Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Sanoin saavutettu: 1920-luku

Sanoin saavutettu, lausein luotu, tekstein tehty, puhein puolustettu.

Vauhti ja vallattomuus, modernismi ja nousukausi, tieteen edistyminen ja teollistuminen. Tällaisilla ilmauksilla on luonnehdittu 1920-lukua. Maailmansodan ja Suomessa sisällissodan jälkeen moni asia oli uudessa asennossa. Sotien synnyttämät tuhot ja traumat olivat valtavat. Silti kehitys tuntui kehittyvän ennennäkemättömän ripeästi.

Puhutaan iloisesta, jopa kultaisesta, 20-luvusta. Innovatiivinen se ainakin oli: Jazz! Chaplin! Kynsilakka! Autoilu! Art deco! Puskutraktori! Liikennevalot! Penisilliini, insuliini, C-vitamiini, laastari! Rautakeuhko! Yleisradiotoiminta! Mikki Hiiri valkokankaalla! Puhelinsoitto New Yorkista Lontooseen! Tutankhamonin haudan löytyminen! Atlantin ylitys lentokoneella! Jääkiekon maailmanmestaruuskisat! Selvyyttä atomin rakenteesta! Ymmärrys maailmankaikkeuden laajenemisesta!

Suomessa vääntö valtiomuodosta oli ratkennut. Ei sitä kuningaskuntaa sitten tullutkaan. Vuoden 1919 hallitusmuodon perustava lähtökohta on se, että valtiovaltaa kuuluu Suomessa ”kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. 1920-luvulla parlamentarismi oli kovassa testissä.

Lainsäädännön perustaa luotiin jyrkkien poliittisten vastakohtaisuuksien oloissa. Vuosikymmeneen mahtuu niin heimosotia, läskikapinaa kuin Lapuan liikettäkin. 1920-luvulla hyväksyttiin useita yhteiskuntaa perustavasti muovanneita lakeja, esimerkiksi nämä: sukunimilaki (1920), yleinen oppivelvollisuuslaki (1922), asevelvollisuuslaki, Lex Kallio (laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin), köyhäinhoitolaki, laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista (1922), uskonnonvapauslaki (1922) ja avioliittolaki (1929). Kansaa puhuttivat myös kieltolaki ja niin sanotut kommunistilait. Koko vuosikymmenen voimassa ollut kieltolaki tarkoitti alkoholin myymis- ja valmistamiskieltoa. Kommunistilait tulivat voimaan vuosikymmenen lopussa, ja niillä kiellettiin kaikki kommunistiseksi katsottu poliittinen toiminta.

Finlandia-tulitikkurasia. Saaren Tulitikkutehdas Oy. 1920 - 1939. Helsingin kaupunginmuseo.
Finlandia-tulitikkuja alettiin valmistaa 1920-luvulla. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.

Taiteet kukoistivat. Kirjailijaryhmä Tulenkantajat avasi ovia Eurooppaan. Vuosikymmenen merkittäviä kirjailijanimiä olivat muun muassa Uuno Kailas, Ilmari Kianto, Olavi Paavolainen, Edith Södergran, Katri Vala ja Mika Waltari. Kunnianhimiosia teoksia ilmestyi Ryysyrannan Joosepista Suureen illusioniin – kaikki tuntui olevan sanataitureillekin mahdollista. 

Musiikissa loistivat Leevi Madetoja, Aarre Merikanto, Jean Sibelius ja monet muut. Arkkitehtuuri oli voimissaan, niminä muun muassa Eliel Saarinen ja Alvar Aalto.

Kohtaus Erkki Karun ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit (1923). Kuva: KAVI.
Kohtaus Erkki Karun ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit (1923). Kuva: KAVI.
Elokuvia tehtiin ja katsottiin ahkerasti. Näin vuosikymmentä kuvataan Suomen kansallisfilmografia -verkkosivuilla: ”1920-luvusta muodostui suomalaisen mykkäelokuvan nousukausi, jota hallitsivat Suomen ensimmäinen ja pitkäikäisin teollinen elokuvayhtiö Suomi-Filmi Oy ja sen rautainen toimitusjohtaja-ohjaaja Erkki Karu. Vuosina 1919–29 Suomessa valmistui 56 pitkää elokuvaa.” Vuosikymmenen elokuvia olivat muun muassa Ollin oppivuodet (1920), Nummisuutarit (1923), Koskenlaskijan morsian (1923), Tukkijoella (1928).

Suomi-Filmi julkaisi 1922 ulkoministeriön tilaaman mainoselokuvan Finlandia. Näin elokuvasta kerrotaan Elonet-verkkosivuilla:

”6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään”, syntyi ulkoministeriön tilauksesta. Mykkäelokuvan sisältösuunnitelman laati lähetystöneuvos Georg Theslöf, ja sen ohjauksesta huolehti Eero Leväluoma Erkki Karun valvonnassa. Finlandiasta valmistettiin kopioita ainakin seitsemänä erikielisenä versiona, ja sitä esitettiin vuosikymmenen mittaan useissa Euroopan maissa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikassa.


Junttamiehet Tervajoen siltatyömaalla Vahvialassa. Kuva: R. Pitkänen. 1920 - 1929. Museovirasto.
Junttamiehiä työssään 1920-luvulla. Kuva: R. Pitkänen. Museovirasto.



Laki ja laillisuus

Suomen laki on aikanaan lainattu muinaisruotsin sanasta lagh. Sanaa käyttää jo Mikael Agricola. Taustalla on latinan lex.

