Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät
-blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss Elävät päät

31.3.2017 11.22
Elina Heikkilä

Eipäs, juupas, Agricola!

Mitä Uppsalan evankeliumikirjan katkelmasta voi päätellä kirjasuomen alkuvaiheista? Vanhasta leikekirjasta löytyi kielimiesten kiista 1930-luvulta.

Aikakone kiidättää meidät lauantaiaamuun 25. huhtikuuta 1931, jolloin Uusi Suomi tarjoilee lukijoilleen aamukahvin oheen räväkän kieliaiheisen otsikkosarjan:

Agricola ei olekaan kirjakielemme perustaja vaan sen uudistaja.

Vanhimman kirjakielemme historia uuteen valoon.

Upsalan suomenkielinen evankeliumifragmentti esiagricolalainen.

Tri A. PENTTILÄ suorittanut merkitsevän ja mielenkiintoisen tutkimuksen.

Vähänkin kielitietoisen – vaikka tätä sanaa ei vuonna 1931 vielä tunnettukaan – lukijan on pakko hieraista silmiään ja jatkaa lehtiartikkelin lukemista. Raflaavasti otsikoitu teksti osoittautuu haastatteluksi, jossa Turun yliopiston kirjastonhoitaja, muutamaa vuotta aiemmin suomen ja lähisukukielten painotusopista tohtoriksi väitellyt Aarni Penttilä esittelee uusinta tutkimustaan.

Jo kymmenkunta vuotta sitten Uppsalan yliopiston kirjastonhoitaja Otto Walde on löytänyt kirjastostaan erään vanhan kirjan kansitäytteistä 12 – US:n mukaan kokonaista 24 – foliokokoista lehteä, joihin on kirjoitettu käsin suomen kielellä sunnuntai- ja muiden pyhäpäivien epistoloita ja evankeliumeja sekä kollehtarukouksia, siis katkelman kirkkokäsikirjaa. Viime aikoihin asti Suomessa on odoteltu tarkempaa tietoa tästä löydöstä, kunhan uppsalalainen vanhan kirjasuomen spesialisti, professori K. B. Wiklund muilta kiireiltään ennättäisi perehtyä tähän tekstikatkelmaan ja julkaista siitä kriittisen laitoksen.

Edellisvuonna Wiklund on kuitenkin luovuttanut tehtävän nuorelle suomalaistutkijalle Aarni Penttilälle, ja huhtikuussa 1931 Penttilän tutkimus Upsalan suomenkielisen (1500-luvulta polveutuvan) evankeliumikirjan katkelman kielestä on jo painossa. Tutkija voi siis hengähtää ja myöntää pienen haastattelun Uudelle Suomelle.

Katkelman löytäjä Otto Walde on pitänyt mahdollisena, että teksti olisi itsensä Mikael Agricolan käsialaa, mutta tämän huikean otaksuman Penttilä kuittaa ohimennen sivulauseessa toteamalla, että käsikirjoituksen ”agricolalainen alkuperä onkin näyttäytynyt erehdykseksi”. Se Penttilän mukaan on kuitenkin selvinnyt, että käsikirjoitus on peräisin Agricolan ajoilta, ”kiitos erään Tampereen piispan Jaakko Gummeruksen havainnon”. Penttilä jättää mainitsemasta, mikä tämä havainto on, mutta sen perusteella käsikirjoitus voidaan ajoittaa vuosiin 1537–1544 eli Agricolan ensimmäisen suurteoksen Rucouskirian julkaisemista varhaisemmaksi – siis esiagricolalaiseksi.

Jos ja kun teksti ei olekaan Agricolan sulkakynästä lähtöisin eikä hänestä millään tavoin riippuvainen, ”on tutkimuksella mahdollisuus asettaa kirjakielemme historia aivan uuteen valoon”, Aarni Penttilä visioi. Onko siis syytä riisua Agricolan yltä kirjasuomen perustajan ja ensimmäisen käyttäjän mantteli ja tituloida häntä sen sijaan kirjakielen kehittäjäksi ja uudistajaksi? Näin Penttilä antaa ymmärtää.

Tarina jatkuu muutamaa päivää myöhemmin, huhtikuun 28. päivän Uudessa Suomessa:

AGRICOLA sittenkin Suomen kirjakielen perustaja.

On kylläkin ollut myös muita samanaikaisia ja aikaisempia suomen kielen kirjallisia käyttäjiä.

Agricolan tuotannon laajuus ja se seikka, että ne ovat painosta ilmestyneet, takaa niiden perustavan merkityksen.

Uusi kirjoitus ainakin pohjustetaan ikään kuin aloite sen julkaisemiseen olisi lähtöisin lehden toimituksesta. Onko Penttilän lauantainen haastattelu kenties aiheuttanut yhteydenottoja närkästyneiden kielimiesten taholta? Niin tai näin, nyt ääneen pääsee arvovaltainen professori E. N. Setälä, joka on vaikuttanut paitsi yliopistomiehenä myös poliitikkona ja diplomaattina.

”Tunnustan avoimesti, että minusta on hiukan vastenmielistä ryhtyä antamaan haastattelutietoja tällaisesta asiasta jokapäiväiseen sanomalehteen”, Setälä aloittaa. Hän pelkää, että sanomalehdessä asiaan ”sekaantuu niin helposti reklaaminteon sivumakua” ja ”tosiasiain paisuttamista” – piikkejä Penttilälle – mutta suostuu kuitenkin lausumaan mielipiteensä suurellekin yleisölle mielenkiintoisesta aiheesta. Mainitsematta kertaakaan Penttilän nimeä Setälä onnistuu leimaamaan tämän ”haastattelutietojen antajan” taannoisen lausunnon tyhjien tynnyrien kolinaksi.

