torstai. Leivo laulelee. Sinitaivaalla. Maantiet ja kujaset kuivuvat hitaasti. Riiskanjoen kohina kuuluu avoimesta akkunasta. Mietelmä: Olisi hyvin vaikea merkitä foneettisesti muistiin leivon lauleloa paperille.



Lauri Hakulisen viestistä Martti Haaviolle (Haavio: Nuoruusvuodet. Kronikka vuosilta 1906–1924, WSOY)

Vuosikymmenen kirjasatoa

Poimintoja julkaisuista

Lauri Hakulinen 1941: Suomen kielen rakenne ja kehitys.  Osa 1,  Äänne- ja muoto-oppia. Otava.

Lauri Hakulinen 1943: Agricolan kieli ja viro. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Veikko Ruoppila 1943: Kotieläinten nimitykset suomen murteissa. 1, Hevonen, nauta, lammas, vuohi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paavo Siro 1943: Lauseopin periaatteita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lauri Hakulinen 1946: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Osa 2, Sanasto- ja lauseoppia. Otava.

Martti Rapola 1947: Johdatus suomen murteisiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Matti Sadeniemi 1949: Metriikkamme perusteet : ja sovellutusta moderneihin ja antiikin mittoihin = Grundlagen der finnischen Metrik. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aimo Turunen 1949: Kalevalan sanakirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


Vikelo, Ejämö, Turvelo, Solminta ja muita railakkaita nimiehdotuksia vuodelta 1942

Valionimiä-kirjan kansi. Kuva: Vesa Heikkinen.

Kotuksen kirjaston kokoelmista löytyi kirja Valionimiä. Nimikalenterit 19431949. Kirjan on kirjoittanut Rauha Hammar. Hän kertoo kirjan synnystä tähän tapaan:

Kymmenisen vuotta sitten korjailin kesälaitumella huvikseni almanakkamme nimiä, joista useimmat mielestäni olivat ajatuksettomia, soinnuttomia, monet muuten mahdottomia. Kuultuani nykyään kaivattavan uusia ristimänimiehdotuksia, päätin painattaa kokoelmani. Nimien viereen olen  merkinnyt sukupuolen ja päivän vanhan vastineen. Valinta ei perustu tiedemiesten sääntöihin, joita tuskin tunnenkaan. Käsitesisältö, sanasointu ja lausunnan poljento ovat ratkaisseet päätöksen.

Huhtikuun nimiä kirjassa Valionimiä. Kotuksen kirjasto. Kuva: Vesa Heikkinen.
Huhtikuun nimiä kirjassa Valionimiä. Klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi.



Runebergin Maamme Tukholmassa

Yksi talvisodan aikaisista kulttuurin merkkitapauksista oli, kun taiteilija Ella Eronen esiintyi Tukholman olympiastadionilla 11.2.1940. Suomen ja Ruotsin välisellä jääpallomaaottelulla kerättiin ruotsalaisilta rahaa sodassa olevalle naapurimaalle. Eronen lapsineen oli Ruotsissa sotaa paossa. Häntä pyydettiin myös lausumaan Runebergin Vårt land -runo ruotsalaiselle yleisölle suunnatussa Suomi-aiheisessa filmissä.

Ruotsi voitti jääpallomaaottelun 2-1, mutta Eronen voitti stadionyleisön esittämällään runolla. Suomen hyväksi suoritettu keräys oli tuottoisa.



Muumit ja Sinuhe

1940-luvulla syntyi monia merkittäviä kaunokirjallisia tuotoksia. Vähäisimpiä niistä eivät ole Tove Janssonin Småtrollen och den stora översvämningen (suom. Muumit ja suuri tuhotulva), jonka Jansson kirjoitti talvisodan aikana, eikä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä noin 1390–1335 eKr., joka ilmestyi 1945.

Niin Janssonin muumitarinoista kuin Waltarinkin kirjasta on etsitty viittauksia kirjojen syntymähetken maailmantilanteeseen. Kyllä niitä löytyykin, varmasti. Yhtä varmasti kumpikin kirja elää kielessämme ja mielessämme yhä ja tulee elämään.


Kieli tarjoaa ilahduttavan valikoiman kepeitä sanontoja, joiden avulla voimme kyseenalaistaa lähimmäisemme mielenterveyden tai älynlahjat. Toisen järjenjuoksua voi arvuutella esimerkiksi pohtimalla, onkohan tuolla kaikki kotona. Nykyään voi myös epäillä, mahtaako jollakulla olla kaikki muumit laaksossa, kaikki inkkarit kanootissa tai kaikki lepakot tapulissa.

Kun Muumipeikko kysyi, mitä ironia on, Tuu-tikki vastasi: ”No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä – –. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: ’Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa.’ Suunnilleen sellaista on ironia.”


Jos joutuisit autiolle saarelle ja saisit ottaa mukaan yhden kirjan, minkä kirjan ottaisit?

Vaikka Sudenpentujen käsikirja olisi epäilemättä käytännöllisin ratkaisu, valintani on kuitenkin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Luin sen ensimmäistä kertaa jo teininä ja tasaisin välein sittemmin. Jokainen lukukerta ja elämänvaihe nostavat esiin erilaisia sävyjä ja tulkintoja, miksei sitten autiosaarikin.


Mika Waltari tarkastelee kirjailijantyötään helmikuussa 1946






Jos haluaa palauttaa mieleen, millainen oli toisen maailmansodan jälkeinen aatteellinen ja henkinen ilmapiiri, kannattaa kaivaa esiin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) ja Elvi Sinervon Viljami Vaihdokas (1946). Sinuhen löytää helposti; Viljamin löytääkseen on mentävä kirjastoon tai antikvariaattiin.




Kaksi kirjaa kotieläinten nimityksistä

1940-luvulla ilmestyi kaksi kirjaa, joissa käsitellään kotieläinten nimityksiä suomen murteissa. Kotieläinten nimitykset suomen murteissa -kirjan ensimmäinen osa (alaotsikko Hevonen, nauta, lammas, vuohi) ilmestyi 1943. Toinen osa (alaotsikko Sika, koira, kissa, siipikarja) ilmestyi 1947.

Kirjat kuuluvat julkaisusarjaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Ne on kirjoittanut Veikko Ruoppila. Kirjat valittiin Kotuksen kirjaston kuukauden kirjoiksi huhtikuussa 2017.

Tyttö hätistelee lehmästä kärpäsiä (Lemi v. 1933). Kuva: Veikko Ruoppila. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.

Tyttö hätistelee lehmästä kärpäsiä (Lemi v. 1933). Kuva: Veikko Ruoppila. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.





Sanoin saavutettu -sivujen toimitus

Vesa Heikkinen, päätoimittaja

Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.


Suomi 100
Sanoin saavutettu -sivut ovat osa Suomi 100 -ohjelmaa. Klikkaamalla kuvaa pääset ohjelman sivustolle.