Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Katse menneessä


Pertti Virtarannan vuoden 1968 tallennusmatka Neuvosto-Karjalaan

Elina Niiranen
tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto, karjalan tutkimuslaitos

Esitelmä Pertti Virtarannan syntymästä 100 vuotta -muistoseminaarissa 23.5.2018.

Esitelmän diat (pdf)


Tarkastelen esityksessäni Pertti Virtarannan tekemää tallennus- ja tutkimustyötä Neuvosto-Karjalassa. Esimerkkitapauksenani on vuonna 1968 tehty tutkimusmatka Vienan ja Aunuksen Karjalaan, josta esittelen muutamia huomioita. Tutkimuksessani keskityn reflektoimaan kenttätyötä. Aineistonani käytän Kotimaisten kielten keskuksen arkistossa säilytettäviä matkapäiväkirjoja ja Virtarannan tekemiä nauhoitteita kyseiseltä tutkimusmatkalta. Esitys sisältää myös joitakin valokuvia, jotka ovat Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistosta.

Näkökulmani tässä esityksessä on kulttuurintutkimuksellinen ja muutamien esimerkkien kautta valotan sitä, millaisena Virtarannan kenttätallennuksien tekeminen käytännössä näyttäytyi. Olen etnomusikologi koulutukseltani ja siksi valotan tallennettua folklorea ennen kaikkea musiikkiaineistoja silmällä pitäen.

Palaa otsikoihin

Vuoden 1968 matkan taustaa

Virtaranta ei ollut vuonna 1968 ensimmäistä kertaa tutkimusmatkalla Neuvosto-Karjalassa. Hän oli tehnyt jo sota-aikana vuosien 1942­­ ̶1944 karjalan kieleen ja kulttuurin liittyvää tallennusta Maaselässä, Karhumäellä sekä Sellin ja Paateneen seuduilla ja tallentanut karjalaisten pakolaisten murteita Savonlinnan pakolaisleirillä 1940-luvulla. Hän oli tehnyt myös tutkimusmatkan Aunuksen Karjalaan vuonna 1966.

Vuoden 1968 matkaa Pertti Virtaranta kuvailee matkapäiväkirjassaan suunnitelleensa ja valmistelleensa yhdessä matkakumppaninsa Väinö Kaukosen kanssa vuosikausia, johtuen kylmän sodan jännitteistä ja Karjalaan kohdistuvista matkustusrajoituksista. Matkalle lähdettiin komeasti taksilla, joka vei matkalaiset Petroskoihin matkaavan junan viereen raiteelle Helsingin rautatieasemalla. Virtarannalla ja Kaukosella oli neljä paristoilla toimivaa Uher-nauhuria mukanaan ja yksi verkkovirtaa käyttävä nauhuri niiden lisäksi. Matkatavaroiden määrää lisäsivät mukaan otettavat kelanauhat, valokuvauskalusto ja kartat, joita vietiin tuliaisiksi.

Palaa otsikoihin

Työteliäs tallentaja

Toisena päivä heinäkuuta Kaukonen ja Virtaranta saapuivat Petroskoihin, josta varsinainen tallennusmatka alkoi. He majoittuivat Severnaja-hotelliin ja työteliäänä ihmisenä Virtaranta jo tulopäivän iltana etsi käsiinsä tutun Inturistin oppaan, jolla oli toimisto hotellissa ja alkoi merkitä muistiin hänen murrettaan. Samanlainen valtava työtarmo jatkui Virtarannalla koko kuukauden kestävän tutkimusmatkan ajan. Kun matkajärjestelyjä hiottiin Venäjän tiede-Akatemiassa Petroskoissa, Virtaranta käytti kaiken liikenevän aikansa tuttujen tverinkarjalaisten informanttien nauhoittamiseen ja Petroskoin valokuvaamiseen. Virtarannan ja Kaukosen tutkimusmatkat karjalaisiin kyliin alkoivat aina Petroskoista ja päättyivät sinne. Matkajärjestelyt hoiti Petroskoin yliopiston kielen, kirjallisuuden ja historian osasto ja Virtarannan ja Kaukosen tallentamat nauhoitteet kopioitiin myös sen nauhoitearkistoon.

Kolmantena päivänä heinäkuuta matkasuunnitelma varmistui ja Virtaranta ja Kaukonen saivat mukaansa kaksi kielentutkijaa Petroskoin yliopistosta: lyydiläismurteiden tutkijan A.P. Barantsevin ja karjalan kielen tutkijan V.D. Rjagojevin. Matkareitti oli suunniteltu niin, että seurue matkusti ensin Vienan Kemiin junalla ja sieltä Kalevalan piiriin Uhtualle, jossa tehtiin ensimmäiset varsinaiset haastattelut. Miehet eivät saaneet nauhoittaa ketään ”kielimestaria” yksin, vaan molempien suomalaistutkijoiden mukana tuli olla petroskoilainen kollega. Uhtualle tuli myöhemmin Petroskoista tutkimusryhmän mukaan joksikin aikaa myös KGB:n Jorma Kivekäs. Elettiin aikaa, jolloin Neuvosto-Karjala oli ulkopuolisilta suljettua aluetta ja jonne ulkomaalaisten tutkijoiden pääsemiseksi tarvittiin diplomatiaa, monenlaisia lupia, paikallisten tutkimusinstituutioiden apua ja hyvää onnea. Aina toiveet eivät toteutuneet esimerkiksi sen suhteen, minne oli aikomus mennä tallentamaan.

Vuonna 1968 Kaukosen ja Virtarannan matkatoiveet toteutuivat. Kaukonen ja Virtaranta saivat kussakin matkareittiin kuuluvassa kylässä listan tarjolla olevista haastateltavista kyläneuvoston jäseniltä tai kuten Uhtualla piirineuvoston toimeenpanevan komitean jäseniltä. Virtaranta kirjasi ylös matkapäiväkirjoihinsa suositellut informantit. Listojen perusteella näyttää siltä, että haastateltavina suosittiin iäkkäitä naisia. Haastateltavia saatiin myös ns. ”lumipallomenetelmällä” eli haastateltavat suosittelivat toisia haastateltavia. Valokuvausretkillä Virtaranta myös itse hankki haastateltavia käymällä juttusille ihmisten kanssa.

Virtarannan työteliäisyydestä haastattelijana antaa jonkinlaista kuvaa haastattelujen määrä: hän saattoi tehdä päivässä viisikin haastattelua ja lisäksi valokuvata ihmisiä ja paikkoja. Intensiivistä keskittymistä ja kuuntelemista vaativa haastattelutyö oli luonteeltaan rauhallisesti etenevää. Virtaranta ei niin sanotusti hötkyillyt: hän antoi haastateltaville aikaa puhua, miettiä rauhassa asioita, eikä hän juuri koskaan keskeyttänyt heitä.

Palaa otsikoihin

Kielentutkimuksen paradigma

Virtarannan haastattelumenetelmä perustui aikansa kielentutkimuksen menetelmiin: haluttiin kerätä mahdollisimman ”aitoa kansankieltä sen luonnollisessa ympäristössä.” Etsittiin selkeästi artikuloivia ”kielimestareita.” Vuonna 1963 tehdyssä ”Kielentutkijan kesä” -haastattelussa Virtaranta kertoo pedagogina siitä, miten kielentutkimuksen tallentaminen tulee suorittaa. Keskeistä metodissa on keskustelun ylläpitäminen ja se, että löydettiin haastateltaviksi selvästi artikuloivia ja aitoa paikkakunnan kansankieltä puhuvia henkilöitä.

Erkki Itkonen kirjoittaa puolestaan vuonna 1975 Suomen fennougristiikan päälinjoja käsittelevässä konferenssiartikkelissaan, että äänneopin seikkojen selvittely ja sanavaraston tallennus pyrittiin suorittamaan kenttätutkimustilanteessa mahdollisimman täydellisesti. Itkosen mukaan lauseopin keruu vaati tarkkaa kuuntelemista, sitä ei saanut esiin kyselemällä.  Tämänkaltainen kielentutkimuksen tallentamiseen liittyvä ajattelutapa, on kuultavissa myös Pertti Virtarannan keruumenetelmässä, jossa ylipäätään ei yleensä kysytä tarkentavia kysymyksiä asioista ja jossa päälle puhumista vältetään. Aihepiirit oli valmiiksi mietitty ennen haastattelua ja Virtaranta antoi haastateltavalle tehtävän: ”Nyt sanot heinän ruannan siellä nurmella.” ”Nyt otamma vielä sen kalastuksen.”

Kielentutkimuksen materiaaliksi haluttiin tallentaa toisaalta vapaata kerrontaa, kansankielen sanastoa, joka ilmeni vapaassa puhetavassa. Virtarannan kielentutkimusta varten tekemien haastattelujen aihepiirit liikkuivat laajalla skaalalla: kansankulttuurissa, entisissä elämäntavoissa, paikkakuntien historiassa, kotipiiriin liittyvissä askareissa ja paikallisesti tunnetuissa henkilöissä. Keskeisiä keruun kohteita olivat myös murretekstit, erityisesti folklore.