Agricola käyttää myös sanaa oikeus, jopa sanan nykymerkityksessä. Oikeus on johdettu sanasta oikea.

Ohjeenani Suomen laki...

”Tehtävääni koetan voimieni mukaan täyttää, ohjeenani Suomen laki ja Suomen maan ja kansan menestys. (...) kaikki hyökkäykset maan ulkonaista turvallisuutta ja sisäistä oikeusjärjestystä ja laillista valtiovaltaa vastaan torjutaan. Mutta samalla on vaadittava, että julkisissa toimissa olevat tekevät tehtävänsä niin, että jokainen kansalainen tuntee nauttivansa laillista oikeusturvaa.”

Tähän tapaan jyrähteli tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg virkaanastujaispuheessaan 26. heinäkuuta 1919. Tasavalta oli nuori, olot olivat monin tavoin vakiintumattomat. Ståhlberg oli päättänyt puhua painokkaasti laista ja laillisuudesta sekä turvallisuudesta ja oikeusturvasta.

Tuossa historiallisessa tilanteessa valinta oli vähintäänkin ymmärrettävä. Nyt oltiin vasta rakentamassa vakaan yhteiskunnan perusteita, ja Suomen lain merkitystä tuskin oli mahdollista tuossa tilanteessa liikaa korostaa.

Ståhlberg muistetaan etäisenä miehenä, joka teki aikalaisiinsa majesteetillisen vaikutuksen. Tämä pohjimmiltaan ujo mies ilmeisesti kirjoitti vähäpätöisimmätkin puheensa etukäteen paperille.




Laki kaikille sama?

Kysymys laillisuudesta liittyy usein kysymykseen siitä, onko laki kaikille sama. Vuosina, jolloin demokratian ja tasavallan perustuksia rakennettiin puhein ja kirjoituksin, tämän vakuuttaminen oli varmaankin välttämätöntä.

Myöhempinäkin aikoina kysymys on ollut olennainen, erityisesti siitä näkökulmasta, voivatko kaikki ymmärtää lakikieltä samalla tavalla. Analyysi lakitekstien risti- ja pykäläviittauksista antaa aihetta olettaa, että laki ei ole sama kaikille:

Spesialistilla ja ei-spesialistilla on erilaiset mahdollisuudet ymmärtää lakia. Tämä sotii sitä periaatetta vastaan, jonka mukaan lain on oltava puolueeton teksti – sama kaikille. Analyysimme osoittaa, että näin ei käytännössä ole.

Lain pitkä historia

Niin lakikeskustelujen kuin itse lakienkin historia on pitkä. 1920-luku on tässä mielessä lähes lähimenneisyyttä! Suomessa tiedetään sovelletun kuningas Maunu Eerikinpojan maanlakia jo 1350-luvulla. Maanlaki uudistettiin Kristoffer-kuninkaan hallituskaudella vuonna 1442.

Ruotsissa hyväksyttiin 250 vuotta sitten painovapausasetus. Merkitsikö sanan- ja painovapaus 1700-luvulla samaa kuin nykyään?

Suomalainen lakikirja 250 vuotta

Suomalaisen oikeuskielen vaiheita käydään läpi teoksessa Oikeuskieli ja säädöstieto: Suomenkielinen lakikirja 250 vuotta (Suomalainen lakimiesyhdistys 2010). Teoksen mukaan vuosi 1759 oli käännekohta suomalaisen oikeuskielen historiassa: tuolloin ilmestyi painosta ensimmäinen suomenkielinen lakikirja, vuoden 1734 lain käännös (s. XIII).

Ruotsin vallan aikaista tilannetta teoksessa kiteyttää vanhan kirjasuomen tutkija Pirkko Kuutti:

”Lakisuomi ei kehittynyt Ruotsin vallan aikana terminologialtaan ja sanonnaltaan johdonmukaiseksi eikä sellaisten kielten tasolle, joilla pystyttiin ilmaisemaan monien erityisalojen ilmiöitä. (...) Yleinen vaikutelma on, että suomalaisen kirjoitetun lakikielen kehittäminen oli yksilöiden varassa. Vasta painettu lakikirja toi lain samassa kieliasussa kaikkien lukijoidensa käyttöön.” (S. 127.)

Itsenäisyyden ajan oikeskielen kehittämisen ja huollon tilannetta valottaa samassa teoksessa virka- ja säädöskielen tutkija Aino Piehl. Hän kertoo muun muassa 1900-luvun alun tapahtumista: Lakikielen sanastoa oli tarpeen vakiinnuttaa ja kehittää. 1920-luvulla tehtiin useita aloitteita lakikielen sanakirjan laatimisesta. Vuonna 1927 ehdotettiin juridisen tietosanakirjan laatimista, ”koska tarvittiin myös juridisten käsitteiden ja niiden taustojen selittämistä”. (S. 149, 151.)

Pakottava laki kaikille sama?

Vuosina 2010–2013 lakikielestä keskusteltiin monista näkökulmista myös Kotuksen Leksa-säädöskieliblogissa.

Kansanedustajien laatima turhien säädösten lista on aihepiiriltään mielenkiintoinen. Huomattavan moni turhista säännöistä käsittelee alkoholia ja kaupankäyntiä. Listalla on myös kieltoja ja käytäntöjä, joilla ei ole lain eikä asetuksen asemaa. Kaikki turha kansalaisten ohjailu on niputettu räväkästi yhteen. Kummallista kyllä, lehtitietojen mukaan kansanedustajat ovat itse olleet eduskunnassa hyväksymässä joitakin listaamistaan turhista säädöksistä. Varmaankin turhauttavaa!

