Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät
-blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss Elävät päät

24.8.2017 11.07
Jarkko Kauppinen

Päivä oli palavimmillaan

Minkä kaiken voit kuvitella palavan? Sanasta palava on moneksi.

Mitä ikinä kesältään tahtookaan tai mihin sen käyttääkään, tarkkailee moni sääennusteista lämpötilan kehitystä silmä kovana. Elokuussa ilmat alkavat jo viiletä, mutta ajoittain voi astahtaessaan ulos ilmastoidusta konttorista vielä huudahtaa: ”Onpas täällä palavaa!”

Siis täh? – Vieläkö kuumuutta kutsutaan yleisesti palavuudeksi, tai paremminkin: onko niin joskus tehty? Kielitoimiston sanakirjassa adjektiiville palava mainitaan eriasteisesti kuvallisia merkityksiä, ja kielikorvani komppaa mukana. 1900-luvun alkupuolen yleiskieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa puolestaan kerrotaan, että sanan verbinluonne on yhtäältä ”ilmeinen” ja toisaalta ”hämärtynyt”. Toisin sanoen sillä voidaan luonnehtia yhtä lailla sekä konkreettisesti että kuvallisesti palavia tarkoitteita. Siis periaatteessa näin:

Minun tuli palava katsellessani, kuinka Mooseksen palava pensas syttyi Auringon palavista säteistä päivän ollessa palavimmillaan.

Okei.

Palava pensas, palava sonta

Mutta kyllä tosiallisestikin palavista asioista on aivan kuranttia puhua palavina. Loppukeväästä uutisoitiin, miten palavat joutsenet saattavat sytyttää maastopaloja törmäiltyään sähkölinjoihin, ja hieman tätä aiemmin palavan auton aiheuttamasta palovaarasta. Mutta onkohan merkitys ’tulessa oleva’ levikiltään yleisin, ja eroaakohan nykyinen käsitys palamisen luonteesta jotenkin siitä, miten entisaikojen ihmiset palamisen mielsivät?

Osviittaa näistä asioista saanee vilkaisemalla, millaiset asiat miellettiin palaviksi Ruotsin vallan ajalla. Varmasti ainakin tuli oli palava aivan samalla tavalla kuin nykyäänkin, ja tuskin kuvallistenkaan merkitysten kohdalla on pyörää keksitty uudelleen. Raotetaan siis Vanhan kirjasuomen sanakirjan (VKS) aineistoholvin ovea ja vilkaistaan, millaisissa yhteyksissä sanaa palava on käytetty 1500–1700-luvuilla.

VKS:n aineiston perusteella palava-sanan voi todeta olleen konkreettista ja kuvallista käyttöä, mutta rajanveto ei ole aina aivan selvä. Osassa esiintymistä on selkeästi kyse nimenomaan merkityksestä ’tulessa oleva’, mutta tämä ei ole suinkaan ainoa palavan merkitys eikä edes käytöltään yleisin. Muita konkreettisia merkityksiä ovat esimerkiksi ’polttava, kuuma’ ja jopa ’maatuva’.

Mutta entäpä palava päivä? Paahteisesta säätilasta adjektiivia on käytetty ainakin 1600-luvulta lähtien, näin tekee esimerkiksi Eerik Sorolainen Postillassaan vuodelta 1621: ”twlen löhkä palawalla ajalla – – wirgotta ihmisen”. ’Kuumissaan olevaa’ sillä on puolestaan tarkoittanut jo Mikael Agricola Ilmestyskirjan käännöksessä vuodelta 1548: ”Inhimiset tulit palauaxi swresta helteste”. Tässäkin helteisyys on väkevästi läsnä. Adjektiivin merkitys näyttää liukuvan konkreettisesta tulessa olemisesta tulisen kuumuuden kautta sään polttavuuden ja kehon lämpöisyyden merkitsemiseen.

Palavalla sydämellä palavaan sotaan

Konkreettisen käytön ohella sanalla palava on VKS:n aineistossa runsaasti kuvallista käyttöä. Runsaalla tarkoitan kutakuinkin joka toista esiintymää. Yleensä sana esiintyy adjektiivisena substantiivin määritteenä jollekin tuntemusta tarkoittavalle sanalle. Yleisimmät ilmaukset ovat palava rakkaus tai vertauskuvallinen palava sydän.

Kuvallisesti sanaa palava on käytetty ainakin merkityksissä ’kiihkeä, innokas, väkevä, harras’. Siis hyvin samaan tapaan kuin nykykielessäkin Kielitoimiston sanakirjan selitteen mukaan. Hengellisiä ja romanttisia tuntemuksia tarkoittavien sanojen lisäksi palava on toiminut määritteenä myös tarkoitteeltaan luterilaiseen mielenmaisemaan viittaaville sanoille ahkeruus, sisu, mieli, henki, tahto ja halu sekä teonnimille rukous, kiitos ja sota. Ehkäpä palaviksi tavanomaisesti miellettävät asiat ovat kuitenkin hieman muuttuneet ajan saatossa huolimatta merkitysten näennäisestä yhdenmukaisuudesta.

Erasmus Rotterdamilaisen käytösoppaan suomennoksessa vuodelta 1670 käytetään mielenkiintoisesti nuoruusvuosista ilmausta palava ikä:

Sille palawalle ijälle sopi wesi, eli jos eij sitä kärsi maanpaican tapa, eli muu jocu syy, nijn hän mahta brucata nöyrä olutta, eli eij poltawata Wijna, ja wedelä sacoitettua

Tästä maininnasta avautuukin jännittävä näkökulma historialliseen käsitykseen ihmisen ikäkausista: joko Erasmuksen aikana tunnistettiin roihuava puberteetti?

Palavaa näkyy käytetyn myös jotensakin merkityksessä ’elinvoimainen’. Ainakin Henrik Florinuksen vuonna 1702 painattamaan sananlaskukokoelmaan päätynyt parsi Kyllä eläwä palawans tunde antaa ymmärtää, että kokemus palamisesta liittyy vahvasti elossa olemisen tunteeseen.

Tämän pintaraapaisun perusteella ei voi kuin päivitellä, jotta on siinä monenmoista palavan käyttöä! Monikäyttöistä sanaa voikin viljellä säällä kuin säällä, vaikka sen merkityksellä ’helteinen’ ei olekaan vakiintunutta asemaa yleiskielessä. Periaatteessa – mikäli itsensä moiseksi haluaisi identifioida – saattaisi tällaisia ilmauksia käyttämällä ainakin esittää olevansa naapurin hipsteriä retrompi. Palavaa loppukesää siis vain!

JARKKO KAUPPINEN


Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele

28.8.2017 18.44
ukko Savosta
Paikannimien palava
Peruskartalla on kolmattakymmentä palava/palavan -alkuista paikannimeäkin, enimmät savolaismurteiden alueella, esim. Palavaniemi, Palavalampi. Onkohan nimen antaja ollut palavissaan vai peräti savolaisittain lihoja "palavaamassa"? (Palva-nimiä on toista sataa.) Jos olisi maastopaloa tarkoitettu, niin nimi olisi varmaankin Paloniemi, -lampi.