Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Sanoin saavutettu: 1910-luku

Sanoin saavutettu, lausein luotu, tekstein tehty, puhein puolustettu.

Uusi vuosisata on syntynyt ja kulkee jo toisella kymmenellään. Maailma kuohuu, kuten aina. Kiinassa kaadetaan vanha valta. Uppoamaton Titanic painuu meren hyisiin aaltoihin neitsytmatkallaan. Euroopassa suistutaan sotaan, sotiin.

Suhteellisuusteoria, espanjantauti, Venäjän vallankumous, ruostumaton teräs, leivänpaahdin. Ensimmäinen maailmansota. Paljon isoja ja vielä isompia asioita koetaan.

***

Suomessakin sattuu ja tapahtuu. Senaatti antaa itsenäisyysjulistuksen 1917. Seuraavana vuonna käydään verinen sisällissota. Suomeen ehditään valita kuningaskin.

Kaikessa tässä kielellä on osansa. Monessa tapauksessa kielellä on suorastaan pääosa, kun kansalaisia ja kansaa liikutetaan ja liikutellaan. Varmasti ruostumattoman teräksen ja modernin leivänpaahtimenkin kehittelyssä tarvittiin kieltä, suhteellisuusteoriasta puhumattakaan.

***

Sanoin saavutettu: 1910-luku -sivulla tarkastellaan vuosikymmentä kielen kannalta. Monet 1910-luvun kieliasioista ovat tavalla tai toisella ajankohtaisia edelleen. Sivu sisältää poimintoja eikä pyrikään maalaamaan kokonaiskuvaa.

***

Kieli on kuin aika. Ei sarja toisistaan irrallisia hetkiä ja tapahtumia, vaan virta, jatkumo, kiertymö.

On sanottu runollisesti, että paikannimi on paikan muisti. Ajatusta voi laajentaa koko kieleen. Kieli on ihmisen, ihmiskunnankin muisti.

Raittiusseuran tilaisuus Kauhajoella. Kimy-Kustannus. 1910 - 1919. Kuva: Juho Niemi. Museovirasto
Raittiusseuran tilaisuus Kauhajoella 1910-luvulla. Kuva: Juho Niemi. Museovirasto.




Itsenäisyyden käsite

Mitä itsenäisyys tarkoittaa, mitä itsenäisyyden käsitteeseen kuuluu? Kielellisille ilmauksille on ominaista, että niiden merkitykset eivät ole yksiselitteisiä, kiinteitä eivätkä pysyviä. Niinpä nekin asiat ja merkityssisällöt, joihin sanalla itsenäisyys on aikojen saatossa viitattu, ovat moninaiset. Tätäkin sanaa on käytetty erinäisissä tarkoituksissa.

Käsitteet ovat kytköksissä aikaan ja tapahtumiin. Käsitteet liikkeessä: Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria -teoksen (Vastapaino, 2003) johdannossa todetaankin, että käsitteitä ei suinkaan voida selkeästi erottaa tapahtumista:

”Käsittein ilmaistut vaatimukset, kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ovat perusteita tiettyjen tapahtumien (Suomessa vuoden 1905 suurlakon ja vuoden 1906 eduskuntauudistuksen) ymmärtämiseen. Toisaalta on  myös tapahtumia (Suomessa esimerkiksi vuosi 1918), jotka pitkän aikaa jälkeenpäin antavat aihetta käsitteellisille kiistoille tapahtuman nimeämisestä.”

”Käsitehistoriasta puuttuu tieteenhistoriaan usein sisältyvä ajatus vääjäämättömästä edistyksestä. Käsitteiden muutokset merkitsevät kysymyksenasettelujen, asetelmien ja suhtanteiden muutosta, joita käsitehistoriallinen tutkimusote pidättäytyy arvostelemasta yleispätevillä kriteereillä. Siksi myös tieteellisinä pidettyjä käsitteitä analysoidaan puheenvuoroina aikakauden poliittisissa kamppailuissa, eivätkä ne sellaisenaan eroa esimerkiksi poliitikkojen, kielenuudistajien, toimittajien tai pakinoitsijoiden käyttämästä käsitteistöstä.”




Suvereenia kilvoittelua?

Ruotsin vallan aikana ’itsenäistä, suvereenia’ ilmaistiin usein ruotsin kielen mallin mukaan tehdyillä sanoilla, sellaisilla kuin itseasettunut, itseolevainen ja itseseisovainen. ’Itsenäisyyttä’ tarkoittivat vastaavasti 1700-luvun sanat itseolevaisuus, itsepysyväisyys, itseseisovaisuus ja itsestänsäseisovaisuus.

1800-luvulla sanoille tuli lisää kilpailijoita. Sellaisia olivat esimerkiksi oma-alkuiset sanat omaehtoinen, omaneuvoinen, omaperäinen, omavaltainen, omavarainen, oma(n)takeinen ja omintakeinen. Niillä oli kaikilla ’itsenäisen’ ohella myös jokin muu merkitys, joka sittemmin kehittyi niiden päämerkitykseksi.

Vakavia kilpailijoita 1800-luvulla olivat lisäksi itse-alkuiset yhdyssanat ja johdokset itseperäinen, itsepäällinen, itsevapainen, itsevarainen, itsetyinen, itsellinen ja itsekäs. Nekin kilvoittelivat aikansa, mutta jäivät sitten käytöstä tai erikoistuivat ilmaisemaan jotain muuta. Itse-alkuisten johdosten ryhmään kuuluivat myös itsanainen, itsenainen, itsinäinen ja itsenäinen.

Itsenäinen-sanan vanhin kirjallinen esiintymä on tiettävästi Elias Lönnrotin kynästä vuodelta 1836. Itsenäisyys-sanan isänä on kirjallisuudessa pidetty tavallisesti Volmari Kilpistä ja sanan syntymävuotena vuotta 1847. Todellisuudessa kunnia kuuluu kuitenkin S. Hilposelle, joka kirjoitti jo kuutisen vuotta aikaisemmin Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä (1841, n:o 49, s. 4):

”Suomen Sankarit sotivat sekä itsenäisyydensä ja vapaudensa että vanhan uskonsa tähden.”


Itsenäisyyden sanojen juurilla

Sanan itse alkuperäinen merkitys lienee ollut ’varjo’ tai ’varjosielu’; tähän viittaavat sanan ugrilaiskielten vastineiden merkitykset. Näkemystä tukee se, että aikoinaan ihmisen sielun on uskottu olevan hänen varjossaan, ja varjo on siis edustanut ihmisen henkistä minää.

Sana tasavalta on Elias Lönnrotin vuonna 1836 ehdottama sana, ja se syrjäytti niin republiikin kuin sille ehdotetut muut vastineet. Näitä olivat vapaa hallitusmuoto, vapaavalta, tasavaltakunta, vapaavaltakunta, vapaakunta, vapaavaltio, tasavallasto ja tasavaltio. Sanaan tasavalta kätkeytyy suurenmoinen lupaus: tasavallassa jokaisella on sama valta.

Sana presidentti on muodostettu latinan istumista merkitsevästä verbistä sedere ja etuliitteestä prae‑, joka tarkoittaa ’edessä’. Presidentti siis istuu edessä ja johtaa.

Ministeri on hallituksen jäsen, hallitusta johtaa pääministeri. Sana ministeri perustuu latinan sanaan minus, joka tarkoittaa vähempää tai vähemmän; latinan minister onkin ’palvelija, apulainen’.


Valamon jyrkkiä kalliorantoja 1910-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Näkymä 1910-luvulta Valamosta. Kuva: Museovirasto.

Itsensä hukkaamisesta itsemurhaan

Vuoden 1869 kirkkolaissa itsensä surmaamista ei enää pidetty rikoksena; kaikki siten kuolleet tuli tämän lain mukaan kuitenkin haudata hiljaisesti. Viime vuosisadan alussa hautaustavasta virisi uusi keskustelu, joka johti siihen, että kirkolliskokous ehdotti hiljaisen hautauksen poistamista. Eduskunta hyväksyi tämän ehdotuksen 1910. Jouko Sihvo toteaa teoksessaan Suomalainen itsemurha, että tällöin ”päättyi vuosisatoja kestänyt itsemurhan tehneiden ’syrjintä’”.


Itse-aiheisia tekstejä Kotus-blogissa

Mitä enemmän olen tarkkaillut tekstejä itsen (en itseni) kannalta, sitä enemmän itse on alkanut ärsyttää. Itseäni itse alkaa jo suorastaan raivostuttaa. Rupean itsevainoiseksi.

Mistä itse-sanan käytön runsastuminen kielenkäytössä voisi johtua?

Yhä merkillisempää oli luvassa terveysaseman itehoitopisteessä. Leikillinen kyltti johdatteli kävijän paikkaan, jossa sai mitata verenpaineen, ottaa virtsanäytteen ja tietenkin punnita itse itsensä. Itsehoitajan työhön toki oppii, mutta kun ne laitteet eivät puhu, eivät ainakaan vielä. Omahoitaja ehkä sanoisi kannustavan sanan painonpudotuksen onnistumisesta, neuvoisi tulkitsemaan verenpaineen raja-arvoja ja selittäisi virtsanmittausliuskareiden väritystä.


Itsenäisyysjulistus

Itsenäisyysjulistuksen antaminen oli yksi vaihe Suomen itsenäistymisprosessissa. Näitä vaiheita ja itsenäisyysjulistuksen syntyä kuvataan monissa verkkolähteissä. Tässä joitakin poimintoja.


Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen pyörteissä jo valtioksi valtiossa kasvanut Suomi katkaisi lopullisesti siteensä keisarikuntaan loppuvuodesta 1917. Kun Suomen eduskunta 6.12.1917 hyväksyi itsenäisyysjulistuksen, maan sisä- ja ulkopoliittinen tilanne oli kuitenkin harvinaisen sekava ja uhkaava. Jo vajaan kahden kuukauden kuluttua alkoi sisällissota, jonka molemmat osapuolet olivat niin vahvasti liittoutuneet ulkovaltoihin, että kiista oli käytännössä osa ensimmäistä maailmansotaa.


Suomen itsenäisyysjulistus on Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta 1917 antama esitys Suomen julistautumisesta itsenäiseksi Venäjästä. Suomen eduskunta hyväksyi esityksen 6. joulukuuta 1917 äänin 100–88. Tätä päivämäärää vietetään Suomen itsenäisyyspäivänä. Julistus oli kuitenkin vain osa Suomen itsenäistymisprosessia.


Svinhufvudin senaatin johtopäätös oli välttää äänestyksiä eduskunnassa, tehdä itse itsenäisyysjulistus ja antaa se ilmoituksena eduskunnalle sekä samaan aikaan tarvittavat lakiesitykset. Suomen kielen professori, senaattori Emil Nestor Setälä sai Carl Enckellin neuvotteluista tekemät muistiinpanot. Setälä kirjoitti Suomen itsenäisyysjulistuksen yön aikana marraskuun 30. päivän aamuksi.




Itsenäisyysjulistus. Kuva: Wikipedia.


Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1936. Kuva: Yle Elävä arkisto.
Presidentti Svinhufvud luki itsenäisyysjulistuksen radiossa, kun oli kulunut 20 vuotta julistuksen antamisesta. Tässä presidentti puhuu radiossa 1936. Kuva: Yle.




Joulukuussa 1917 annettu itsenäisyysjulistus on lyhyt ja väkevä teksti. Yhtäältä se on suunnattu otsikon mukaisesti Suomen Kansalle; toisaalta se puhuu Suomen kansan suulla ja puolesta.

Tekstin sävyä voi luonnehtia yleväksi ja julistavaksi, itsenäisyysjulistushan se onkin! Tekstissä ei kaihdeta isoja sanoja: järjestys, isänmaallinen velvollisuus, kaikki voimat, kansakunnan yhteinen päämäärä, kohtalo, vuosisatainen vapaudenkaipuumme ja niin edelleen.

Tekstin perusteella on itsestään selvää, että on olemassa yhtenäisiä kansoja ja kansakuntia ja että kullakin kansalla on maailmassa oma paikkansa ja kohtalonsa. Ei puhettakaan siitä, etteikö kansalla olisi yhteistä päämäärää!

Mutta miten tekstiä tulisi tulkita 2010-luvulla?


Vuosisadan alun sanoja

Lauri Hakulinen kuvaa klassikkoteoksessaan Suomen kielen rakenne ja kehitys (Otava, 1941–1946) myös 1900-luvun alun sanauutuuksia. Tässä poimintoja Hakulisen listalta:

  • aiheutua, aito, ajankohtainen, alkukantainen, arvonta, arvovalta, asiakas
  • eheyttää, elehtiä, elostella, esittely, evästää
  • haastattelu, hallinta, haltioitua, hermostuneisuus, heräte, hoidokki, huolto, hurmio, hyödyke
  • ihannoida, ikiliikkuja, ikäneito, ilmava, intohimoton
  • jae, jalkapalloilu, johdin, julkisivu, järjestäytyä
  • kaavake, kampaamo, kannattavuus, kansanomainen, kehittyneisyys, keskus, kierre, kiertue, kirjo, koje, korvike, kuolio, kurjalisto, kysyntä, kyvykkyys
  • lahjakkuus, lahjonta, latomo, leimikko, levikki, lomake, luonnehtia, luottamuksellinen
  • maasto, maksukyvytön, mehevöittää, menetelmä, merkityksetön, muuntaja, myyjätär
  • naurettavuus, nuorekkuus, nyrkkeillä, nähtävyys
  • ohjelmisto, ojentautua, oma-aloitteinen, onnellistaa, oppineisuus, otsikko
  • paahtimo, paitsio, pakokauhu, palvelijatar, paristo, partiolainen, perehtyneisyys, permanto, postitse, puhelu, pula, puolustautua
  • rahastaja, rangaistavuus, rautatieläinen, ruokala, ryhdikäs
  • saattue, samastaa, sanavalmius, sarveisaine, savuke, selostaa, sepite, sielukas, siirtolaisuus, sivistyneistö, suhdanne, suvuton, säännöstellä, säätiö
  • taantumuksellinen, tahdikas, takavarikoida, tarjonta, tarkkailla, tarmokkuus, tarvike, tase, tauko, taulukko, tehostaa, teurastamo, tiedottaa, tietosanakirja, tietämys, tiiviste, tilanne , toipilas, toverillinen, tuottoisa, tutkielma, tyhjiö
  • uhrautua, umpilisäke, unelmoida, uusinto, uusiutua
  • vaarantaa, vakio, valmentaa, valtuusto, vapautuneisuus, varastoida, varoke, vedos, veljeillä, verkkopallo, virkailija, virkateitse, voimailu, vuoropuhelu, värikäs
  • yhteiskunnallistaa, yksikäsitteinen, yksinkertaistaa, yleispätevä, ylittää, ymmärrettävyys
  • älykkyys, älymystö, ärsyke.



Häkilä-sanalippu. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Koje-sana on 1900-luvun alun uudissanoja. Yhdenlainen koje on tämäkin? Häkilä-sanalippu Suomen murteiden sana-arkistosta.


1900-luvun alussa -ke-loppuisten substantiivien määrä yleiskielessä karttui yhä. Vuosisadan ensi kymmeneltä ovat esimerkiksi sanat hyödyke, lisäke, lomake ja sulake. Savukkeetkin olivat noihin asti olleet sigaretteja tai paperosseja. Sanat korvike ja tarvike ovat peräisin 1910-luvulta. Nyt niin itsestään selvän tarvike-sanan sijasta saatettiin aikaisemmin käyttää esimerkiksi sanaa tarvetavara.

Ravintoloissa on omat mikkonsa. Vahtimestari oli ovimikko Heikki Paunosen Stadin slangin suursanakirjan (2000) mukaan jo 1910-luvulla. Vahtimikot tulivat 1920-luvulla ja niin ikään samamerkityksinen vagemikko jo 1910-luvulla. Baarimestaria alettiin kutsua saman mallin mukaan baarimikoksi 1940-luvulla.

Kiljusen herrasväki (Jalmari Finne, 1914)

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He juoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.

Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät heidän hukkuvan ja seurasivat perässä.

Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat ja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki katsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan liikenne oli pysäytettävä.


Tutkijan kommentti Kiljusiin

Näin Kiljus-näytettä kommentoi erityisasiantuntija Petri Lauerma, joka on ollut koostamassa Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -korpusta:

Suomen kielen kehityksen periodisoinneissa nykysuomen kauden katsotaan alkaneen jo 1880-luvun alusta. 1910-luvulla käytetty kielikään ei tietenkään aivan nykyisen kaltaista ole.

Näytteessä oleva jäljessään-asuinen muoto on modernisoitu. Ensipainoksessa muoto on asussa jälessään (1914: 15, 17). Nykyisen kaltaiseen k:n heikon asteen merkintään on kirjakielessä päädytty vasta myöhemmin.

Nykypäivänä harva puhuisi varmaan myös pulikoitsijoista. Lyhyempi pulikoija-tyyppi on pitkälti syrjäyttänyt tällaiset johdokset.


Raitiotievaunu, ei raidetievaunu?

Raitiovaunu. Kuva: Kuva-Plugi.Kiljusen herraväki seikkailee Helsingissä 1900-luvun alussa ja tekee tuttavuutta muun muassa raitiotievaunujen kanssa. Mutta miksi raitiotie on juuri raitiotie eikä raidetie?

Tätä asiaa pyrki selittämään myös pakinoitsija Olli eli Väinö Nuorteva. Ollin aivoituksia selvittelee Taru Kolehmainen Kielikello-kirjoituksessaan Olli kielenhuoltajana.

Ollilla oli selviä kielenhuoltajan otteita siinäkin mielessä, että hän vastaili välillä lukijoiden kielikysymyksiin. Joku oli kysynyt asiasta, joka on myöhemminkin noussut esiin: miksi on raitiotie eikä raidetie? Raitiovaunun kiskohan on selvästi raide niin kuin junanraidekin. Nykyajan kielineuvojan tavoin Ollikin yrittää ensin selvittää sanakirjasta raitio-sanan merkitystä. Hänellä ei kylläkään vielä silloin, 1949, ollut käytössään nykyajan kielineuvojan työvälineitä, Nykysuomen sanakirjaa eikä Perussanakirjaa; hän katsoi Lönnrotin sanakirjasta (1870-luvulta) ja sai selville, että raitio merkitsee rattaiden tai reen jättämää jälkeä tiessä. Hän huomaa, että junanraide on koholla maan pinnasta, raitiovaunun kisko taas ei, joten se todellakin muistuttaa uurretta tiessä eli raitiota. Varsin nokkela selitys.


Buli fiutsika ja muuta Stadin slangia

Stadin slangilla on ikää vain hitusen enemmän kuin itsenäisellä Suomella; 1910-luvulla se oli vielä nuori, vaikkakin jo kehittynyt kielimuoto. Slangi syntyi vuosisadan vaihteessa 1890-luvulta alkaen Kallion ja Punavuoren kortteleiden suomen- ja ruotsinkielisissä poikaporukoissa, samaan aikaan kun Helsingin kasvu otti teollistumisen myötä aimo spurtin.

Pääraaka-aine slangissa oli ruotsi, ennen kaikkea ruotsin puhekieli ja slangi sekä Helsingin ympäristössä puhutut kansanmurteet. Mutta lainoja otettiin muualtakin, sellaisia kuin klesa, jengi ja dzelli.


1900-luvun alussa kannettiin huolta murteiden katoamisesta ja joukkoistettiin murresanaston keruutyö

Professori E. N. Setälä esitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kokouksessa 12.2.1896 ohjelman suomen kielen sanavarojen keräämiseksi. Ohjelman mukaan oli määrä toimittaa kolme sanakirjateosta: yleiskielen sanakirja (myöhemmin Nykysuomen sanakirja), vanhemman kirjakielen sanakirja (Vanhan kirjasuomen sanakirja) sekä kansankielen sanakirja (Suomen murteiden sanakirja). Kansankielen sanakirjassa oli tarkoitus esittää kaikki murresanat, jotka vain saataisiin kokoon, esitellä niiden eri murteissa esiintyvät muodot ja maantieteelliset levikit sekä valaista niiden käyttöä esimerkein.

Setälän sanakirjaohjelmaa on totuttu pitämään Suomen murteiden sanakirjan lähtökohtana, vaikka jo vuonna 1868 teki F. W. Rothsten SKS:ssa aloitteen kansankielen sanavarat ja puheenparret sisältävästä teoksesta, ja A. A. Borenius esitti vuonna 1877 Kotikielen seurassa ajatuksen ”murteissanakirjasta”.


Kiivaitakin kielikeskusteluja

Kieli on sekä järjen että tunteen asia, eikä näitä aina pysty erottamaan. Vuosikymmenten saatossa suomen kielestä on taitettu peistä mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Yksi jatkuva kiivaan keskustelun aihe on ollut yleiskieli ja sen normittaminen. Monet kielikeskustelut jatkuvat vuodesta ja vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen.

Pitkän linjan kielenhuoltaja Taru Kolehmainen julkaisi 2014 kirjan Kielenhuollon juurilla (SKS), jossa käydään läpi suomen kielen ohjailun historiaa, isoja linjoja ja pieniä yksityiskohtia.

Kirja on julkaistu myös pdf-muodossa Kotuksen verkkosivuilla. Alla kirjasta (suluissa sivunumerot) joitakin 1910-lukuun liittyviä poimintoja sekä muutamia linkkejä muun muassa suomen kielen lautakunnan suosituksiin.

Kielenhuollon juurilla (Taru Kolehmainen)
Klikkaamalla kuvaa pääset pdf-muotoiseen teokseen.


1900-luvun alkupuolelta lähtien alettiin julkaista kielioppaita, joihin kielenkäytön normit pyrittiin kokoamaan. Oppaissa oli alkuun myös ohjeita, jotka olivat vielä vakiintumattomia, etenkin ensimmäisessä, Knut Cannelinin 1916 julkaisemassa oppaassa. (Kolehmainen, s. 21.)

Suomen kirjakieltä kehitettiin ja vakiinnutettiin 1800-luvulla käytännön tarpeiden takia mutta ennen muuta siksi, että kielellä oli tärkeä merkitys suomalaisen kulttuurin ja siten kansakunnan ja valtion olemassaolon kannalta. Suomen kirjakielen kehittämisessä oli samaa kansallisromanttista kulttuurinationalismia, joka vaikutti 1800-luvulla monella taholla Euroopassa. Tämä kansallis-ideologinen näkemys leimasi suhtautumista suomen kieleen ja kielenohjailuun 1900-luvun puoliväliin saakka, jolloin vasta alkoi väistyä kieliopillis-puristinen tavoite ”hyvästä”, ”oikeasta” ja ”puhtaasta” ideaalikielestä. (S. 23.)

E. N. Setälä käy Tietosanakirjan (1914) oikeakielisyys-sanan selityksessään heti ongelman ytimeen:

Kysymys siitä, mitä kielen muotoja on katsottava ”oikeiksi” ja sen vuoksi huolellisessa kielessä, etenkin kirja- l. yleiskielessä hyväksyttäviksi, mitä taas ”vääriksi” ja kartettaviksi, on eri aikoina suuressa määrin kiinnittänyt sekä kielentutkijain että suuren yleisön mieltä. (S. 26.)


Haltia vai haltija?

SKS:n kielivaliokunta joutui halti(j)an kirjoitusongelman eteen vuonna 1937, kun Nykysuomen sanakirjan toimittaja Eino Suova esitti valiokunnan ratkaistavaksi kysymyksen ”Haltia vai haltija mytologisen olennon nimen kirjoitustavaksi?” Sanakirjan ensimmäinen osa oli tekeillä, ja hakusanan kirjoitusongelmaan haettiin normativiista ohjetta kielenkäytön ylimmältä auktoriteetilta.

Kielivaliokunta käsitteli Suovan kysymystä kokouksessaan 15.12.1937 mutta katsoi, ettei ollut aihetta muuttaa pitkäaikaista oikeakielisyyssuositusta haltija. Kun Suova ei siihen tyytynyt vaan pyysi eräin lisäperustein uutta käsittelyä, Tunkelo laati päätöksen tueksi lausunnon, joka noudatteli hänen Virittäjässä aikoinaan (vuosina 1911 ja 1916) esittämäänsä kantaa mutta sisälsi myös uusia perusteluja haltijan puolesta. (Kolehmainen, s. 189–195.)


Alkaa tehdä ja tekemään

Setälän lauseopista alkaa-verbin normi siirtyi myös kielioppaisiin. Samalla se sai 1800-luvun lauseoppeja ohjeistavamman, suorastaan käskevän sävyn. Varhaisin kieliopas, jossa normia käsitellään, on Allan Saratien Hyvää suomea (1917). Saratie ohjastaa tapansa mukaan hyvin railakkaaseen tyyliin: ”Muuten: alkaa-verbin ohella on käytettävä 1. infinitiiviä: alan lukea, alettaisiin kirjoittaa. Monet kuitenkin pyrkivät kirjakielessäkin viljelemään murteellisia muotoja alan lukemaan, alkoivat tekemään, vaikka miltei kivetkin heille puhuvat, että oikea muoto on: alan lukea, alkoivat tehdä. Sitävastoin kyllä: rupean lukemaan.” (Kolehmainen, s. 303.)


Hevosmiehiä rattailla 1919. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.
Tässä hyrysysyä perinteisempi menopeli vuodelta 1919. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.
Hevosvaunusta hyrysysyyn

Ensimmäisiä sanakilpailuja oli sanomalehti Suomettaren 1907 järjestämä kilpailu ”automobiilin” suomentamiseksi. Liikkeellä oltiin ajoissa, sillä kyseisiä menopelejä ei tiettävästi vielä hyristellyt Suomen teillä kuin muutama.

Hyrysysy-ehdotus sai niin paljon huomiota, että se pääsi sanakirjoihinkin: Kurt Cannelinin suomalais-ruotsalaiseen 1913, V. S. Alanteen suomalais-englantilaiseen 1919 ja Kataran suomalais-saksalaiseen sanakirjaan 1925. (Kolehmainen, s. 332.)



Mies ja poro (v. 1907-1910). Kuva: Hugo Simberg. Kansallisgallerian aineistokokoelmat.
Kuva: Hugo Simberg. Kansallisgallerian aineistokokoelmat.

Monikielinen Suomi

Vuoden 1919 hallitusmuodon 14. pykälän 1. momentissa todetaan, että suomi ja ruotsi ovat Suomen kansalliskieliä. Tämä periaate sitoi ja ohjasi muuta lainsäädäntöä. Suomen virallisten kielten taustaa valotetaan kielipoliittisessa toimintaohjelmassa Suomen kielen tulevaisuus (erityisesti luku 2).

Suomessa on aina asunut ihmisiä, joiden äidinkieli on ollut jokin muu kuin suomenkielisen enemmistön. Suomen ja ruotsin lisäksi täällä on puhuttu kauan muun muassa alkuperäiskieltä saamea, oikeammin kolmea saamen kieltä, yli neljänsadan vuoden ajan romania ja yli sata vuotta tataaria sekä pitkään käytetty viittomakieltä.

Suomen kielessä eletään 1910-luvulla nykysuomen kautta. Nykysuomen katsotaan alkavan jo noin vuodesta 1880. Sitä edelsivät vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen kaudet. Tämä kausijaottelu perustuu siis kirjoitetun kielen tarkasteluun.

Olot olivat 1800-uvun loppukymmenille tultaessa kehittyneet sellaiseen vaiheeseen, että edellytykset yleispuhekielen syntymiselle ja tällaisen kielimuodon tarve jo olivat olemassa. Näihin vuosikymmeniin voimmekin sijoittaa yleispuhesuomen synnyn. Ei tietenkään koskaan voida osoittaa syntymävuotta – prosessi oli vähittäinen.



"Ja jopa nyt... Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa rahatöissä ovat!" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.

(Maiju Lassila: Avuttomia, 1913.)



Tapahtumia
24.-26.6.1910
Ensimmäiset yleiset työväen soitto-, laulu- ja urheilujuhlat Tampereella.

21.12.1911
Nälkämaan laulu esitettiin ensimmäisen kerran Kainuun maanviljelysseuran kokouksessa.

22.9.1912
Perustettiin Kotimaisen Työn Liitto.

18.3.1913
Suomen Lähetysseuran Ambomaalle perustaman opettajaseminaarin toiminta alkoi.

6.9.1914
Hannes Kolehmainen lähti maasta palatakseen Amerikkaan.

9.12.1915
Tulitikkujen ja paperin vienti Suomesta kiellettiin.

30.4.1916
Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin Tampereen Hatanpäähän.

31.1.1917
Tammikuun keskilämpötilaksi vahvistettiin Helsingin Kaisaniemessä  -8,5 C° ja Sodankylässä -16,9 C°.

11.1.1918
Kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheim vaati sotilaskomitean muuttamista ylipäällikön esikunnaksi.

8.3.1919
Tornion ja Haaparannan välinen rataosuus valmistui.


The language fight in Finland. Kuva: Suomen suku.
Vuonna 1919 ilmestyneen kirjasen nimi kertonee sekin kielikysymysten vakavuudesta.

Pakollinen määräys ja muuta nimiasiaa

1850-luvulla alkanut suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen alkoi kehkeytyä 1910-luvulla yleiseksi ja yhtäläiseksi sukunimijärjestelmäksi. Taustalla olivat muutokset, jotka liittyivät monimutkaistuvan yhteiskunnan kirjallisten toimien lisääntymiseen. Kansallisuusaate edellytti suomalaisia sukunimiä, käytännön elämä – koulut, pankit ja rahatalous, postinkulku, armeija, yhdistykset ja organisaatiot, lisääntyvät rekisterin ja luettelot – pysyviä nimiä. Alettiin pohtia sukunimilain tarvetta. (Sirkka Paikkala)


Nimien omavaltainen muuttaminen

Suomen julistaminen sotatilaan ensimmäisen maailmansodan aikana aiheutti sen, että helmikuussa 1916 Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä julkaistiin ”Pakollinen määräys, jolla kielletään ristimä- ja sukunimien omavaltainen muuttaminen”.