Lehtimajan mukaan suomalainen oikeuskieli ei enää helähdä Viipurin vanhalla kaiulla. Siitä on tullut ”elefanttitautista käännösmössöä”.


Laillisuuden talo

1920-luvulla rakennettiin laillista yhteiskuntaa. Samaan aikaan rakennettiin myös lainsäätäjille arvoistaan työpaikkaa, eduskuntataloa. Talon peruskivi muurattiin huhtikuussa 1927. Talon oli määrä valmistua jo kevääksi 1929. Lakkojen, työselkkausten ja muiden ongelmien vuoksi rakennustyö kesti kuitenkin viisi vuotta. Juhlallisia vihkiäisiä vietettiin maaliskuussa 1931.


Eduskunta vaikuttanut kielen kehitykseen

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma piti elokuussa 2013 juhlapuheen Oma kieli 150 vuotta -juhlatilaisuudessa Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Tässä katkelmia puheesta:

Myös eduskunta on vaikuttanut suomen kielen kehitykseen. Kansanedustajat ovat vaikuttaneet erityisesti lakikieleemme, joka itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä ei ollut vakiintunutta. 1920-luvulla kansanedustajana toiminut professori Julius Ailio sanoi, että ”eduskunnan pitää lakikielen kehityksessä käydä etunenässä, ottaa huomioon kielentutkimuksen tulokset ja koettaa päästä vakiinnuttamaan meidän virallista kirjoitustyyliämme ja kehittää sitä edelleen”.

Poliittinen valtakamppailu eri valtioinstituutioiden välillä heijastui myös kieleen. Eri valtioelinten kieliasusta käytiin kovaa kamppailua koko 1920-luku. Hallitus tahtoi korostaa omaa asemaansa kirjoittamalla esityksiinsä ”Hallitus”-sanan aina isolla kirjaimella. Eduskunnan valiokunnat puolestaan kirjoittivat ”hallituksen” aina pienellä kirjaimella.

Suomen kielen laajin ja tärkein opaskirja ja selitysteos oli pitkään Nykysuomen sanakirja. Tämä teos sai alkunsa, kun eduskunta hyväksyi vuonna 1927 aloitteen ”suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Aloitteen tekemiseen vaikuttivat lainsäädäntötyössä havaitut vaikeudet. Sanakirjaa tarvittiin, koska lakitekstien selkeyttä ja täsmällisyyttä oli vaikea valvoa.


Pikku-Mallan tunturi talvella. Kuva: Juhani Ahola. 1921 - 1929. Museovirasto.
Pikku-Malla-nimisen tunturin lumipeitteinen laki kuvattuna 1920-luvulla. Kuva: Juhani Ahola. Museovirasto.


Laki ja oikeus kansan suussa

Väkevämmän laki voittaa heikomman oikeuren.(Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)

Kotikissalla on oikeus oman talon hiirihin. (Isokyrö, S. Tanner, 1934)

Se asija ei olekaan koiran purema, ku se on oikeuden panema. (Juva, L. Maljanen, 1932)

Tule tänne vaan, sillä oikeus on kova, sanoi talitiainen, kun hän kurkea nokasta talutti. (Loimaa, K. Seppälä, 1933)

Hyvä tuli, tuomari nauraa! sanoi väärän asiansa voittanut mies oikeudessa. (Paltamo, Matti Lehtola, 1933–1934)

Ei väsy herrat kirjottaessaa eikä oikuus tuomitessaa. (Valkeala, A. Stenroth, 1932)

Laki on laki ja se on niin kuinka sitä käytetään. (Alatornio, S. Honkanen, 1933)

Eipä sitä koirra purrut jonk on laki lankettanut.(Hausjärvi, K. Ledig, 1936–1937)

Kaksi miestä ratsailla. Vasemmalla tohtori af Heurlin. Kuva: Juhani Ahola. 1921 - 1929. Museovirasto.
Kaksi miestä ratsailla 1920-luvulla. Kuva: Juhani Ahola. Museovirasto.

Suomes o sellane lak, et kel ei uo hevosta, ni kävelkyöö jalkasii. (Joutseno, A. Pekurinen, 1932)

Se on vanha Ruotsin laki, jolla ei ole hevosta kävelköön jalkasin. (Hausjärvi, J. Sillanpää, 1936–1937)

Väkevämmän laki voittaa heikomman oikeuren.
(Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)

Laki laatii lautamiehen mutt ei lautamies lakia.
(Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)

Laki on herroille lempeä mutta kyllähän köyhää kourii. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)

Laki herroilta eväät syö köyhille raippoja antaa.
(Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)

Löytyy laki laiskallekkin norja vitsa virkullekkin.
(Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)

Lak siätiä, oikeus piättiä, Jumala vua totistua.
(Joutseno, H. Lampinen, 1932)

Lak on niin kus se luvetaa. (Kiuruvesi, H. Martikainen, 1932)

Lak on tehty rikottavaks. (Laukaa, J. G. Oksanen, 1932)

Kello on kuusi ja Suomessa laki uusi! (Paltamo, Matti Lehtola, 1933–1934)



Vuosikymmenen sanoja

Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1920-luvulla? Jonkinlaisia vastauksia kysymykseen saa tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monistä lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1920-luvun tuotoksia:

  • ajoittaa ’dateerata’ (E. A. Saarimaa 1927)

  • asentaa ’montteerata’ (insinööri Erkki Härkönen 1924)

  • avanne ’fisteli’ (lääketiet., Lauri Hakulinen 1928; aikaisemmin aukoma)

  • elokuva, elokuvata (Artturi Kannisto 1927)

  • halkio (lääketiet., L. Hakulinen 1928)

  • jännite (sähkötekn., 1928)

  • kiinnostaa, kiintoisa (V. Saukkola 1924)

  • kustanne ’kustannustuote’ (1921)

  • kustantamo (1923)

  • käynnistää (1928)

  • lounas ’aamiaispäivällinen’ (= engl. ’lunch’; J. W. Tuurnan eli pakinoitsijanimimerkki Timon ehdottama Uuden Suomen Iltalehdessä 1926; kansankielessä paikoin  merkityksessä ’päivällinen, keskipäiväateria’)

  • mainonta, mainos, mainostaa (E. A. Saarimaan ehdottamat 1928; nimitystä mainos oli jo 1832 Gottlund käyttänyt Otavansa II osassa merkityksessä ’persoona’, kieliopin terminä)

  • oikosulku (L. Hakulinen 1928; ennen lyhytsulku)

  • pienjännite (1928; ennen matalajännitys)

  • polkumyynti (1924)

  • suurjännite (1928; ennen korkeajännitys)

  • sähke (Erkki Reijonen n. v. 1929)

  • tavoite (Volter Kilvellä 1918, uudelleen tuonut julkisuuteen E. A. Saarimaa 1927)

  • tyrmätä (L. I. Itkonen 1928, mallina Lapin suomen tyrmistyä = mennä tyrmään ’mennä tainnoksiin’)

  • varauma (Aarni Penttilä 1928, Setälä oli aikaisemmin käyttänyt johdosta varauminen)

  • varuskunta (Juhani Aholla eräässä sitaatissa eri merkitysvivahduksessa jo 1918, yleiseen käyttöön saattanut E. A. Saarimaa 1927).

Yleisötilaisuus Sortavalassa 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Yleisötilaisuus Sortavalassa 1920-luvulla. Ylhäällä Singerin mainoskyltti. Kuva: Museovirasto.


Urheat urheilijat?

Vuosikymmen oli urheilun juhlaa. Paavo Nurmi juoksi itsensä lentäväksi suomalaiseksi. Lahdessa järjestettiin 1926 hiihtolajeissa kongressikilpailut, jotka myöhemmin virallistettiin maailmanmestaruuskilpailuiksi.

Verbi urheilla on johdettu sanasta urho. Se esiintyy jo Mikael Agricolan teksteissä ja tarkoittaa täysikasvuista miestä ja sankaria.

Juoksukilpailu Eläintarhan kentällä 1921.Paavo Nurmi johdossa. Museovirasto.
Paavo Nurmi juoksukilpailun johdossa Eläintarhan kentällä Helsingissä 1921. Museovirasto.


Ajan sanojen juurilla

Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuillamme on julkaistu monien 1920-lukuun liittyvien sanojen selityksiä.

Yleisradiotoiminta talkoi Suomessa 1926. Radio-sanan pohjana on latinan radius.

Jo vuonna 1897 ehdotettiin telefonin tilalle sanaa puhelin.

Penisilliini löydettiin jo 1800-luvulla, mutta lääkkeeksi sitä osattiin käyttää vasta toisen maailmansodan lopussa, vaikka sen ominaisuudet huomattiin jo 1920-luvun lopussa.

Mainos on johdettu murteissa käytetystä verbistä mainoa, joka tarkoittaa ihmettelemistä ja kehumista.

Kone-sanan historiasta löytyy sellaisia merkityksiä kuin ’taikakalu’, karjalassa myös ’taika’.


Elokuvan Meidän poikamme mainosjuliste (1929). Kuva: KAVI.
Elokuvan Meidän poikamme mainosjuliste (1929). Kuva: KAVI.


Kliffaa leffassa!

Vuosikymmenen uudissanoja olivat muassa Artturi Kanniston kehittelemät elokuva, elokuvateatteri ja valkokangas.

Helsingissä mentiin jo 1910-luvulta alkaen leffaan. Kanniston huvitukselle ehdottama nimitys elokuva ei slangissa saavuttanut kummoista suosiota. Levarin ja leffan taustalla on ruotsin ilmaus levande bilder ”elävät kuvat”, josta kääntämällä Kannisto ehdotuksensa teki. Yleiskielessä käännös, slangissa väännös.


Elokuvan Anna-Liisa mainosjuliste (1922). Kuva: KAVI.
Elokuvan Anna-Liisa mainosjuliste (1922). Kuva: KAVI.


Gramofoni His Master's Voice. 1927 - 1929. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Elokuvien lisäksi huvia tarjosi musiikki. Gramofoni 1920-luvulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Elokuvat jo Vanhempieni romaanissa

Vuosina 1928–1930 julkaistussa teoksessaan Vanhempieni romaani Arvid Järnefelt antaa elokuvienkin tulon toimia esimerkkinä kaupungistumisen etenemisestä.

Siihen aikaan kun voutimme, niinkuin edellä on kerrottu, ihmetellen töllisteli uusia tulokkaita ja korvat hörössä kuunteli heidän uusia puheitaan, ei vielä ollut seudullamme olemassa noita suuria komeuksia, jotka nyt viskaavat savupiippunsa pilvien tasalle ja todistavat itsestään peninkulmien päähän, muutettuaan pienen pysäkkimme ympäristön melkein kaupungiksi puoteineen, osuuskauppoineen, näyteikkunoineen, kahviloineen, pankkeineen, teurastamoineen, partureineen, muotiliikkeineen, elokuvineen ja teattereineen, joka sijaitsee ”Tietolassa”, työväen uhkeassa talossa.

