Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät
-blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss Elävät päät

11.5.2017 10.23
Elina Heikkilä

Äitin kielestä äidinkieleen

Miten sana ”äidinkieli” vakiintui suomen kirjakieleen?

Käsitteet isänmaa ja äidinkieli tuntuvat kuuluvan yhteen. Tammikuun Elävissä päissä Sanna Nissinen bloggasi isänmaa-sanasta vanhassa kirjasuomessa. Nyt on äidinkielen vuoro.

Mikael Agricolan teokset ovat pääasiassa suomennoksia ruotsista, saksasta ja latinasta. Näissä kielissä sanan äidinkieli vastineita on käytetty jo varhain. Ruotsin reformaattori Olaus Petri perustelee vuonna 1528 painetussa teoksessaan Een liten boock om Sacramenten, miksi pyhä kirja tarvitaan ruotsin kielelläkin: ”Mong land och rike haffwa then helga scrifft på theras egit modhermåål”.

Varsinais-Suomi on kuin muiden maakuntien äiti

Yhtä lailla Agricolakin perustelee Uuden testamentin suomennoksensa esipuheessa, miksi kirja on ollut tarpeen suomentaa, mutta hän pärjää ilman äidinkieli-sanaa (esimerkkien lihavoinnit minun):

Tesse nyt sinulle ombi, racas Christillinen Lukija, ia Hyue Somalainen Hemelainen, Carialainen – – sen Uden Testamentin Kiriat Somenkielille Wlostulkitudh – –. Nyt ette temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, iuri wähe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa prucattu taicka harioitettu. Nin ota sis nyt teme – – otolijsesta Hrran [!] polesta

Sitä kielimuotoa, josta Agricola käyttää ilmauksia suomen kieli ja tämän maan kieli, voisi nykyään kutsua Varsinais-Suomen murteeksi. Yhteistä suomen yleiskieltä siinä mielessä kuin nykyään ei Agricolan aikana ollut vielä olemassa. Aivan ensimmäisen kerran suomen kieli ‑ilmaus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa Agricolan ABCkirian (1544) alkurunossa:

Oppe nyt wanha, ia noori,
joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt, ia mielen,

iotca taidhat Somen kielen.

Muoto suomen kielen merkitsee tässä ’(varsinais)suomeksi, (varsinais)suomen kielellä’; vastaavanlainen yksikön instruktiivimuoto on vielä nykysuomessa käytössä muun muassa ilmauksessa jalan ’jalkaisin, kävellen’.

Uuden testamentin esipuheessa Agricola luonnehtii Varsinais-Suomea mielenkiintoisella tavalla:

ette teme coco Hijppacunda Somen maxi cutzutan, ioca ombi ninquin mwidhen Äitei

Silloinen Suomen hiippakunta kattoi laajemman alueen kuin (Varsinais-)Suomen maa(kunna)n, ja niinpä hiippakunnan asukkailla oli ”moninaiset Kielet eli puhen tauat”. Hiippakuntaa kutsuttiin kuitenkin Suomenmaaksi, olihan Varsinais-Suomi ikään kuin muiden maakuntien äiti, Agricola selittää. Äitimaakunnan puheenparresta alettiin hänen johdollaan kehittää suomalaisten yhteistä äidinkieltä.

Oman äitin kielestä…

Ketä sitten saamme kiittää äidinkieli-sanan tuomisesta vanhaan kirjasuomeen? Kiitokset voi osoittaa Jaakko Finnolle. 1580-luvulla julkaisemansa virsikirjan esipuheessa hän kirjoittaa, että jo Mooses ”äitins kielel teki monda wirtä, ioista muutamat löytän sijnä pyhäsä kiriasa” mutta latinankielisten hymnien ja messulaulun valtakaudella ei ”oikein yhdestäkän maacunnasta yctän löyty, ioca äitins kielel tactoi eli tocti wirsiä tedhä”.

