Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Vuoden 1705 almanakka


Vuoden 1705 almanakka. Kuva: Kotuksen arkisto.
Tähtimerkit vuoden 1705 almanakassa. (Kuva: Kotuksen arkisto.)
Palaa otsikoihin

Taustaa

1700-luku oli valistuksen aikaa. Erityisesti luonnontieteet kukoistivat, ja niiden antamaa tietoa haluttiin jakaa myös kansalle. Vuosisadan alussa Turun akatemian matematiikan professori Laurentius Tammelin päätti alkaa kirjoittaa almanakkoja suomen kielellä. Hän perustelee päätöstään vahvasti valistuksen hengessä:

minun on sihen [almanakan kirjoittamiseen] kehoittanut yhteinen Hyödytys, meidän rackasa Syndymä paicasamme Suomesa, jolla muiden corkiain harjoitusten ja Wijsauden siwusa, nijn hywin cuin muillakin Maacunnille, on syy ilahutta händäns Mathematican, eli sen Wijsauden ja tiedon harjoituxesta, cuin [’joka’] on Taiwan ja Maan menon tutkimisesta, cuinga ne owat heidän märätysä painosans, mitasans ja lugusans.

Laurentius Tammelin kirjoitti almanakkoja vuoteen 1725, minkä jälkeen työtä jatkoi Nicolaus Hasselbom.

Almanakka oli valistuksen ajan käytetyin tietokirjanen. Se oli rakenteeltaan kolmiosainen. Esimerkiksi vuoden 1705 almanakka alkaa kalenterilla ja liitekirjoituksella, joka juoksee kalenteriosan sivujen alareunassa. Kolmannessa osassa, ennustuksissa, käydään vuosi läpi kuukausi kuukaudelta ja selitetään, miten jo kalenteriosassa esitetyt ”taivaan merkit” vaikuttavat säihin ja ihmisen terveyteen. Lopuksi ilmoitetaan auringonpimennysten ajat ja markkinoiden paikat ja ajankohdat ”Suures Ruhtinan Maasa Suomesa ja Pohjan Maalla”.

Palaa otsikoihin

Kalenteriosa

Vuoden 1705 almanakan kalenteriosa on jokseenkin samannäköinen kuin nykyisissä almanakoissa. Ensin on kuukauden päivän numero ja sen perässä kirjaimella ilmoitettu viikonpäivä. Viikonpäivät on erotettu toisistaan kirjaimilla a, b, c, d, e, f ja g, siten että a merkitsee sunnuntaita, b maanantaita ja niin edelleen. Viikonpäivien nimiä on vain erityisesti nimettyjen päivien kohdalla, esimerkiksi Kirsi torstai ’kiirastorstai’ ja Palmu S[unnuntai]. Käytäntö jatkui pitkälle vuosisadan jälkipuoliskolle.

Tammelinin almanakka on ollut myös nimipäiväkalenteri. Almanakan vieraskieliset nimet juontuvat keskiaikaisista pyhimyskalentereista ja Raamatusta.

Nimen jälkeen on määrämerkeillä ilmoitettu päivän tähtitaivaan näkymät. Merkit Tammelin selittää aivan almanakkansa alussa.

Kalenteriosassa kerrotaan kunkin pyhäpäivän raamatunteksti. Myös odotettavissa oleva sää on joskus lyhyesti kerrottu jo kalenteriosassa: esimerkiksi tammikuun 3. ja 4. päiväksi luvataan suojailmaa, helmikuun 17:ntenä ”Ilma seikene [verbistä seietä ’kirkastua, seljetä’]”. Sääennustuksiin palataan almanakan loppuosassa.

Vanhimpien suomenkielisten almanakkojen ilmestyessä maassamme seurattiin vielä juliaanista ajanlaskua, jota kutsuttiin vanhaksi luvuksi. Almanakkoihin on kuitenkin merkitty omaan sarakkeeseensa myös gregoriaanisen ajanlaskun, uuden luvun, mukainen päivämäärä. Vanha ja uusi luku jäivät sanontoina pysyvään käyttöön.

Palaa otsikoihin

Almanakan liitekirjoitus

Almanakkojen hyödyllisyydestä

Vanhoissa almanakoissa on ollut kalenteriosan lisäksi liitekirjoitus, jossa käsiteltiin yleishyödyllisiä asioita. Vuosien mittaan almanakoissa kerrottiin esimerkiksi tähtitaivaan ilmiöistä, maanviljelyksen menetelmistä, maanmittauksesta, talonrakennuksesta ja lääketieteen uutisista.

Ensimmäisen suomenkielisen almanakan liitekirjoituksessa vastataan kysymykseen, minkä takia almanakkoja tehdään. Perimmäinen syy on se, että kun kansa voi omalla kielellään seurata "Wuoden Juoxua", se ymmärtää ruveta kiittämään Jumalaa:

Että he myös näkisit, Prändätystä Almanacasta, Wuoden Juoxun, Alusta nijn loppuun asti, nijden Caxitoistakymmenen Taiwan merkein ymbärins käymisen jälken, ja että he sijtä tulisit kehoitetuxi kijttämän HERra, ja ylistämän caickein Corkeinda, joca nijn ihmellisesti on asettanut ne Taiwalliset walkeudet, Taiwan corkeudella walistaman Maata, ja eroittaman aicoja, Päiwä Yöstä, Suwe Talwesta, yhden Cuucauden ja Wijcon, ja yhden Hetken ja Minutin toisesta.

Tammelin korostaa almanakkojen hyödyllisyyttä: Ne kertovat kuun- ja auringonkierron, planeettojen sijainnin, kuun muodon, auringon nousu- ja laskuajat sekä päivien ja öiden pituudet. Ne osoittavat ”lijckumattomat pyhät, nijncuin myös Pääsiäis-Juhlan, nijden sijtä rippuwain lijckuwaisten pyhäin cansa, coco wuosicauna”. Niitä kirjoitetaan siis ”sekä caupan teon että Jumalan palweluxen tähden”.

Sääennustuksista

Sääennustukset tulivat almanakkaan astrologien valtakauden viimeisenä saavutuksena; niitä ennen almanakat olivat olleet terveysopillisia ohjekirjoja, jotka ilmoittivat, mikä parannuskeino on kunakin ajankohtana edullisin. Ensimmäinen suomenkielinen almanakka sisältää sääennustuksia, sairauksista se puhuu vähemmän.

Tammelinin mielestä sääennustukset eivät suinkaan ole almanakkojen pääasia. Säitä ei voida liitekirjoituksen mukaan ennustaa, koska ”ihmisen on mahdotoin tutkia sencaldaista Jumalan salaisutta”.

Hänen mukaansa jotkut kuitenkin seuraavat almanakkojen sääennustuksia ”hembeydestä” (’uteliaisuutensa takia’) ja ottavat ne huomioon ”huonens ascareis(’kotitöissä’), minkä takia niitä vieläkin liitetään almanakkoihin.

Liitekirjoituksen mukaan almanakkojen tekijöiden pitäisi ymmärtää sääennustusten kirjoittamisen johtavan vain siihen, että ihmiset alkavat pitää heitä pilkkanaan, jos ennustukset eivät toteudu. Tammelin on selvästi huolissaan siitä, mitä almanakkojen sääennustukset voivat aiheuttaa:

nijncuin se sitte on Almnacan kirioitajain wica, jos ei aina nijn sowistu, ja jos ei ilma jocaitzen oman toiwon jälken sowelias ole, josta tule se erhetys että yhteinen cansa, rupe sitte epäilemän, nijn hywin yhdestä cuin toisestakin asiasta.

Liitekirjoituksensa lopuksi Tammelin tähdentää, että almanakkojen varsinaisella sisällöllä – taivaankappaleiden sijainnin määrittämisellä – on varma perusta:

Cuitengin pitä waari otettaman ettei caicki Mathematicusten, taiwan menoista päätetyt arwiot ole ilman perustuxet waan heille owat heidän wahwat ojennus Nuorans, joiden jälken he itzens ojendawat, sillä taitawat, edelläpäin lukea, joca päiwän päälle Auringon, Cuun ja muiden Planetein tilan säännön, sijtä he sitte näkewät Aspectein olon keskenäns, misä säännösä ne macawat toinen toistans wastan, jos ne owat yhdistyxes eli wastuxes eli neljä culmaiset eli colme-culmaiset, tai jollaculla muulla tawalla, sitten ottawat he auxens, yhdellä ja toisella ajalla muistoxi pannut merkit, ja catzowat mingäcaldaisen Poluxen [lause jäänyt kesken].