Tämä Tietola, joka on kaiken sen ympärille kasvaneen komeuden keskellä, ei kuitenkaan ole mikään viime aikain tuote, vaan se rakennettiin jo kuusikolmatta vuotta sitten eli melkein ensimmäisinä vuosina sen jälkeen, kun sosialistit olivat seudullemme ilmestyneet.

(Vanhempieni romaani, III osa, luku 6.)

Klassikkokorpuksessa julkaistussa, teoksen myöhempään painokseen pohjautuvassa tekstissä ei ole jäljellä muuta nykysuomesta poikkeavaa muotopiirrettä kuin aikain-asuisen monikon genetiivin muoto. Yksikkövartalon pohjalle rakentuvat monikon genetiivit säilyivät juuri a-vartaloisissa sanoissa vielä vuosikymmeniä.

Jos katkelmaa vertaa teoksen ensipainokseen, huomaa kuitenkin, että kieliasua on modernisoitu useissa kohdin. Jo 1890-luvulla tuotantonsa aloittaneena kirjailijana Järnefelt käytti kun-pronominista vielä vanhaa diftongillista kuin-asua.

Korjauksia on tehty myös sanastoon ja lauserakenteisiin. Järnefelt on alun perin käyttänyt yllä-adverbiä edellä-muodon asemesta lauseessa niin kuin yllä on kerrottu. Liiaksi ruotsin mallin mukaisina pidettyjä sanakäänteitä on siis suomalaistettu. Voudin on todettu myös töllistelleen uusiin tulokkaisiin eikä uusia tulokkaita.

Teatteri-sanan komitatiivimuoto on Järnefeltin jäljiltä ollut asussa teatterineen. Tämä näyttää kirjoitusvirheeltä, mutta yksiköllisiä komitatiivimuotoja on satunnaisesti käytetty vielä 1900-luvulla, vaikka jo August Ahlqvist leimasi nämä virheellisiksi. (Petri Lauerma)


Kihlauskylpylä-elokuvan (1924) kuvaukset. Kuva: KAVI.
Kihlauskylpylä-elokuvan (1924) kuvaukset. Kuva: KAVI.

Sukunimilaki

Sukunimilaki hyväksyttiin monien värikkäiden vaiheiden jälkeen vuonna 1920. Laki tuli voimaan vuoden 1921 alusta.


Finland får sin första släktnamnslag

År 1921 trädde Finlands första släktnamnslag i kraft. Från och med detta år blev det obligatoriskt för varje finländare att ha ett släktnamn eller, som vi ofta säger i dag, efternamn.

Läs mer


Suomen suku- ja lisänimistön koostumus. Kuva: Se tavallinen Virtanen.
Suomen suku- ja lisänimistön koostumus. Kuva Sirkka Paikkalan kirjasta Se tavallinen Virtanen.

Miten Saarisesta tuli Saarinen?

Arkkitehti Eliel Saarisen isä Juho Saarinen (s. 1846) on kertonut muistelmissaan sukunimensä synnystä. Juho oli papinkoulun käytyään saanut vuonna 1859 isältään luvan lähteä jatkamaan opintoja edellisenä vuonna Jyväskylään perustettuun suomenkieliseen yläalkeiskouluun. Ohjeita hän sai Sysmän kirkkoherralta, rovasti Jakob Johan Lindeqvistiltä. Juhoa kouluun varustettaessa isä oli todennut: ”Kun sinä nyt lähdet kouluun, niin pitäähän sinulla olla kölli.” Kölliä käytettiin siihen aikaan Sysmässä merkitsemään sukunimeä; siellä kysyttiin ”Mikäs sen herran kölli on ja kuinkas herraa karahtierataan?” Leskirouva Lenbohm oli ehdottanut Juholle sukunimeä Hörlin 29, mutta isä oli valinnut aapiskirjan nimiluettelossa mainitun nimen Qvickström. (Saarinen 1920: 68–69, 86.) Nimi ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi, mistä Juho Saarinen kertoo seuraavasti:

Oltuani ehkä kuukauden päivät koulussa kutsui opettaja minut eräänä päivänä kamariinsa ja virkkoi: ”Ei se sinun ruotsalainen sukunimesi ole oikein mukava, kyllä sinun on saatava suomalainen nimi.” Asiasta neuvoteltuaan kanssani ja kuultuaan kotini sijaitsevan Saarenkylässä sanoi hän: ”Siitähän se tuleekin oikein sopiva sukunimi: Saarinen.” Ja sitä tietä meni minun ruotsalainen köllini! (Saarinen 1920: 120–121.)

(Sirkka Paikkala: Se tavallinen Virtanen, s. 450–451)


Se tavallinen Virtanen
Klikkaamalla kuvaa pääset pdf-muotoiseen kirjaan.

Sukunimilain vaiheita
Sukunimilain säätämisen vaiheita käydään läpi nimistöntutkija Sirkka Paikkalan väitöskirjassa Se tavallinen Virtanen (s. 580–583). Tässä katkelma teoksesta:

Lakiesitys otettiin täysistunnossa 15.10.1920 toiseen käsittelyyn. Yleiskeskustelussa painotettiin pitkäaikaista tarvetta lakiin, mutta tuotiin esiin myös vaikeudet, jotka olivat liittyneet vapaaseen nimenmuutosoikeuteen: ”Varsinkin rikolliset henkilöt käyttävät tätä hyväkseen siten, että saattavat muuttaa nimensä 2, 3 kertaa jopa enemmänkin ja siten päästä tuosta ikävästä ja pahoin tunnetusta firmanimestä. Sillä oikeastaanhan on sukunimikin tavallaan jonkunlainen firmanimi.”

Kantaa otettiin myös valiokunnassa erimielisyyttä aiheuttaneeseen aiheeseen, kuka hoitaa sukunimien antamisen ja muuttamisen, papit vai henkikirjoittaja. Tuleva arkkipiispa, kokoomuksen Erik Kaila totesi, että

Papiston puolesta on melkein ilolla tervehdittävä, että näin vaivaloinen asia annettaisiin henkikirjoittajan tehtäväksi. Mutta sitä vastustaa kuitenkin se asianhaara, että henkikirjoittaja asuu kaukana suuressa piirissä, johonka yksityisen on vaikea päästä, jotapaitsi hän on melkoisen osan vuodesta matkoilla. Ei voi sentähden pitää tarkoituksenmukaisena eikä käytännöllisenä, että asia jätettäisiin henkikirjoittajan huostaan. (Valtiopaivat 1920. Poytakirjat II.)


Keskustelu naisen sukunimestä

Kirjassa Se tavallinen Virtanen käsitellään myös  naisen sukunimeä lainsäädäntökeskustelussa (s. 560–561), muun muassa tähän tapaan:

Vuoden 1920 sukunimilaki oli antanut naiselle oikeuden miehensä sukunimeen, mutta ei siihen velvoittanut. Avioliitossa syntyneet lapset saivat isänsä sukunimen. Vasta vuoden 1929 avioliittolaki määräsi naisen kantamaan miehensä sukunimeä joko sellaisenaan tai omaan sukunimeensä yhdistettynä. Yhdistelmänimeä ei tarkoitettu kuitenkaan periytyväksi nimeksi, joten se ei perinteisessä mielessä täytä sukunimen kriteerejä, vaikka se juridiselta kannalta lain säätämisen jälkeen sukunimi onkin. – Miehen nimen käyttöpakko poistui vuoden 1985 sukunimilaissa, jolloin se oli kestänyt 56 vuotta.



Vakiinnuttamisen vuosikymmen

1920-luku oli merkittävä vuosikymmen suomen kielen vakiinnuttamisen kannalta. Kirjassaan Kielenhuollon juurilla (SKS, 2014) Taru Kolehmainen kiinnittää erityistä huomiota vuoteen 1927:

Vuosi 1927 oli hyvin merkittävä vuosi suomen kielen vakiinnuttamisen kannalta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) vuosikertomukseen kirjattiin kaksi aloitetta, joista toinen johti kirjakielen sanakirjan eli Nykysuomen sanakirjan toimitustyön aloittamiseen ja toinen ensimmäisen varsinaisen kielenhuoltoelimen eli SKS:n (lisätyn) kielitieteellisen valiokunnan perustamiseen. (S. 77.)

SKS:n kielivaliokunta (...) piti ensimmäisen kokouksensa E. A. Tunkelon kotona Helsingissä 29.9.1928. (...) Järjestäytymisen jälkeen mentiin suoraan käytännön toimiin. Ensimmäisen kokouksen asiaslistalla olivat vierassanat, lähemmin uudehkohjen vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksen (ja ääntämisen) vakiinnuttaminen. (S. 82.)

Kielivaliokunnan ensimmäisen syyskauden (1928) päätösten selostuksissa saa eniten palstatilaa edellä kerrottu ensimmäisen kokouksen kiista ja päätös vierassanojen kirjoittamisesta. Muita vierassana-asioita oli miljardin, bulevardin ym. kirjoittaminen ja sanatyypin ”federatsioni” suomalaistaminen (federatio vai federaatio?), jossa päätökseksi tuli – nytkin keskustelun ja ääenstyksen jälkeen – asu federatio, samoin resoluutio, emootio, mutta prepositio, opinio. (S. 85.)

Sanastuksen alkuvaiheet

Sanastuksesta alettiin puhua yleisesti suomen kielen tutkimuksen yhteydessä viimeistään 1920-luvulla. Sanojen ja paikannimien laajamittainen keruu alkoi kuitenkin jo aiemmin E. N. Setälän aloitteesta. Vuonna 1927 Sanakirjasäätiö alkoi julkaista Sanastaja-lehteä, jossa tiedusteltiin kiinnostuneilta kansalaisilta murresanoja Suomen murteiden sanakirjaa varten.

Kieliaineisten julkaiseminen 1920-luvulta alkaen
Ensimmäisen sadan vuoden aikana suomalainen fennougristiikka oli luonteeltaan pitkälti kieliaineksen keruuta. Kun keruu Suomen itsenäistyttyä ja Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton, rajojen sulkeuduttua tuli mahdottomaksi, tarmo käännettiin julkaisemiseen ja tutkimiseen. Seuraavina vuosikymmeninä, 1920-luvulta alkaen, ilmestyi valtava määrä kielennäytteitä ja vankkaa kielitieteellistä perustutkimusta sekä myös folkloristisia ja uskontotieteellisiä tutkielmia. Seuraavat fennougristisukupolvet kouliintuivat ammattiinsa useimmiten edeltäjiensä materiaaleja julkaisemalla ja oppivat sitä kautta tutkimansa kielet.
Lama jo 1920-luvulla?