Folkloren lajeista Virtarantaa kiinnostivat vuonna 1968 ennen kaikkea itkuvirret, mutta myös sadut, karjalaiset joiut, kalevalamittainen runous ja sananlaskut. Folkloren lisäksi kerättiin kieliparadigmoja. Virtarannan matkapäiväkirjoihin on kirjoitettu verbimuotoja ja erilaisia taivutusmuotoja sanoista sekä sanastollisia huomioita: kiinnostavia ilmaisuja. Taivutusmuotojen kyselemistä tai muuta kieliopillisten muotojen kyselemistä ei nauhoitetuista haastatteluista ole kuultavissa. On ilmeistä, että Virtaranta kirjoitti kieliopillisia seikkoja ylös haastattelun kuluessa tai sen jälkeen, tai peräti matkapäiväkirjojen puhtaaksikirjoitusvaiheessa. Tätä viimeksi mainittua työtä teki Pertti Virtarannan matkapäiväkirjojen osalta myös Helmi Virtaranta

Palaa otsikoihin

Fokus menneessä

Vuonna 1958 Virtaranta oli julkaissut kielennäytekokoelman Vienan kansa muistelee, joka oli koottu Suomessa ja Ruotsissa pakolaisena olevien vienankarjalaisten muistitiedosta. Tämän kirjan toimittaminen näkyy taustalla Virtarannan Vienan Karjalassa tekemissä haastatteluissa vuonna 1968, joissa hän kyselee monista kirjan aihepiireihin liittyvistä asioista, esimerkiksi kylissä toimineista parantajista. Hauskoja tilanteita haastateltavien ja Virtarannan kesken syntyykin toisinaan siitä, että Virtaranta tietää jo ennakolta kysymänsä asian, jota taas haastateltava ei muista. Esimerkiksi Uhtualla asuvalta Vassi Petrovna Luukkoselta Virtaranta kysyy porojen nimityksiä. Kun haastateltava ei kaikkia niitä muista, Virtaranta sanoo malliksi muutaman nimityksen. Silloin haastateltava tokaisee: ”Niinnii. Siehän tiiät kysellä nämä kaikki.”

Virtarannan tietämys ja tuntemus vienankarjalaisista kylistä ja niiden eläjistä on vuonna 1968 tehdyissä haastatteluissa kuultavissa kiinnostuksena kylien keskeisiin henkilöihin kuten parantajiin ja itkuvirsien taitajiin. Virtaranta myös tunsi hyvin Karjalan maantiedettä, hän osasi sijoittaa kertojan kuvailemat paikat maantieteellisesti oikeille paikoilleen ja kysyä tietoja myös lähikylistä. Keskeinen lähtökohta Virtarannan tekemissä haastatteluissa olikin henkilöiden sijoittaminen tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, kylään ja tietyn suvun tai perheen jäseneksi. Virtaranta kyseli tarkkaan haastateltavan sukujuurista: mistä kylästä äiti ja isä olivat? Tämä kiinnostus on varmasti osittain runolaulajasukuihin liittyneen tutkimustradition perintöä.

1950-luvulla Neuvostoliitossa tapahtunut ihmisten joukkosiirto pois pienistä kylistä näkyy haastatteluissa siten, että varsinkin Vienan Karjalassa haastatelluista ihmisistä juuri kukaan ei asunut enää lapsuuden tai nuoruudenaikaisessa kylässään. Haastattelut kuitenkin keskittyvät noihin Ihmisten alkuperäisiin asuinpaikkoihin ja niissä elämiseen, ei nykyisen asuinpaikan asioihin. Virtaranta esim. kyselee Uhtualla asuvalta informantilta: ”Ken se oli Ponkalahessa tietäjä?” Kylien ja seutujen tarkka rekisteröinti heijastelee Virtarannan taustalla olevaa tavoitetta hahmottaa karjalan eri murteiden esiintymisalueita ja luoda murrekartastoa. Toisaalta syntyy vaikutelma siitä, että nykyhetki on etäännytetty haastatteluista ja keskitytään menneeseen.

Myös folkloreaineiston keruussa huomiota kiinnittää käsitys folkloresta menneeseen maailmaan kuuluvana ilmiönä. Tämä näkyy jo Pertti Virtarannan kysymysten muotoilussa: ”Mitä olet kuullut vanhan rahvahan pakisevan vetehisestä? Mitä uartehesta paistiin, kun sie lapsi olit?”