Palaa otsikoihin

Ennustukset

Sää

Vaikka Tammelin liitekirjoituksessaan moittii almanakantekijöitä sääennustusten liittämisestä almanakkoihin, hänenkin almanakassaan ennustuksia kuitenkin on. Säiden ennustaminen ei ole kuitenkaan hänelle taikuutta, sillä hän toteaa:

Jumala yxinäns ilman wallitze, ja hänen woimasans on anda sateen ja poudan cosca hän tahto. Ihmisen on mahdotoin tutkia sencaldaista Jumalan salaisutta, ja pidäis Almnacan kirjoittaiain oikeutta myöden sijtä lackaman sillä että he sijnä pettäwät sekä itzens että muut.

Kalenteriosan ja liitekirjoituksen jälkeen Tammelin käy vuoden läpi kuukausi kuukaudelta. Hän selittää, miten kunkin ajankohdan taivaannäkymät vaikuttavat säihin ja ihmisen terveyteen.

Tammelin ilmaisee asian siten, että jokin taivaankappale tai sen liikkeen vaihe tuo tai pitää jonkin määräilman tai tulee jonkin määräilman kanssa, esimerkiksi:

Uusi Cuu ja [– –] tuowat poudan myötäns:

Usi Cuu pitä packaisen, ensimäinen neljännes pysywäisen Talwen, Täysi Cuu Suoja ilman, mutta lopulla cowan packaisen;

uusi Cuu cosca Auringo sisällekäy Crapuun merckijn tule heldeen cansa;

Täysi Cuu tule tuulella ja wihmasatella.

Jokin taivaannäkymä ”taita ilman secoitta” kun taas toinen ”rupe jällens huojendaman Talwen cowan kylmyden”. Ilmaisutapa kertoo taustalla olevasta ”tieteellisestä” ajattelusta: astrologit olivat järkeilyllään muka saaneet selville, miten tähtien ja kuun asennot vaikuttavat säähän.

Parissa kohdassa kuun vaihe (uusi kuu, viimeinen neljännes) on ajankohdan ilmaisin; se ei ole siis ilman aiheuttaja:

Uusi Cuu alca sumuisella Sade ilmalla, samalla muoto ensimmäinen Neljännes;

[W]ijmeises Neljännexes tule packainen, Udella Cuulla tuuli ja sade;

Ensimmäises Neljännexes myrsky, ja wäkewät satencuurot Yöllä;

Mutta täydellä Cuulla taita tulla lensiämmäxi [’leudommaksi’].

Sääennustusten lopuksi Tammelinilla on syytä todeta:

COsca me tutkistelem tämän Wuoden, soweljaisen ilman, ja enimmän osan Taiwan hedelmälisiä merkejä, jotca itzens näyttäwät, nijn on meille Jumalalda Caickiwaldialda, hywä ja hedelmälinen Wuosi odotettapa. 

Taudit

Sääennustusten lisäksi Tammelin esittää ennustuksia taudeista. Hän kuitenkin toteaa, että koska sairauksien taustalla on monia syitä ”ja Ihmisten monicahtain luondoin tähden, eij taida Tähdet jocaitzesa yhtäläisesti waicutta”, niitä ei ole mahdollista täydellisesti ennustaa.

Jotakin Tammelin kuitenkin uskaltaa tulevista taudeistakin sanoa: tammikuussa uhkaa ”cova sairaus” ja ”Rinda-tauti”, heinäkuussa ”poltotauti” ja marraskuussa ”äkilinen cuolema”. Viimeinen uhka saa Tammelinin kuitenkin toteamaan:

Jumala Caickiwaldias taita caicki sencaldaiset estä, hänellä ja eij kellengän muulla ombi tiettäwä kenen tänä Wuonna cuoleman pitä ja wijmeistämatca waeldaman.

Hyvä sauna ja kuppaaminen

Agricolan Rukouskirjassa (vuodelta 1544) on kuun ja kiertotähtien aspekteihin perustuvia ennustuksia myös muista asioista kuin tulevista säistä. Rukouskirjassa on taulukko, joka kertoo, minä päivänä on edullista esimerkiksi harjoittaa ystävyyttä, ajella partaa, välttää herroja, ostaa ja myydä – päivänvalinta ulottui hyvin monelle elämänalalle.

Vuonna 1705 ei ilmeisesti enää uskottu, että astrologia kykenisi välittämään näin runsaasti tietoa. Tammelinin almanakassa annetaankin sää- ja sairausennustusten lisäksi tieto vain ”Hywän saunan ja Cuppamisen” ajoista. Tällaisina aikoina tähdet vaikuttivat edullisesti ihmisen nesteisiin.

Sota

Vuonna 1705 oli meneillään suuri pohjan sota (1700–1721), jossa suomalaisetkin olivat mukana. Sota on asia, josta Tammelin ei esitä ennustuksia:

Sota ja tappelusta ei taida yxikän Planeti eli Tähti matcan satta eli estä, mutta ainua Jumala jonga kädes owat Cuningasten sydämet.

– –

Sentähden ei tarwita ensingän Sodan menoist Almanacasa taiwan menoin jälken tehdä arwiota, sillä eij sencaldaisist nijsä yhtäkän wahwa tieto ole.

Palaa otsikoihin

Almanakkasanastoa

Almanakka

Tammelinin almanakat antoivat suomenkielisten almanakkojen kalenteriosalle kielipohjan, joka kesti puolitoista sataa vuotta: vielä 1800-luvun puolivälissä kalenteriosasta löytyvät esimerkiksi pimeneminen, gradi, planeti ja kevä päivän tasaus. Vuoden 1705 almanakka ylti silloisen suomen kirjakielen tasolle, mutta 1800-luvun puolivälissä kalenteriosan kieli oli tietenkin jo silmiinpistävän konservatiivista.

Itse almanakasta Tammelin käytti myös suomenkielistä nimeä ajanluku ’ajanlasku’. Yhdyssanan perusosa on substantiivijohdos verbistä lukea, jolla on vanhastaan ollut myös merkitys ’laskea’. Kirjasuomessa ajanluku esiintyy ensimmäisen kerran jo Agricolan tekstissä, ajanlasku sen sijaan vasta eräässä vuoden 1752 asetustekstissä.

Murteissa almanakkaa saatetaan nimittää ilmakirjaksi. Tämä johtuu siitä, että ainakin kansalle sääennustukset olivat merkittävä almanakan osa. Kirjasuomessa ilmakirja esiintyy ensimmäisen kerran vuoden 1642 Raamatussa: "[Tästä raamatunkohdasta kuningas] näke nijncuin Almanachast eli ilmakirjast, cuinga cauwan hänen hywin käy hallituxesans." Tammelinkin käyttää sanaa muttei täysin almanakan synonyyminä:

wielä tänäkin päiwänä nimittäwät Almanacan kirjoittajat ilman muutoxet Almanacoisans ainoastans sen tähden että he taidaisit nijden Ihmisten hembeyttä [’uteliaisuutta’] palwella, jotca Almanacat ilma kirioina ja nijden kirjoittajat tietäijnä pitäwät.

Perusaikayksiköitä nimeävät sanat

Perusaikayksiköitä nimeävät sanat ovat esiintyneet suomen kirjakielessä 1500-luvulta lähtien; Tammelinin almanakassa esimerkiksi näin:

[Jumala on] asettanut ne Taiwalliset walkeudet, Taiwan corkeudella walistaman Maata, ja eroittaman aicoja, Päiwä Yöstä, Suwe Talwesta, yhden Cuucauden ja Wijcon, ja yhden Hetken ja Minutin toisesta.

Vuosi, päivä ja ovat hyvin vanhoja omaperäisiä sanoja, joilla kaikilla on vastineita lähisukukielten lisäksi myös etäsukukielissä. Yhdyssanan kuukausi alkuosana on ikivanha taivaankappaletta tai kuukautta nimittävä sana, loppuosana sana kausi, jonka alkuperä on tuntematon. Viikko on germaaninen laina. Germaaninen alkumuoto on merkinnyt ’vaihdosta’, ja tämä merkitys on kytkeytynyt kuun vaiheisiin siten, että sana on tarkoittanut 14 päivän pituista ajanjaksoa. Suomen murteissa viikko on vanhastaan merkinnyt ’pitkähköä aikaa’. Tämä merkitys esiintyy nykymerkityksen ohella kirjasuomessa 1800-luvulle asti.