Sirkka Paikkala valottaa asiaa väitöskirjassaan Se tavallinen Virtanen (SKS, 2004, sivut 398–400).


Kenraalikuvernöörin määräys 1916. Kuva: Se tavallinen Virtanen.



Sukunimilain säätämisestä

Sukunimilakia alettiin valmistella 1911. Senaatti esitti sukunimipakkoa: ”Suomen kansalaisten velvoittamiseksi käyttämään määrättyä sukunimeä, jota ei käy muuttaminen muutoin kuin lain säätämässä järjestyksessä”. Maassa oli vielä ”joukko henkilöitä, jopa kokonaisia perhekuntiakin, joilla ei ole varsinaista sukunimeä”.

Lisää sukunimilain valmistelusta kirjassa Se tavallinen Virtanen sivuilla 579–583.

Nimenmuutoskampanja Vienan Karjalassa

Vienan Karjalassa järjestettiin suomalaismielinen nimenmuutoskampanja 1919–1920. Nimensä suomalaisti 715 henkilöä. Karjalan Vartia -lehdessä annettiin ymmärtää, että nimenmuuttajia olisi ollut enemmänkin:

”Viime talven aikana ovat sadat jopa tuhannet karjalaiset riisuneet päältään ryssän mekon, venäläisten virkamiesten heidän esi-isilleen aikoinaan antaman ryssäläisen nimen, ja ottaneet itselleen kauniit karjalaiset sukunimet.” Otettuja nimiä olivat esimerkiksi Nuohin, Homanen ja Mitro.

Lisää kampanjasta kirjassa Se tavallinen Virtanen sivulla 524.


Se tavallinen Virtanen
Klikkaamalla kuvaa pääset pdf-muotoiseen kirjaan.

Ajan hahmo: E. N. Setälä

Mikä oli miehiään Emil Nestor Setälä, jonka kädenjälki näkyy vahvasti Suomen itsenäisyysjulistuksessakin? Suomen kielen professori Setälä ehti tutkimustyönsä ohella luoda näkyvän uran poliitikkona.

Setälää muisteltiin juhlaseminaarissa Helsingin yliopistossa maaliskuussa 2014. Seminaarissa tehtiin aikamatka Setälän vuosikymmeniin.


Emil Nestor Setälän puhe ylioppilaille (katkelma). Julkaistu 4.10.1923.


Toni Suutarin koostamassa audiovisuaalisessa esityksessä ”E. N. Setälä kentällä ja kateederilla” käydään läpi Setälän uraa. Esitys on vuodelta 2014.



Setälä: Teen tämän itseni tähden

Setälään on ollut tapana viitata kaikenlaisissa kielikysymyksissä. Niin myös siinä, joka koskee itse-pronominin genetiivistä käyttöä.


Vuosikymmenen kirjasatoa

1917: Finlandssvenska lägger grunden för den finlandssvenska språkvården

Samma år som Finland blev självständigt lades också grunden till den finlandssvenska språksynen och språkvården för en lång tid framåt, då filologen, lektorn och senare professorn Hugo Bergroths bok Finlandssvenska. Handledning till undvikande av provinsialismer i tal och skrift utkom. Boken fick en avgörande betydelse för finlandssvenskan och den finlandssvenska språkvården och språksynen.

Läs mer


Poimintoja julkaisuista

Eva Anttila ja Selma Anttila: Iloinen aapinen. WSOY 1911.

Knut Cannelin: Suomalainen lukemisto. 4. muuttamaton painos. WSOY 1914.

Leino, Eino (toim.): Maailman kannel. 2. painos. Otava 1913.

Viljo Tarkiainen ja Tyko Sallinen: Aapinen. Valistus 1917.


Myös Kotimaisten kielten keskuksen kirjastossa on 1910-luvulla julkaistuja kirjoja, esimerkiksi nämä:

E. N. Setälä: Suomen kielen lauseoppi: oppikouluja varten. 9. painos. Otava, 1919.

E. N. Setälä: Suomen kielen murteista. Eripainos: Suomen Kartasto 1910, Karttalehti N:o 46, sivut 42–48.

Les dialectes finnois. Kuva: Suomen suku.



Sanoin saavutettu -sivujen toimitus

Vesa Heikkinen, päätoimittaja

Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.


Suomi 100
Sanoin saavutettu -sivut ovat osa Suomi 100 -ohjelmaa. Klikkaamalla kuvaa pääset sivustolle.