Liittyikö tämä 1960-luvulla vallalla olleeseen käsitykseen perinteestä nykypäivästä erillisenä säiliönä, josta muun muassa Tarja Rautiainen kirjoittaa Erkki Ala-Könnin arkiston perustamiseen liittyen? Vai onko kyse kielentutkimukseen liittyvistä intressistä, Karjalan kielen sanakirjan synnyttämisprosessista, jolloin tarvittiin nimenomaan tietynlaista sanastoa, jota vielä puuttui. Oliko taustalla ajatus, joka tulee esiin Virtarannan haastattelusta vuodelta 1963, että paljon sanastoa oli vielä keräämättä?

Palaa otsikoihin

Käsitys tallentamisen arvoisesta perinteestä

Vuonna 1968 Virtaranta tallentaa useita perinne-esityksiä Vienan Karjalassa. Muun muassa Varvana Nikiforovna Uhtualta laulaa hänelle pitkiä, jopa kahdeksan minuuttia kestäviä kalevalamittaisia häälauluja ja useat haastatellut sanelevat hänelle itkuvirsiä. Muutamat haastateltavat tuntevat tarvetta laulaa uudempia riimillisiä lauluja, niitä joita laulettiin kisaamistilanteissa ennen häitä ja ylipäätään nuorison kokoontumisissa. Näistä kisoantavirsistä tai tanssilauluista Virtaranta ei kuitenkaan ole kiinnostunut. Hän ei pyydä haastateltavia esittämään tai muistelemaan niitä. Hääriitti, joka muutoin tulee Pertti Virtarannan taholta tarkasti kysellyksi useissa haastatteluissa, jää vajaaksi niiltä osin, jotka koskevat tanssimista eli kisaamisen perinnettä. Kysymys siitä, mikä nähtiin ylipäätään tallentamisen arvoisena perinteenä, näyttäytyy mielenkiintoisella tavalla Pertti Virtarannan tekemissä tallenteissa vuonna 1968. Henkilökohtaiset kiinnostukset ja tulevien julkaisujen aihepiirit varmasti vaikuttivat siihen, mitä tallennettiin. Toisaalta itkuvirsitradition hiipuminen osaltaan ja käsitys siitä, että oli viime hetket tallentaa itkuja ehkä vaikutti siihen, että aihepiiri nähtiin ajankohtaisena keruukohteena 1960-luvulla.

Tuntuu siltä, että Virtaranta on haastatteluissaan hyvin menneisyysorientoitunut. Haastattelujen aihepiirit liikkuivat menneessä elämäntavassa: nuottakalastuksessa, kaskeamisessa, omavaraistaloudessa ja uskomusperinteessä. Vaikka kolhoositalous oli jo 1920-luvulla alkanut vähitellen yleistyä Neuvosto-Karjalassa ja 1950-luvulla viimeistään metsäkombinaatit olivat keskeinen osa Neuvosto-Karjalaa ja sen metsäteollisuutta, Virtaranta keskittyy haastatteluissaan talonpoikaiseen elämään. Karjalaisten elämä näyttäytyykin 1968 tehdyissä haastatteluissa varsin erikoisessa valossa, sillä heidän elämänsä Neuvosto-aika puuttuu haastatteluista.

Myös Neuvosto-ajan perinteet kuten kansallisten juhlien juhliminen tai sota-aikojen rituaalinen muistaminen ja näistä asioista kertominen, jäävät Virtarannan tallennustilanteiden ulkopuolelle. Virtaranta ei sivua haastatteluissaan viimeisimpiä sotia tai niihin liittyviä kokemuksia. Sen sijaan hän kysyy 1800-luvun puolen tapahtumista ja niiden myötä Vienan Karjalaan tulleista pakolaisista.

Kun 1970-luvun kielentutkimuksessa nähtiin että suomen kielen murteiden olemassaoloa uhkaa ennen kaikkea yleiskieli (Itkonen), Karjalan murteiden kohdalla tällainen uhka ei ollut relevantti, sillä eri karjalan kielillä ei ollut kirjakieltä. Neuvosto-Karjalassa puhuttuja karjaloita uhkasi enemmänkin venäjän kielen yleistyminen. Muutaman kerran haastateltavat puhuivat aluksi Virtarannalle venäjää, jolloin hän erästäkin heistä kehotti: ”Puhu sillä omalla Pistojärven kielellä!” Nauhoitustilanteista vallitsevat kieliolosuhteet ja kieliympäristö eivät kuitenkaan täysin pysyneet ulkopuolella: haastattelujen taustalta kuuluu lasten venäjänkielistä puhetta, johonkin haastatteluun on tallentunut ulkoa tulevaa miesten venäjänkielistä keskustelua.

Käsitys karjalan kielestä selvärajaisena ja tietyille maantieteellisille alueille rajautuvana ilmiönä näyttäytyy Virtarannan haastatteluissa. Erityisesti vienankarjalaisia haastatellessaan Virtaranta oli tarkka siitä, ettei puhe sisällä suomea. Hänen matkapäiväkirjoissaan on muutama merkintä nimenoman vienankarjalaisten osalta siitä, että hän ei ollut tyytyväinen esimerkiksi pistojärveläisten haastateltujensa puheeseen, koska haastateltujen puheesta kuuli niin selvästi suomen kielen vaikutteet. Vienankarjalaiset itse ovat joissain yhteyksissä pitäneet suomen kielen ja karjalan kielen välistä rajaa veteen piirrettynä. Koulujen opetuskielenä käytetty suomi oli myös vienankarjalaisten kirjailijoiden ilmaisun kieli ja monelle vienalaiselle yhteydet Suomeen olivat olleet 1930-luvun alkuvuosiin asti arkipäiväisiä. Kun nykyään murrealueita tarkastellaan enemmänkin liukumina, joissa on vaikutteita useilta suunnilta, Virtarannan aikana piirrettiin tarkkoja murrealueiden karttoja. 

Myös haastatteluissa käytetyn kielen vaikutus on kuultavissa Virtarannan haastatteluista.  Hän pyrki puhumaan karjalaa, joka oli mahdollisimman lähellä puhujan murretta, mutta toisinaan hänen omaan puheeseensa sekoittui suomalaisia ilmauksia, tai hän haki joitain karjalaisia ilmauksia suomenkielisen ilmauksen kautta. Nämä ovat ymmärrettäviä seikkoja, mutta saattoivat vaikuttaa myös tallennettavien puhetapaan. Kun Virtaranta Uhtualla käytti karjalankielistä nimitystä cirkalo peilistä, jota sanaa useissa vienalaisissa kylissäkin käytettiin, nauroivat haastateltavat että ”Myö kun on sitä aina peiliksi sanottu. Meillä kieli on sekautunt´ suomen ja venäjän keralla jo monta kertoa.”

Virtarannan pyrkimys tarkkoihin määritelmiin, selkeisiin murrealueisiin ja häiriöttömään kenttätallennukseen perustui sen ajan näkemysten mukaisiin käsityksiin tieteen tekemisestä ja sen lainalaisuuksista. Pyrkimys hallita luonnollista kieltä ja saattaa se joihinkin selkeisiin raameihin, oli vastakohta kenttätutkimuksen todellisuudelle, jossa jokainen haastattelutilanne oli ennalta arvaamaton. Haastatteluissa esiin tulevien kipeiden muistojen ja tunteiden todellisuuksia ei Virtaranta voinut täysin ohittaa. Hän oli kenttätutkijana aitiopaikalla todistamassa siitä, miten karjalaiset puhumalla ja laulamalla kokosivat uudelleen niitä sirpaleita, joita heillä oli vielä jäljellä menneestä elämäntavasta. Ehkä nämä kokemukset tekivät Virtarannasta karjalaisten puolesta puhujan. Myöhemmin Virtaranta teki näkyväksi monilla kenttätutkimuksiinsa perustuvilla julkaisuillaan niitä hetkiä, joissa kerrottu menneisyys tuli eläväksi.

Lähteet

Itkonen, Erkki 1975: Suomen fennougristiikan päälinjat. Teoksessa: Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen Symposiumi Petroskoissa 26.-27.3.1974. Toim. Pertti Virtaranta ja Esko Koivusalo. Vammalan kirjapaino Oy. 83 ­̶ 92.

Rautiainen-Keskustalo, Tarja 2015: Kansalliset tieteet, etnomusikologia ja liikkuvan maailman problematiikka. Toim. Taija Kaarlenkaski ja Tiina Seppä. Elore 22-2/2015. 1–19.

Virtaranta, Pertti 1958: Vienan kansa muistelee. Porvoo: WSOY.

Aineistot

Pertti Virtaranta. Matkapäiväkirjat: Matka Neuvosto-Karjalaan 1.-31.7.1968. Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkisto.

Pertti, Virtaranta. Nauhoitteet matkalta Neuvosto-Karjalaan 1.-31.7.1968. Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkisto.

 

Palaa otsikoihin