Lama-sana on alkanut vakiintua Suomessa ilmeisesti 1920-luvulla. Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1933: ”Kansantaloustieteen ajattelijat ovat – – koettaneet keksiä positiivisia keinoja laman voittamiseksi ja uuden nousukauden aikaansaamiseksi.” Talouselämän terminä lamaa, lamatilaa on kyllä käytetty aikaisemminkin. Kalevi Koukkunen mainitsee vierassanojen etymologisessa sanakirjassaan, että nämä sanat esiintyvät jo J. Conradin teoksessa Kansantalouspolitiikka, joka on julkaistu Laura ja Leo Harmajan suomentamana vuonna 1913.


1920-luvulla perustettu Sanakirjasäätiö lähetti murteenkeruun ammattilaisia kenttätöihin ja alkoi julkaista Sanastaja-lehteä keruuavuksi vapaaehtoisille vastaajille

Vuonna 1924 perustettiin kansankielen sanakirjan (nyk. Suomen murteiden sanakirjan) suurhanketta varten oma laitos, Sanakirjasäätiö. Sen tarkoituksena oli kerätä suomen murteista sanastoa ja muuta tarpeellista aineistoa, pitää vireillä yleisön keruuharrastusta sanakirjan aineiston kartuttamiseksi, tallettaa, hoitaa ja tarjota tutkijoiden käytettäväksi sanakokoelmia sekä laatia sanakirjan käsikirjoitus ja julkaista se.

Sanastonkeruutyön laajuus oli ymmärretty edellisvuosikymmenten kokeilujen jälkeen, ja uuden sitä koskevan suunnitelman laati valtiovallan toimeksiannosta dosentti Kai Donner vuonna 1926. Suunnitelmassa suomen puhuma-alue oli jaettu murrealuejakoa myötäillen 23 keruupiiriin, joista kustakin pyrittiin saamaan ainakin yksi tyhjentävästi kerätty murresanasto. Yksittäisen pitäjän täydellisen sanaston kerääminen veisi useamman vuoden, ja täksi ajaksi pyrki säätiö kiinnittämään koulutetun kerääjän jokaiseen keruupiiriin. Keruun tavoitteena oli todellisten murre-esiintymien, aidon kielenkäytön kirjaaminen.


Helsinkiläisen ässän mysteeri

Kiinnostava kysymys on, miten ”helsinkiläinen ässä” on muodostunut niin sanotuksi kansanlingvistiseksi faktaksi. Jäljet näyttävät johtavan 1800-luvulle Helsingin ruotsinkielisiin näyttelijättäriin, joiden puheen liian etisestä ässästä E. N. Setälän tiedetään Kotikielen Seuran pöytäkirjan mukaan huomauttaneen. Slangitutkijoiden Heikki ja Marjatta Paunosen arkistot ja kontaktit paikantavat tämän ääntämyksen innovaattoreiksi Helsingin Kirkkopuiston tyttölyseon oppilaat 1920-luvulla. Oikeakielisyys- ja puheoppaat ovat paheksuneet etistä ässää ainakin 1930-luvulta lähtien, mutta suomalaisille iskelmälaulajille piirteestä muodostui Laila Kinnusen mallista jonkinlainen tavaramerkki.

Nuori neitonen kauppaamassa kukkia Helsingin kadulla 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Kukkien kaupustelua Helsingin kadulla 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.


Kahvitauko heinänteon välillä Jääskessä 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Piiat ja rengit heinäpellolla joskus 1920-luvulla Jääskessä. Museovirasto.
Piika ja menetetty maine

Piika-sanalla on kielessä lukuisia vastineita, joita kaikkia ei tosin voi pitää sen tarkkoina synonyymeina. On palvelija(tar), palvelustyttö, köksä, huushollerska, sisäkkö, apulainen, kotiapulainen ja talousapulainen. Luettelon sanat ovat suurin piirtein ikäjärjestyksessä. Piika ja palvelija ovat vanhimmat; ne esiintyvät jo vanhimmassa suomenkielisessä kirjallisuudessa 1500-luvulta lähtien. Kotiapulainen ja talousapulainen taas ovat ilmestyneet kieleen vasta vuoden 1920 jälkeen. Ne lienevät nimityksistä ainoat, joiden nykyään voisi kuvitella esiintyvän ammattinimikkeinä virallisissa yhteyksissä. Kaikkiin muihin liittyy jonkinlainen vanhahtavuuden tai arkisuuden sävy puhumattakaan piiasta, joka vaikuttaa suorastaan halventavalta.


Hahmo: Artturi Kannisto

Shaitanskajan kyläläisiä. Kuva: Artturi Kannisto. 1906 - 1906. Museovirasto.
Artturi Kannisto kuvasi matkoillaan paljon. Tässä Shaitanskajan kyläläisiä. Kuva vuodelta 1905 tai 1906. Museovirasto.


Artturi Kannisto (1874–1943) oli kielentutkija, erityisesti vogulin tutkija, Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori, Suomalais-Ugrilaisen Seuran sihteeri ja esimies. Kannisto toimi pitkään Ylioppilastutkintolautakunnan ja useiden tieteellisten seurojen ja akatemioiden jäsenenä. Suurimman elämäntyönsä Kannisto teki keräämällä kieli- ja kansatieteellistä aineistoa Länsi-Siperian mansien parissa. Kannisto keksi myös sanan, jota on pidetty suomen kielen pisimpänä.