Setälä oikaisee, että käsikirjoitus ei suinkaan ole esiagricolalainen eli Agricolan tekstejä varhaisempi vaan kuuluu samaan aikaan kuin Agricolan työkauden alku. Palstatilaa riittää myös pitkille referaateille ja yhdelle suoralle sitaatillekin Setälän aiemmista tutkimuksista. Hän muistuttaa muun muassa siitä, että jo katolisella ajalla Suomessa on todennäköisesti kirjoitettu muistiin suomenkielisiä kirkkorukouksia.

Mutta sitten Setälä onnistuu sanomaan jotain, mikä puhuttelee myös vuoden 2017 lukijaa: ”Kaikki kielellinen toiminta on olennaisesti yhteistoimintaa. Kirjakieli kaikkialla perustuu johonkin olemassa olevaan kielimuotoon ja kielenkäyttöön.” Kyllä vain! Tältä pohjalta Setälä argumentoi edelleen, että Agricolaa sopii hyvinkin kutsua suomen kirjakielen perustajaksi, koska tämä kuuluu niihin, ”jotka perustavilla teoksilla ovat vakiinnuttaneet kielenkäytön”. Oleellista kirjakielen vakiinnuttamisessa on se, että Agricolan painetut teokset ovat levinneet laajemmalle kuin painattamatta jääneet samanaikaiset käsikirjoitukset.

Keskustelu ei tyrehdy vielä tähän. Setälä on äänessä seuraavanakin päivänä (29.4.1931), sillä joku nimeltä mainitsematon kollega on epäillyt, mahtoiko suuri yleisö saada selkoa siitä, miksei Setälä innostunut, vaikka Uppsalan evankeliumikirjan katkelma on ilmeisesti Agricolan painettua Rucouskiriaa varhaisempi. Pakko todeta, ettei se tästäkään kirjoituksesta ihan selviä. Setälä mainitsee Agricolan mahdolliset apumiehet ja siteeraa pitkälti Valvojassa jo vuonna 1908 julkaistua puhettaan, jossa päätyy rinnastamaan ”uusmaalaisen kalastajan pojan” Mikael Agricolan ja ”uusmaalaisen räätälin pojan” Elias Lönnrotin työn sankaruuden suomalaisen kirjallisuuden kehittäjinä.

Uuden Suomen tämänkertainen otsikkosarja täydentää edellispäivien teesin ja antiteesin synteesiksi:

AGRICOLALLA OLI johtava asema kirjakielemme perustamisessa.

Kielen äänneasun merkitsemiseen oli kyllä eräänlainen perintätottumus olemassa.

Agricolan käyttämä kielimuoto tuli pitkäksi aikaa määrääväksi suomenkielen kirjalliselle asulle.

Synteesiotsikko onkin paikallaan, sillä heti E. N. Setälän kirjoituksen jälkeen on ladottu Aarni Penttilän vastine Setälän edellispäiväiseen kirjoitukseen:

TRI PENTTILÄ:

”Minulla ei ole aihetta tinkiä mistään väitteestäni”.

Vastineensa aluksi Penttilä esittää hurskaan toivomuksen, että Setälän ”pienen Agricolan apologian” herätteenä olisi toiminut pikemminkin ”se hieman hälyttävä otsikkeisto, joka minulta pyydetylle selonteolle oli annettu, kuin itse haastattelu”. Sitten Penttilä kirjoittaa auki, millä tavoin Uppsalan evankeliumikirjan katkelma asettaa Agricolan kielen ”aivan uuteen valoon”: kun tähän asti on esitetty, että Agricola ensimmäisenä ”taivutti kieltämme kirjalliseen viljelykseen”, ja korkeintaan pidetty mahdollisena, että hän saattoi tukeutua joihinkin muiden esitöihin, nyt käsillä on konkreettinen teksti, josta voi etsiä jälkiä esiagricolalaisesta kirjoitustraditiosta.

Huhtikuun 30. päivänä Lähetettyjä kirjoituksia -osastossa on Setälältä pieni kommentti, jossa hän jo mainitsee ”hra Penttilän” nimeltä, ei kuitenkaan "tri Penttilänä". Setälän mukaan Penttilällä olisi kyllä aihetta tinkiä väitteistään (vrt. Penttilän vastineen otsikko), sillä ei ole todistettu ja tuskin olisi todistettavissakaan, että Agricola olisi tuntenut evankeliumikirjakäsikirjoituksen, saatikka käyttänyt sitä oman työnsä pohjana.

Setälän kommentti on saanut peräkaneetikseen seuraavan huomautuksen: ”Tri Aarni Penttilä katsoo asian tulleen hänen puolestaan tarpeeksi selvitetyksi ja toivoo prof. Setälän jäävän odottamaan hänen teoksensa ilmestymistä tarkemmin perehtyäkseen asiaan.” Tähän kielimiesten keskustelu loppuu – ainakin Uuden Suomen palstoilla.

*     *     *

Kun aikakone palauttaa meidät takaisin vuoteen 2017, meillä on mahdollisuus lukea paitsi Aarni Penttilän tutkimus, myös Kaisa Häkkisen artikkeli ”Uppsalan evankeliumikirjan katkelma, vanhin suomenkielinen käsikirjoitus”, joka on ilmestynyt Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2016.

ELINA HEIKKILÄ

Suomi 100
Kirjoitus kuuluu Sanoin saavutettu -kokonaisuuteen, joka on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Klikkaamalla kuvaa pääset ohjelman sivuille.


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja