Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on paneutunut virka- ja säädöskieleen, journalismin, politiikan ja somen kieleen, kieleen liittyviin valta-, intertekstuaalisuus- ja ideologiakysymyksiin sekä ymmärtämiseen ja kielitietoisuuteen.

rss

31.5.2017 13.34
Vesa Heikkinen

Manillaköysi nyt

Sodan mielettömyys salpaa henkeä yhä. Mikä muu ahdistaa?

Eräänä aamuna kysyn yhdeksänvuotiaalta pojaltamme, mikä sodassa on pahinta. ”Ihmisiä kuolee. Ja se ei ole yhtään järkevää.”

Jäämme hetkeksi miettimään järkevyyttä ja järjettömyyttä. Pitäisikö olettaa, että ihmisen toimintaa ohjaa jonkinlainen järki? Pitääkö elämässä olla jokin järki? Mitkä oikeastaan ovat sanan järki merkitykset? Sitten poika juoksee kouluun.

Poika muuntajan katolla Torkkelinpuistikossa vuonna 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.
Katolla. Kuvan poika ei liity blogimerkintään. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

Hullu, hullumpi

Olin itse tuollainen koulupoika, alun toisella kymmenellä, kun televisiossa esitettiin Manillaköysi-niminen elokuva (1976). Veijo Meren samannimiseen romaaniin (1957) perustuva filmi jätti jälkensä katsojaan. Jäljet ovat siellä yhä.

Erityisesti mieleen painui kohtaus, jossa hullua houkutellaan alas mielisairaalan katolta. Esko Hukkanen yhdessä unohtumattomimmista rooleistaan vääpelinä: ”Jos et tule heti sieltä katolta, minä kaadan tämän talon.” Potilas tulee kipin kapin alas, ja vääpeli toteaa lakonisesti: ”Näin meillä hulluja käsitellään.” Kun sairaalan lääkäri ihmettelee, mitä vääpeli olisi tehnyt, jos konsti ei olisi toiminut, vääpeli vastaa hetken mietittyään: ”Minä olisin kaatanut talon.”

Kyllä, Manillaköysi on hullu kirja hulluudesta. (Hullu-sanaa ei kirjassa kierrellä.) Pähkähullu. Hulluudessaan nerokas. Kuka meistä oikeastaan on hullu, kuka ei? Emmekö lopulta seilaa kaikki samalla mielettömyyden merellä?

Tarina on näennäisen yksinkertainen. Sotamies löytää tieltä köyden ja päättää viedä sen seuraavalla lomallaan kotiin. Teon laillisuus ja moraalisuus mietityttävät. Niinpä köysi kierretään hänen ympärilleen ja piilotetaan ison takin alle, jotta juoni ei paljastuisi. Seuraa hengästyttävä matka kotiin, köysi ahdistaa sotamiestä, hänen ruumistaan ja sieluaan.

Ja lopultakin suurenmoista turhuutta kaikki. Kotona sotamiehen vaimo leikkasi köyden kappaleiksi saadakseen miehensä virkoamaan ”ja juoksutti navetan taakse ja polki saappaallaan lantakasaan, mihin kuolleita kanoja ja muita pieniä häpeitä kätketään”.

Moderni kaoottisuus

Kirjallisuudentutkijat ovat selittäneet teoksen symboliikkaa omilla tavoillaan. Meren teos on mainittu yhtenä ”proosan modernismin rajapyykkinä” (Suomen kirjallisuushistoria, s. 68). Kerrotaan, että Meri on romaania kirjoittaessaan tietoisesti soveltanut Alex Matsonin romaaniteoriaa (Romaanitaide, 1947). Tuon teorian mukaan ”romaanin totuudellisuus on sen muodossa ja romaanin muoto on itse elämän moniulotteisuuden muotokieltä” (Suomen kirjallisuushistoria, s. 81–85). Manillaköyttä on kuvattu näistä lähtökohdista myös ”vertauskuvana modernin maailman kaoottisuudesta”. Eikä tässä kaikki: ”Modernistisen sotakirjallisuuden arvomaailma on antisankaruudessaan periaatteessa pasifistinen.” (Suomen kirjallisuushistoria, s. 121.)

Ja totta: mielestäni Manillaköyden muoto, kielellisiä valintoja myöten, on täydellisessä sopusoinnussa teoksen teemojen ja sanoman kanssa. Sodan mielettömyydestä ja modernin ajan hulluudesta tässä toki on kyse.

Menisin tosin tulkinnassani vielä pitemmälle. Manillaköysi on kuvaus ihmisen olemuksesta, mielen ja kielen pohjamudista. Ihmisen ja ihmisten maailman mielettömyydestä ja kielestä yrityksenä hallita ja ymmärtää tätä kaiken kaoottisuutta.

Kuvittelemmeko todella voivamme tehdä ihmisten maailmassa yksilöllisiä ratkaisuja, joista on itselle tai läheiselle tai peräti kansakunnalle hyötyä? Luulottelemmeko, että pystymme löytämään tieltä sinne pudonneita köysiä, omimaan ne ja viemään kotiin? Pyykkinaruiksi? Uskottelemmeko, että muuttamalla ulkoisen maailman tapahtumat tarinoiksi – näitä Manillaköydessä kerrotaan runsaasti – ja kertomalla tarinoita, pystymme jotenkin asettumaan tapahtumien ulkopuolelle? Hulluutta, totisesti!

Manillaköyden sotamies, Keppilän Joose, menettää puhekykynsäkin, kun köysi kiedotaan hänen ympärilleen. Kuinka vertauskuvallista! Kirjailija ei myöskään päästä meitä päähenkilön ajatuksiin eikä tunteisiin, vaan näyttää vain ulkoisia tapahtumia ja muiden keskusteluja. Pintaa, jonka alla merkitykset muhivat. Lukija ei aina tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Köysi, matka rintamalta lomalle, kummalliset sattumukset ja tarinat. Kaikki nämä ovat vahvasti vertauskuvallisia. Metaforia jostain ”suuremmasta”. Tai siitä, että suurempaa ei ole. Teoksessa on runsaasti viittauksia kuolemaan, niin itsemurhiin kuin murhiinkin, tappamiseen, raatoihin, raadollisuuteen. Siihen, että lopulta, teemmepä mitä tahansa, kaikki on joskus päättyvä.

Tälle voi myös nauraa! Ehkä hekotus helpottaa! Hyvälle tarinalle nauraminen. Aivan lopussa Jooselta ”pääsi naurunhähätystä, mutta kipeää se vielä teki”.

Sotainvalidi punontatyössä. 1950 - 1959. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Sotainvalidi köysineen. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Omat köytemme kaikilla

Kirjallisuudessa ja kirjallisuuden kielessä puhaltavat 1950-luvulla uudet tuulet, joita modernismiksikin on kutsuttu. Voin hyvin kuvitella, kuinka kummalliselta kirja on tuntunut ilmestyessään 1957. Sodan hulluudet, omakohtaiset kokemukset, ovat lukijoilla vielä lähellä. Onko tämä kirja peräti sankareidemme pilkkaa ja epäisänmaallisuutta?

Nyt, 2000-luvulla, näinä alati sotaisina ja enenevästi individualistisina aikoina, näinä ahdistuksen aikoina, Manillaköysi on edelleen valitettavan ajankohtainen. Enpä usko, että sellaista aikaa tuleekaan, jolloin ei olisi. Kaikilla meillä on omat manillaköytemme ympärillämme. Manillaköyteys on ihmiseen sisään rakennettua, lajiominaisuus.

Veijo Meren jykevin manillaköysi oli kieli. Hän pohtii omaa kielenkäyttöään ja kirjallisuuden tekstilajeja monelta kantilta esseissään. Niitä on kerätty muun muassa kokoelmaan Amleth ja muita Hamletteja (1992).

Hulluuden hahmottelija pyrki proosaa kirjoittaessaan järkeistämään: ”Proosan kirjoittaminen on järkeistämistä; siinä lisää lujuutta kaikkeen, itseensä ja ympäristöönsä. Runon kirjoittaminen on ohentamista ja keventämistä.” Ja: ”Proosateoksen kirjoitettuaan siitä pääsee ulos, teos on tehnyt tehtävänsä, rationalisoinut maailmaa. Se on kuin rakentaisi yksin ison talon muille, työtä on hirveästi. Runo taas mahtuu kämmeneen, ja se on tehtävissä yhdessä päivässä, eikä siitä pääse eroon.”