Jaakko Finnon aikana ei oltu niin tarkkoja siitä, kirjoitettiinko käsitteellisesti yhteen kuuluva kokonaisuus – siis yhdyssana – yhdeksi vai kahdeksi sanaksi. Siinä, missä Finno kirjoitti äitins kielel, käytämme nykyään kirjoitusasua äidinkielellään. Finnon mukaista äitin kieli -ilmauksen käyttöä, jossa äiti-sana saa omistusliitteen tai muun oman määritteen, esiintyy vanhassa kirjasuomessa 1500-luvun lopulta aina 1700-luvun jälkipuolelle asti:

josta [evankeliumista] mös Jumalan armon cautta, oleme tullet osalisexi, nijn että se mös meidän maan ia oman äitin kielellä, meidän seasam saarnatan ia opetetan (Erik Sorolainen 1621)

Wielä andoi hän [Kustaa Vaasa] pyhän Raamatun – – kändä Ruotzixi, että myös yhteinen cansa äitins kielesä sitä olis tainnut lukea ja tutkia (Almanakka 1745)

se näky paljon hyödyttäwän Meidän uscollisia alammaisiamme Suomen-Maasa, jotca Ruotzin Kieldä ei ymmärrä, jos Lakikirja heidän äitinsä kielellä ulos annetan ja julistetan (Ruotzin Waldacunnan Laki 1759)

Yhdessäkään edellä olevista esimerkeistä äiti-sanan genetiivimuodossa ei ole astevaihtelua. Itse asiassa Vanhan kirjasuomen sanakirjan lähteistä löytyy vain yksi ainoa kohta, jossa ilmaus esiintyy muodossa äiden kieli:

Mutta Suomi sywimmäinen,
Äiden kieli ääritöinen,
– –
Ombi cuiteng unhotettu,

Eikä ongehen otettu

Runossa on puhe Turun akatemiasta, jonka saleissa ovat kaikuneet vain latina, ruotsi ja Raamatun alkukielet. Mutta 1700-luvun puolivälissä akatemiassa kuullaan myös suomea, kun hämäläisylioppilas Carle Friedrichi Mollerus esittää suomalaisten onnittelut perintöprinssi Carlin syntymästä suomenkielisenä runona. Tässä äiti-sanan genetiivimuoto on e-vartaloinen mutta kerrankin heikkoasteinen niin kuin myöhemmässä yleiskielessä.

…omaan äitin kieleen

Pikku hiljaa äitin kieli alkaa kehittyä entistä kiinteämmäksi ilmaukseksi. Tästä kehityksestä kertoo se, että jo vuonna 1642 ensimmäisen suomenkielisen Biblian omistuskirjoituksessa kuningatar Kristiinalle esiintyy määrite oma, joka kattaa koko ilmauksen äitin kieli eikä pelkästään äiti-sanaa:

cuinga suuri Jumalan Caickiwaldian hywäteco se on, että Maacunnilla, Waldacunnilla, Caupungeilla ja Canssoilla, tämä pyhä Kirja omalla Äitin kielellä, nijn selkiäst käätty on, että se joca luke taita, hän taita sen myös hywin ymmärtä mitä hän luke

Tällaisia omalla äitin kielellä -tyyppisiä ilmauksia esiintyy sittemmin harvakseltaan oman äitin kielellä ‑tyyppisten rinnalla.

Äitin kieli -ilmauksen vakiintuminen yhä yhdyssanamaisemmaksi näkyy myös siinä, että ilmausta voidaan käyttää tarkentamatta omistusliitteellä tai muutoin, kenen äidistä on puhe. Vuonna 1670 Laurentius Petri saarnaa suomeksi piispan määräämästä aiheesta, enkeleistä, koska niin tämä on ”tahtonut sen tietä anda sanan cuulioille äitin kielellä sarnain cautta”. 1700-luvun puolivälissä Carl Rein riimittelee hautajaisrunossa: ”Monena mies on eläisänsä, Sanan lasculla sanomme Äitin kieles keskenämme.”

Vielä vanhan kirjasuomen kaudella ilmausta ei kuitenkaan mielletä niin kiinteäksi kokonaisuudeksi, että kukaan tulisi kirjoittaneeksi yhteen äitinkieli – ainakaan myöhemmille polville säilyneissä kirjoissa. Kirjoitusasua äidinkieli alkaa näkyä suomenkielisissä sanomalehdissä vasta 1840-luvulla.

ELINA HEIKKILÄ

Sanna Nissinen: Meidän racas isäm-maa (Kotus-blogi)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja


Kyselyyn
Till undersökningen

Asiakaskysely / Kundundersökning 2018

Ehtisitkö vastata Kotimaisten kielten keskuksen (Kotuksen) asiakastyytyväisyyskyselyyn? Vastaaminen vie aikaa muutaman minuutin.

Toki, vie minut kyselyyn Kiitos, vastaan myöhemmin Ei kiitos, en vastaa tällä kertaa

Delta gärna i Språkinstitutets kundundersökning! Frågorna tar några minuter att besvara.

Ja tack, jag deltar gärna Tack, jag deltar senare Nej tack, jag deltar inte den här gången