Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät
-blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss Elävät päät

23.8.2018 11.45
Kalle Järvelä

Rahaa pankosta

Miten banco muuttui pankiksi.

Kun nykypäivänä kuulee sanan pankko, tulee ensiksi mieleen uuninpankko tai -panko, jollainen voi yhä löytyä maatalon tuvasta. Jollekulle sanasta saattavat johtua mieleen myös puutavararekan tai -junan lavan ne osat, joille rungot lastataan, ovathan nekin omanlaisiaan pankkoja.

Murrealueesta riippuen uuninpankoksi kutsutaan joko tuvan uunia reunustava uloketta tai uunin päällä olevaa tilaa, jossa on ollut tapana nukkua tai muuten makailla lämpöisessä. Nämä pankko-sanan merkitykset tunnettiin myös vanhassa kirjasuomessa. Daniel Jusleniuksen sanakirjan (1745) selitteen mukaan pankko on uunin suun vieressä oleva istuin. Pankon mainitsee myös Paavali Matinpoika Korhonen Huwittawaisissa Hää-lauluissaan vuodelta 1801:

Tuntu päässä minungin, otan ryypyn kuitengin, Ja jos mä tuosta wäsyisin, panen maata pankoll.

Tässä häälaulussa pankolla tarkoitetaan todennäköisesti uunin päällä olevaa, makailuun sopivaa tilaa.

Rahanvaihtajan pöydästä talletuspaikaksi

Sana pankko on ollut 1600–1800-luvuilla käytössä myös talouselämän kielessä, jossa se on merkinnyt pankkia ja kirjoitettu pitkään b-alkuisena. Suomenkielisessä painotuotteessa sanaa on käytetty ensimmäisen kerran vuonna 1665 julkaistussa asetussuomennoksessa ”Placati Cuinga Bancon zedelitten cansa pitä tästedes pidettämän”. Vanhoissa ruotsista käännetyissä asetusteksteissä pankkia merkitsevä bank(k)o esiintyy yleensä sitaattilainana banco, jonka vierautta korostaa myös kirjaintyyppi: sana on tavallisesti painettu antiikvakirjaimin ajalle tyypillisemmän goottilaisen kirjaintyypin sekaan.

Alun perin pankkilaitosta merkitsevä sana banco lienee peräisin italian kielestä, jossa se on merkinnyt rahanvaihtajan pöytää. Ruotsin valtakunnan rahalaitoksen nimenä sanaa käytettiin myös suomen- ja ruotsinkielisissä teksteissä yleensä o-loppuisena. Joissain asiakirjoissa näkyy käytetyn myös ranskankielistä kirjoitusasua banque. Suomeksikin puhuttiin siis pankosta ennen kuin pankista.

Pank(k)o-asuisena sanan esittää Christfrid Ganander 1780-luvulla valmistuneessa sanakirjassaan, josta löytyy esimerkit panna rahaa pankoon ja sillä on pankosa rahaa. Sana on siis todennäköisesti kuulunut myös elävään kieleen eikä vain sitaattilainana asetusteksteihin.

Pankosta paperirahaa

Vuonna 1656 perustettiin Stockholms Banco, Ruotsin valtakunnan ensimmäinen pankiksi kutsuttu rahalaitos, joka oli myös koko Euroopan ensimmäinen pankkoseteleitä eli paperirahaa liikkeelle laskenut taho. Sitä ennen käytössä olivat olleet yleisesti kupariset plootut, jotka olivat isoja ja painavia laattoja ja sen vuoksi hankalia kaupanteossa. Pankki kuitenkin myönsi liikaa luottoseteleitä, ja se jouduttiin lakkauttamaan. Sen tilalle perustettiin vuonna 1668 ”Waldacunnan Säätyin Banco” (Riksens Ständers Bank), jota puolestaan on tituleerattu maailman ensimmäiseksi keskuspankiksi.

Valtakunnan säätyjen pankin liikkeelle laskemista pankkoseteleistä alettiin käyttää lyhempää nimitystä pankko, jolla setelit erotettiin saman pankin hopeariksistä eli speciestä ja vuonna 1789 perustetun Valtionvelkakonttorin (Riksens Ständers Riksgäldskontor) velkaseteleistä. Ensimmäisen kerran sana bankko esiintyi suomenkielisessä tekstissä seteliä merkitsevänä vuoden 1803 asetuksessa, jossa kyytimiesten palkka käsketään maksaa ”Bankosa eli Waldakunnan welkka-Sedeleisä”.

Pankkiseteli 1600-luvulta. Kuva: Sveriges Riksbank.
Tukholman pankin seteli 1600-luvulta. Kuva: Sveriges Riksbank.

Pankkilaitoksesta alettiin 1800-luvulle tultaessa käyttää myös i-loppuista kirjoitusasua pankki. Tuolloin sana miellettiin jo niin tutuksi suomalaisille, että sitä ei enää erotettu ympäröivästä tekstistä antiikvakirjaimin. – Ennen 1800-lukua sana pankki on esiintynyt muussa käytössä, sillä se löytyy Jusleniuksen sanakirjasta merkityksessä ’ämpäri’. Saman selitteen sanalle antavat Ganander ja Gustaf Renvall myöhemmissä sanakirjoissaan, ja murteissa merkitys on elänyt aina meidän päiviimme asti.

1800-luvun mittaan i-loppuinen variantti pankki vakiintui rahalaitoksen nimityksenä suomen kieleen samalla, kun o-loppuinen pankko kävi tässä merkityksessä yhä harvinaisemmaksi suomen kirjakielessä. Jonkin aikaa siis eriaikaiset ja -merkityksiset lainasanat elivät kielessä rinnakkain homonyymeinä, kunnes ne eriytyivät siten, että rahalaitosta merkitsevä pankko vakiintui i-loppuiseksi ja (uunin)pankko jäi o-loppuiseksi.

Pankkorotaksi pankrotin jäljiltä

Raha-asioihin liittyy myös vanhoissa asetusteksteissä käytetty ranskasta lainautunut sana banqueroute ’vararikko’, josta tunnetaan nykyäänkin suomen kieleen mukautuneet ääntöasut pankrotti ja pankrutti. Eräässä vuonna 1800 julkaistussa asiakirjassa banqueroute selitetään varmuuden vuoksi suomalaislukijoille ilmauksella ”kauppan pitäjäin häwimiset”. Ganander käyttää hyvin samankaltaista sanaa pankkorotta satukokoelmassaan Uudempia Uloswalituita Satuja vuodelta 1784:

[Varkaat] joita laki duomitse hirsi- ja kaaki-puuhun, eli jotka lyhyen ajan sisällä tulewat pankkorotaxi.

Pankkorotta oli siis pankrotissa sekä omaisuutensa että kunniansa menettänyt ihminen.

KALLE JÄRVELÄ

Kirjoittaja on Vanhan kirjasuomen sanakirjan määräaikainen toimittaja.

Elina Heikkilä: Ylönpalttisuudenkaluin kaupitseminen kielletty (Kotus-blogi 26.11.2015)


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja