Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät
-blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss Elävät päät

17.1.2018 10.10
Elina Heikkilä

Merkitys muuttuu, pakko pysyy

Mitä yhteistä on pään pakotuksella, hengen pakolla ja tanssipakolla?

Aamulla heräsin siihen, että päätäni pakotti – siis päänsärkyyn. Kun pakotus oli taltutettu särkylääkkeellä, rupesin ihmettelemään, miten substantiivista pakko on voitu johtaa särkemistä, kivistystä merkitsevä verbi pakottaa ja siitä edelleen substantiivi pakotus.

Merkitseehän substantiivi pakko oman aikamme yleiskielessä ehdotonta (asianomaisen omaa tahtoa huomioon ottamatonta) velvoitusta tai vaatimusta taikka välttämättömyyttä. Sanaa käytetään rakenteessa (jonkun) on pakko (tehdä jotakin). Samaa merkitystä ilmaisevat myös verbit täytyy, pitää, tulee, tarvitsee. – Näin pakkoa kuvaa Kielitoimiston sanakirja.

Suomen murteissa sanaa pakko on kuitenkin käytetty paljon useammassa merkityksessä. Lähden tässä seuraamaan vain yhtä kehityskaarta, joka näkyy vanhan kirjasuomen teksteissä.

Hätä ja pakko

Pakko-sanan historia suomen kielessä ulottuu esikirjalliseen aikaan. Suomenkielisessä kirjallisuudessa sana esiintyy ensi kerran Mikael Agricolan Rucouskiriassa vuonna 1544: ”Me toijwoim helpon aica, Mutta catzos, nyt on swrembi packo” (Jer 14:19). Tässä Jeremian kirjan jakeessa pakko merkitsee jotakin muuta kuin sanalla nykyään ymmärrämme. Se merkitsee hätää, ahdinkoa. Katsotaan, miten sama kohta on suomennettu myöhemmin:

me toiwoimme meidän paranewam, ja cadzo, täsä on wielä nyt enä wahingota (1642)

Me odotimme, että haavamme parantuisivat, mutta meille koittikin kauhun aika (1992)

Rucouskiriassa on myös Valitusvirsien kohta, jossa kuvataan hajalleen joutuneen kansan ahdinkoa: ”Meiden pite hakeman meiden leijwen hengen pacolla, mieckan edhes, corwesa” (Vlt 5:9). Nykyisessä Vanhan testamentin suomennoksessa hengen pakolla -ilmausta vastaa henkemme kaupalla. Tilanteessa ollaan siis suorastaan hengenvaarassa.

Hätä ja pakko esiintyy toisinaan rinnastuksena, jonka merkitys tuntuu jo liukuvan kohti nykykielessä vallitsevaa välttämättömyyden ulottuvuutta. Tässä Agricolan Käsikirian (1549) ohje kasteen toimittamisesta:

ombi sangen coctolinen ia oikein, ettei ioopunut Tompeli olisi se Pappi, eike mw Tyly sallitaisi ia sodhaisi Castamahan, Jollei ylimeinen Häte ia packo watisi

Myös Henrik Florinuksen 1700-luvun alussa julkaisemassa sananlaskussa pakko rinnastuu hätään, mutta tällä kertaa ei rinnasteta yksittäisiä sanoja vaan kokonaisia, alkusoinnunkin yhteen sitomia lauseita: ”Hätä käski härjän juosta, packo paimenen paeta.”

Ei pakosta vaan vapaaehtoisesti

Jo Agricolalla pakko-sana ilmaisee monesti jonkinlaista välttämättömyyttä tai velvoittavuutta. Roomalaiskirjeen esipuheessa hän kirjoittaa, kuinka Pyhä Henki saa ihmisen noudattamaan vapaaehtoisesti Jumalan käskyjä, niin että ihminen ”sijtte caiki teke, ei pelghosta eike pacosta, waan wapasta sydhemeste” (Se Wsi Testamenti 1548).

1700-luvulla pakko-sanaa on käytetty jo varsin taajaan nykyistä vastaavassa merkityksessä. Esimerkiksi Ruotzin Waldakunnan Laissa (1759) säädetään, että jos joku ”ilman oikiata packoa, wäkisin maahan repi, eli turmele toisen miehen rakennuxen, eli pysty-aidan”, joutuu maksamaan sakot ja vahingonkorvausta. Samuel Forseenin suomennoksessa vuodelta 1738 sama kohta kuuluu ”ilman oikiata tarwetta”.

Aivan 1700- ja 1800-luvun taitteessa Paavo Korhonen kirjoitti sarjan lystikkäitä hääviisuja. Korhosen mukaan kukin viettäköön hääjuhlaa haluamallaan tavalla, ottamatta paineita vaikkapa tanssimisesta: ”Eip’ sijhen [tanssimiseen] pakkoo pannakkaan, Pitäköön mielen päässään” sekin, joka ei tahdo tanssia. Reilut 130 vuotta myöhemmin Rovaniemeltä on merkitty muistiin sanonta, jossa sana pakko ilmaisee jälleen uudenlaista kokemusta, ei sosiaalista vaan sisäistä pakkoa: ”pakko son Sakarin tanssata ku soitethan”.

Päätä pakottaa

Pakko on merkinnyt myös konkreettista särkyä ja kivistystä. 1600-luvun alussa Hemminki Maskulainen luetteli virressään juopottelun seurauksia:

Vesi taudhid, ruumin tuscad, Rinnan ahdhistos, pään paco,
Pahad puscod, häijyd yskäd, Poskein rypyd ja jaco

Pään pako? Pään pakko? Ei vaan päänpakko eli päänsärky, ruotsinkielisessä alkutekstissä ” Siukdom i hoffuud”. Pakko-sanan kaksoiskonsonantti on kyllä kirjoitettu vain yhdellä c:llä, mutta syynä erikoiseen kirjoitusasuun voi olla näköriimin tavoittelu (pacojaco; sanalla jako Hemminki on viitannut kasvojen uurteisiin). Vuoden 1701 virsikirjassa kirjoitusasuksi on korjattu pään packo. Kotuksen murrearkiston tietojen mukaan ilmaus päänpakko on ainakin vielä 1930-luvulla tunnettu Värmlannin suomalaisten keskuudessa.

Pakon kanssa samaan sanaperheeseen kuuluu myös pari ilmausta, joilla suomalaiset ovat kuvanneet sitä tunnetta, kun on syönyt niin paljon, että maha pullottaa ja on vaikea olla: silloin maha on pakollaan tai pakkosillaan. Niin ikään yhdyssanojen kusi- ja paskapakko taustalla on konkreettinen puristava tuntemus. Sama merkitysulottuvuus on läsnä verbissä pakottaa, kun 1700-luvun sanomalehdessä kerrotaan, kuinka maito pakottaa lehmien utareita, ellei niitä lypsetä. Tai kun jostakusta tokaistaan, että tällä ”ei järki paljon päätä pakota”.

Sanojen pakko, pakottaa ja pakotus käyttö on kuitenkin laajentunut kuvaamaan kaikenlaista särkyä, kivistystä, kolotusta ja jomotusta. Vuoden 1765 almanakassa varoitetaan, ettei naisten tule istua lähellä avonaista savuräppänää, koska ”sijttä alca heidän ruumistans pacottaman”, ja nykysuomessakin voi pakottaa päätä, haavaa tai hammasta. Myös johdos pakotus oli käytössä jo ainakin 1700-luvulla. Esimerkiksi Henrik Achrenius runoili 1770-luvulla, että jos juot liikaa viinaa, ”Paha tulowi pakotus Suri porotus poloinen – – Kallohosi kawahtawi”.

Pakko-sanan nykyisen, varsin abstraktin merkityksen taustalla häämöttää siis vanhempia merkityksiä: toisaalta moniulotteinen hädän ja ahdingon kokemus, toisaalta hyvin konkreettinen puristuksen ja kivun tunne. Yhteistä sekä nykyiselle että vanhoille merkityksille on kuitenkin pakon kokemuksellisuus.

ELINA HEIKKILÄ


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja


Kyselyyn
Till undersökningen

Asiakaskysely / Kundundersökning 2018

Ehtisitkö vastata Kotimaisten kielten keskuksen (Kotuksen) asiakastyytyväisyyskyselyyn? Vastaaminen vie aikaa muutaman minuutin.

Toki, vie minut kyselyyn Kiitos, vastaan myöhemmin Ei kiitos, en vastaa tällä kertaa

Delta gärna i Språkinstitutets kundundersökning! Frågorna tar några minuter att besvara.

Ja tack, jag deltar gärna Tack, jag deltar senare Nej tack, jag deltar inte den här gången