Artturi Kanniston työstä ja suhteesta E. N. Setälään kerrotaan Satu Tannerin kirjoittamassa historiikissa Salaperäinen Suomen Suku (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2007). Kannisto muun muassa tyrmäsi Setälän ehdotuksen uudesta tutkimuslaitoksesta.

Vuosina 1926, 1928 ja 1934 ilmestyi kolmiosainen tieokirja Suomen Suku, jonka toimituskuntaan kuuluivat niin Kannisto kuin Setäläkin. Ensimmäisen osan alkusanoissa hanketta kuvataan näin:

Näin ”Suomen suku” valmistuneena käy välttämättömäksi tiedonlähteeksi jokaiselle, ken tahtoo tuntea oman heimon ja myös kaikkien kieliheimolaistemme omaperäistä elämää ja kulttuuria, niin aineellista kuin henkistäkin. Me näemme siitä entistä selvemmin sen pohjan, johon vuosituhansien takaiset esi-isämme lähtivät elämänsä peruskiveä laskemaan ja jolta sitten, vaihtelevin vaihein, lopulta heidän nykyisten jälkeläistensä, m.m. meidänkin elämänmuodot vähitellen ovat nykyiselle asteelleen kohonneet.

Suomalaisten rotuominaisuuksia. Kuva: Suomen Suku.
Suomen Suvussa esitellään ajan hengen mukaisesti ”rotuominaisuuksia”. Kuva: Suomen Suku.

Filosofian maisteri Artturi Kannisto. Kuva: Daniel Nyblin. 1900 - 1929. Museovirasto.
Filosofian maisteri Artturi Kannisto. Kuva: Daniel Nyblin. Museovirasto.

Kannisto ja suomen kielen pisin sana
Kannisto loi useita uudissanoja. Hän niin ikään rakensi  pisimmäksi mainitun suomenkielisen sanan. Tästä sekä muista pitkistä ja vähän lyhyemmistäkin sanoista kertoo Vesa Heikkinen videoblogissaan ”Pitkät sanat, eivät pitkästyttävät”. Mukana myös Tatu ja Patu! Sekä lapamato.



Laulua mansiksi 1900-luvun alusta

Kotuksen Nauhoitearkistossa on Kanniston keräämiä vahalieriöäänitteitä (1–53), erityisesti hänen mansien pariin suuntautuneelta tutkimusmatkaltaan 1901–1906: Tobolskin ja Permin kuvernementit, Pelym-joelta, Lozvan ja Tavdan alueiden kautta Konda-joelle. Äänitteet ovat vuosilta 1905 ja 1906. Sävelmät on julkaistu A. O. Väisäsen teoksessa Wogulische und ostjakische Melodien (1937).



Nauhotearkistolainen Jaakko Yli-Paavola haastatteli Artturi Kanniston tytärtä Tytti Kannistoa 1999. Tässä osa neljän tunnin nauhoituksesta.


Vahalieriön numero 1 sisältö. Artturi Kannisto. Kuva: Kotus.
Vahalieriön numero 1 sisältöä Artturi Kanniston kirjaamana.

kumarreksituteskenteleentuvaisehkollaismaisekkuudellisenneskenteluttelemattomammuuksissansakaankopahan


Vuosikymmenen kirjasatoa

Luonteeltaan karjalainen on vilkas, ystävällinen, avulias ja tavallaan avomielinen, mutta myös hedas epäluuloon, jos tähän on vähänkin aihetta. Käytökseltään karjalainen on luonteva ja miellyttävä, jopa jotkut matkustavaiset ovat hänessä havainneet jonkinlaisen ”ylimyksellisen leiman”. Karjalaisten olemuksessa ja elämässä on piirteitä, jotka viittaavat kauas muinaisuuteen, seikkoja, jotka toisinaan helpommin voi vaistota kuin sanoin selvittää.

(Suomen Suku, II osa: Karjalaiset, s. 12–13)



Poimintoja julkaisuista

Airila, M. ja Cannelin, K. 1920: Vierasperäiset sanat: ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. SKS.

Akateeminen Karjala-seura 1926: Suomalainen valtionyliopisto: Helsingin yliopiston kielikysymykset selvittelyä. Werner Söderström.

Cannelin, Kurt 1920: Suomalais-ruotsalainen sanakirja. WSOY. 3. lis. p.

Finne, Jalmari 1921: Kerrostumat paikannimissä. Historiallinen aikakauskirja N:o 1 - 2.

Rapola, Martti 1928: Äännehistoriallinen tutkimus Abraham Kollaniuksen lainsuomennosten kielestä. SKS.

Setälä, Vilho 1923: Täydellinen suomi-esperanto sanakirja. Otava.

Vuoristo, P. S. 1926: Kansakoulun kieliopin kertausharjoituksia. Otava.


Kotimaisten kielten keskuksen kirjastossa on 1920-luvulla ilmestyneistä kirjoista esimerkiksi Suomen Suku -kirjasarjan ensimmäinen ja toinen osa. Kolmannen, 1934 ilmestyneen osan alkulehdillä on omistuskirjoitus E. N. Setälälle.

Omistuskirjoitus Setälälle. Kuva: Suomen Suku III.



Sanoin saavutettu -sivujen toimitus

Vesa Heikkinen, päätoimittaja

Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.


Suomi 100
Sanoin saavutettu -sivut ovat osa Suomi 100 -ohjelmaa. Klikkaamalla kuvaa pääset ohjelman sivustolle.