Meri kertoo harrastavansa etymologioita, ja kielellisten valintojen pohdinta on hänelle muutenkin olennaista. Hän kertoo, että kun kielitieteilijät tekivät tutkimuksen sanojen hän ja se esiintymisestä hänen proosassaan, hän ei voinut enää käyttää niitä.

Myös minä kiertää kovaa köyttä kirjailijan ympärille: ”Proosassa juuri minä-muodon käyttäminen tuotti minulle vaikeuksia, se rajoittaa kerrontaa aika tavalla. Tuntuu ettei voi kirjoittaa jumalan näkökulmasta. Se ei ole tervejärkisen hommaa. Se ei tunnu oikein luvalliselta. Lukija ei pysty erottamaan kirjan minää minusta, enkä itsekään aina. Kun kirjoitan minä-muodossa, kirjoitan asioista joita en ole nähnyt tai kokenut. Se on kumma.”

Manillaköyden vääpelillä minä on hallussa, siihen tapaan kuin se meillä hulluilla on: ”Minä olisi kaatanut talon.” Olisi se. Minä uskon.

Veijo Meri: Manillaköysi. Otava, 1957.
Veijo Meri: Amleth ja muita Hamletteja. Otava, 1992.

Suomen kirjallisuushistoria 3. Toim. Pertti Lassila. SKS, 1999.

Manillaköysi kiertyi myös mieleenpainuvaksi tv-elokuvaksi (Yle, Elävä arkisto, 14.12.2007)

Suomi 100
Kirjoitus kuuluu Sanoin saavutettu -kokonaisuuteen, joka on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Klikkaamalla kuvaa pääset ohjelman sivuille.


Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele

10.6.2017 20.55
Mielevä
Fraaseja fraasien päälle
Sodan ”mielettömyys” tai ”hulluus” on tapa sanoa, ettei ymmärretä eikä haluta ymmärtää sotaa ja ettei kenenkään muunkaan pitäisi ymmärtää. Tähän sisältynee ajatus siitä, että sellainen asenne jotenkin ehkäisisi sotia.

Sota on politiikan jatkamista uusin keinoin, tai ehkäpä oikeammin sanottuna politiikka on taistelun muoto, jossa ei käytetä aivan kaikkia keinoja, toisin kuin sodassa. Sota ei ole sen järjettömämpää kuin politiikka, joka ei ole sen järjettömämpää kuin elämä yleensä.

Kaunokirjallisuus, jossa niin sanotusti osoitetaan sodan mielettömyys, on siis lähinnä saarnaamista asiasta, johon lukijat uskovat jo valmiiksi. ”Manillaköysi” ehkä tekee tämän taitavasti, mutta elämän mielettömyyksiä on kaikkialla, ainakin jos niitä etsii.
12.6.2017 18.41
Vaskilohi
Samalla linjalla
Olen vähän samaa mieltä sen suhteen, että kun sanotaan jotain asiaa mielettömäksi, on kyseessä yleensä enemmän puhujan halu pestä kätensä ko. asiasta, ja kertoo siksi enemmän puhujasta kuin tarkastelun kohteesta.

Sotiinhan on ollut kautta historian kyllä ihan rationaalisesti ymmärrettävissä olevat syyt kun vaan laajentaa ajattelunsa ymmärtämään niiden osapuolien lähtökohtia. Mielestäni on parempi, että pyrimme ymmärtämään niitä syitä – myös välttääksemme niiden toistamista – kuin tuudittautua siihen, että sota on ”mieletöntä” ja että emme siten rationaalisina ihmisinä voi sellaiseen päätyä. Tämän perspektiivin saamisessa kaunokirjallisuus voi kyllä tietokirjallisuuden ohella olla suureksi avuksi.


Kyselyyn
Till undersökningen

Asiakaskysely 2017 / Kundundersökning 2017

Ehtisitkö vastata Kotimaisten kielten keskuksen (Kotuksen) asiakastyytyväisyyskyselyyn? Vastaaminen vie aikaa muutaman minuutin.

Toki, vie minut kyselyyn Kiitos, vastaan myöhemmin Ei kiitos, en vastaa tällä kertaa

Delta gärna i Språkinstitutets kundundersökning! Frågorna tar några minuter att besvara.

Ja tack, jag deltar gärna Tack, jag deltar senare Nej tack, jag deltar inte den här gången