Vuoden synonyyminä esiintyy sana ajastaika. Sanaa on käytetty suomen kirjakielessä Agricolasta lähtien. Sillä on vastine useissa lähisukukielissä. Kysymyksessä on aika-sanan kahdesta eri muodosta koottu yhdyssana, "ajasta aika". Murteissa tavataan lyhentyneitä muotoja aastaika, aastaki, aasta. Viimeksi mainittu on samannäköinen kuin nykyviron ’vuosi’, aasta.

Päivä-sanaa Tammelin käyttää paitsi vuorokauden osan nimenä ja päivämäärissä myös merkityksessä ’aurinko’:

Uusi Cuu cujn [’joka’] tapahtu 15. päiwänä [päivämäärässä] meillä ombi, se pisin päiwä ja lyhin Yö, joca tapahtu 13: p: Kesä Cuusa;

ja tapahtu silloin cosca Auringo käy Waagan ensimäisen gradiin, ja teke toisen kerran tänä wuonna, Päiwän [= vuorokauden osan nimi] ia Yön yhtä pitkäxi, joca tapahtu 13. p. Syys Cuusa;

Usi Cuu on wähä lewotoinen, Aamulla syngiän sumun cansa, wan päiwällä caunin päiwän paisten [’auringonpaisteen’];

Suloinen Päiwän Paiste.

Myös suomen nyky-yleiskielen päivä-sanalla on selvästi merkitys ’aurinko’ sen tapaisissa yhteyksissä kuin päivänpaiste ja päivettyä, vaikka aurinko-sana onkin muuten sen tästä merkityksestä myöhemmin syrjäyttänyt.

Aikayksikön päivää täsmällisemmin nimeävä vuorokausi ei esiinny vuoden 1705 almanakassa, eikä sitä liene muissakaan vanhoissa almanakoissa. Sana on kyllä ensi kertaa mainittu jo Ericus Schroderuksen sanakirjassa 1637. Yhdyssanan perusosa, ajanjaksoa merkitsevä kausi, on alkuperältään tuntematon; sillä on vastineita eräissä lähisukukielissä ja saamessa. Vanhassa kirjakielessä se esiintyy vain yhdyssanojen perusosana, Agricolasta lähtien yhdyssanassa kuukausi. Itsenäiseksi sanaksi kausi on vakiintunut vasta 1900-luvun alkupuolella. Tammelinin vuoden 1705 almanakassa kausi on yhdyssanassa vuosikausi:

Ilman sitä osottawat ne [almanakat] caicki lijckumattomat pyhät, nijncuin myös Pääsiäis-Juhlan, nijden sijtä rippuwain lijckuwaisten pyhäin cansa, coco wuosicauna.

Hetki merkitsee Tammelinin almanakassa ’tuntia’, kuten vanhassa kirjasuomessa on Agricolasta lähtien tavallista:

nijncuin Ruotzalaiset, sawat heidän Uden ja täyden Cuusa wähä ennen cuin hetket ja minutit täsä osottawat, mutta jotca paremin Idäsä asuwat nijncuin Carjalaiset, Wirolaiset ja Estiläiset näkewät ne wähä hiljemmin [’myöhemmin’].

Hetki-sana voi saada almanakassa myös merkityksen ’tietty ajankohta’:

sillä ensist näytäwät ne [almanakat] päiwät ja hetket nijn myös Auringon juoxun, neljän Wuoden ajan jälken.

Kuukausien nimet

Lounaissuomalaiset kuukausien nimet yleistyivät koko maahan painettujen almanakkojen myötä. Vielä Agricola käytti elokuusta nimiä mätä- ja kylvökuu ja joulukuusta nimeä talvikuu, mutta jo 1600-luvun virsikirjat ovat nykyisten nimien kannalla.

Sarja huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu on syntynyt maanviljelijän työvaiheiden mukaan. Vanhan kirjasuomen pohjana ovat lounaismurteet, minkä takia kesäkuun alkuosa ei ole todennäköisesti tarkoittanut ’kesää’: tässä merkityksessä, vuodenajan nimenä, käytetään lounaismurteissa suvi-sanaa. Näin on myös vuoden 1705 almanakassa, myös yhdyssanassa suvi-ilma:

Suwesta. Se ihana ja lämmin Suwi, saa alcuns Auringon sisällekäydes ensimäisen Crapun gradin;

tänä wuonna ombi meille tulewa caunis suwi ilma secaisin päiwä paistella suloisella satella ja tywenellä.

Kesä vuodenajan nimenä on suven itämurteinen synonyymi. Suomen lounaismurteissa kesä-sanalla on merkitys ’kesanto’, ja kesäkuu onkin todennäköisesti alkujaan merkinnyt ’kuuta, jolloin kesanto ensi kertaa kynnetään’. Näin ollen tämäkin kuukausi olisi nimetty maanviljelijän työn mukaan. Suvikuu ei esiinny vuoden 1705 almanakassa mutta kylläkin vuoden 1706:

Se lämmin Suwi joca caicki ilahutta, saapi alcuns Auringon sisälle käydes Crapun merkijn, joca tapahtu tänä wuonna 13. p. Suwi Cuusa.

Helmikuu on Tammelinin almanakassa muodossa Helme Cuu. Helme (genetiivissä helmeen) on helmi-sanan synonyymi. Kumpikin sana esiintyy vanhassa kirjasuomessa. Helmikuun alkumerkitys on ilmeisesti ollut ’kuukausi, jonka aikana erikoisten sääsuhteiden vallitessa muodostuu jäähelmiä puiden oksiin’.

Tammelin ilmoittaa jokaisen kuukauden alussa, montako päivää kuussa on. Nyky-yleiskielestä poiketen hän käyttää ulkopaikallissijaa, adessiivia:

Elo Cuulla on 31 Päiwä (pro elokuussa on 31 päivää).

Nyky-yleiskielestä poikkeava sijamuoto on myös päivämäärissä. Tammelin käyttää partitiivin sijasta inessiiviä, joka on yleinen vanhassa kirjasuomessa:

ja meillä ombi, se pisin päiwä ja lyhin Yö, joca tapahtu 13: p: Kesä Cuusa [pro kesäkuuta]

tämä aica cutzutan Kewä päiwän tasauxexi, cuin tapahtu 11. p. Maalis Cuusa [maaliskuuta] 

Viikonpäivien nimet

Viikonpäivien nimet lauantaita lukuun ottamatta ovat kansainvälisiä auringon ja kiertotähtien ja näiden jumaluuksien nimiä. Lauantai on yhteispohjoismainen sana ja on alkujaan muinaisnorjan laugardagr ’pesupäivä’. Vuoden 1705 almanakassa viikonpäivien nimiä on vain yhdyssanan perusosana kohdissa, joissa nimetään jokin erityinen päivä:

Laski[ais] Tijst[ai]
Tuhca keskiwijko
Kirsi torstai ’kiirastorstai’
Pitkäperjan[tai]
Palmu S[unnuntai]

Muutoin viikonpäivät on erotettu toisistaan kirjaimilla a, b, c, d, e, f ja g, siten että a merkitsee sunnuntaita, b maanantaita ja niin edelleen. Laskiaistiistain kirjallinen ensiesiintymä on vuoden 1705 almanakassa.

Kirsi torstain ’kiirastorstai’ alkuosa kirsi on kansanetymologinen kehittymä alkuperäisestä ja myöhemmin palautetusta kiiras-alusta. Torstai kirjoitettiin vuosikymmenestä toiseen almanakoissa kahdella tavalla: Kirsi torstai mutta Helatuorstai.

Palaa otsikoihin

Astrologista sanastoa

Aspektit

On myös Suomen Kieli nijn runsas Ymmärryxestä ja ricas Sanoisa cuin muutkin Kielet nijn että sillä taitan edes tuoda caickinaiset asiat, ja tämän nimitetyn tiedon [’tieteen’] puhen parret nimitettä – –.

Tammelin todistaa tämän liitekirjoituksessa esittämänsä väitteen todeksi heti almanakan alkusivulla: hän sepitti taivaankappaleiden keskeisille aspekteille eli keskinäisille asemille suomenkieliset nimitykset.

Aspekti on Tammelinin suomentamana planeetein näkö. Enää näkö-substantiivijohdoksella ei ole merkitystä ’näkyminen’, joka sillä Tammelinin kalenterissa on:

mutta että Cuun leweys ja näkywäinen olendo on nijn paljo Eteläsä, nijn eij taida se estä meildä jotca Pohjaisesa asumme, Auringon näkö [= näköö ’näkymistä tai näkemistä’].

Kun taivaankappaleen aspektiksi ilmoitetaan konjunktio, se on maasta katsottuna auringon kanssa päällekkäin, joko suoraan auringon takana tai sen edessä. Konjunktion Tammelin suomensi yhdistykseksi. Ulkoplaneetat voivat lisäksi olla oppositiossa. Tällöin maapallo on auringon ja kyseessä olevan toisen taivaankappaleen välissä. Oppositio on Tammelinin suomentamana vastus. Muut Tammelinin suomentamat aspektit ovat trigoni, kvadratuuri ja sekstiili, kolmiloppinen, neljäloppinen ja kuusihaarainen.

Yhdyssanojen kolmi- ja neljäloppinen yhteinen perusosa tulee nyky-yleiskielestä puuttuvasta loppi-sanasta, jonka merkitys on ollut ’soppi, nurkka, syrjäkulma; syvennys’. VKS:n mukaan kolmiloppinen on sama kuin kolmikulmainen. Murteissa kolmiloppisella on myös substantiivinen merkitys ’kolmio’. Taivaankappaleet muodostavat kolmi- ja nelikulmaisia kuvioita silloin, kun ne ovat puheena olevissa asemissa toisiinsa nähden. Tammelin käyttääkin myös sanoja kolme- ja neljäkulmainen:

misä säännösä ne [taivaankappaleet] macawat toinen toistans wastan, jos ne owat yhdistyxes eli wastuxes eli neljä culmaiset eli colme-culmaiset, tai jollaculla muulla tawalla.

Taivaankappaleet

Tähti ja kuu ovat vanhoja omaperäisiä sanoja. Auringon etymologia sen sijaan on toistaiseksi selvittämättä; sitä on kyllä arveltu nuoreksi lainaperäiseksi sanaksi. Kaikki kolme sanaa ovat esiintyneet kirjakielessä 1500-luvulta lähtien. Aurinko on kirjakielessä sekä taivaankappaleen nimenä että merkityksessä ’auringonpaiste’, näin myös Tammelinin almanakassa:

[He] taitawat, edelläpäin lukea, joca päiwän päälle Auringon, Cuun ja muiden Planetein tilan säännön; Auringon paiste.

Tammelin kirjoittaa auringon isolla alkukirjaimella, mutta ’auringonpaisteen’ merkityksessä käyttämänsä päivän hän saattaa kirjoittaa myös pienellä alkukirjaimella.

Kuun vaiheiden nimet uusi kuu, ensimmäinen neljännes, täysikuu ja viimeinen neljännes Tammelin otti kansankielestä. Viimeisestä neljänneksestä Tammelin käyttää myös ilmausta ala Cuu.

Auringon- ja kuunpimennys ovat Tammelinin almanakassa auringon ja kuun pimeneminen. Pimennys tuli sanakirjoihin vasta 1800-luvulla. Tammelin käytti myös johdosta pimenemys, se esiintyy hänen almanakassaan ensimmäistä kertaa kirjasuomessa. Samanlaisia johdoksia ovat auringon liikkeestä käytetyt nousemus ja laskemus. Edellinen sana on esiintynyt jo Agricolan tekstissä, jälkimmäisen ensiesiintymä kirjasuomessa on Ljungo Tuomaanpojan tekstissä vuodelta 1609.

Auringon ja kuun liikkeestä Tammelin käytti verbejä nousta ja laskea. Aurinkoon liittyi näiden lisäksi verbi koittaa. Se on johdos sanasta koi ’päivän sarastus, itä’. Kirjakielessä aamun sarastusta merkitsevä koi on ensi kertaa mainittu Jaakko Finnon virsikirjassa vuonna 1583. Sanalla on vastineita suomen etäsukukielissä asti; se kuuluu vanhaan omaperäiseen sanastoon. Nousta, laskea ja koittaa -verbit Tammelin on siis ottanut kansankielestä. Sen sijaan hänen auringon, kuun ja vuoden kulusta käyttämänsä sana juoksu on syntynyt käännöstietä eikä ole ollut levinneenä kansankieleen; kirjakielessä se oli kyllä esiintynyt jo Agricolasta lähtien.

Kiertotähtien yhteisnimityksenä Tammelin käytti sanaa planeetta (tai planeetti), joka oli oikeastaan jo vakiintunut kirjasuomeen. Sana oli esiintynyt kirjasuomessa vuodesta 1621, myös esimerkiksi vuoden 1642 Raamatussa. Vasta 1840-luvulla Antero Varelius esitti kiertotähti-sanan.

Eläinradan tähdistöt on esitetty suomenkielisin nimin: Oinas, Härkä ja Caxoiset; Crapu, Jalopeura ja Neitzy; waaca, Scorpioni ja Joutzimies; Cauris, Wesimies ja Calat. Tammelin kutsui tähdistöjä Taiwan merkeiksi ja ryhmitteli ne edelleen kevään, kesän, syksyn ja talven merkeiksi.

Tammelin kutsuu taivaankappaleita ehkä hieman runollisesti myös nimellä Taiwalliset walkeudet. Ne on almanakan liitekirjoituksen mukaan asetettu ”walistaman Maata”. Tammelin käyttää verbiä valistaa konkreettisen valaisemisen merkityksessä, joka on vanhimmassa kirjakielessä ollut sen päämerkitys. Tiedon ja ymmärryksen lisäämisen merkitys on päässyt etualalle vasta myöhemmin.

Astrologia

Itse astrologian Tammelin selittää ”taiwan merckein juoxun arwioksi”. Se on myös ”Taiwan ja maan menon tutkimista”.

Tähtitieteilijöistä Tammelin käyttää sanaa Tähtein Tutkiat. Sana esiintyy jo Agricolan tekstissä. Tieteilijä on paljon myöhemmin syntynyt sana: se on johdos tiede-sanasta, joka luotiin 1800-luvulla. Merkityksessä ’tiede’ on vanhassa kirjasuomessa sana tieto, myös Tammelinin almanakassa:

On myös Suomen Kieli nijn runsas Ymmärryxestä ja ricas Sanoisa cuin muutkin Kielet nijn että sillä taitan edes tuoda caickinaiset asiat, ja tämän nimitetyn tiedon puhen parret nimitettä.

Tutkija on johdos tutkia-verbistä, joka taas on johdos vanhasta päätä, kärkeä tai terää merkitsevästä sanavartalosta tutka- (vrt. tutkain). Tutkiminen on alkujaan merkinnyt terävällä seipäällä koettelemista. Vanhassa kirjasuomessa tutkia on esiintynyt nykymerkityksessään 1500-luvulta lähtien. Tietää-verbistä muodostettu johdos tietäjä on merkityksessä ’noita’:

ja wielä tänäkin päiwänä nimittäwät Almanacan kirjoittajat ilman muutoxet Almanacoisans ainoastans sen tähden että he taidaisit nijden Ihmisten hembeyttä palwella, jotca Almanacat ilma kirioina ja nijden kirjoittajat tietäijnä pitäwät.

Taivaan ja näköpiirin rajaa, taivaanrantaa, merkitsevä horisontti oli esiintynyt jo vuoden 1701 virsikirjan kalenteriosassa. Sanan alkuperä on kreikan sanassa horitso ’rajoittava’.

Tammelin myöntää liitekirjoituksen alussa, että vaikka suomen kielellä pystytään ilmaisemaan monet astrologian käsitteet, on kuitenkin muutamia, jotka vaativat latinan- tai kreikankielistä nimeä:

[Niitä ei] taita muilla Kielillä ilman circumlocutiota, eli monen sanan yhdistyxitä selittä.

”Monen sanan yhdistyksiä” vaatii muun muassa Ephemeridix, joka on almanakan mukaan ”taiwan juoxun ja Planettain näön selitys”. Ecclipticae on ”oikia Auringon tie”, Tropicus Cancri ”Auringon kändymisen pijri” ja AEquatori on ”päiwän ja Yön tasawainen rati”. Punctum intersectionis vernale on ”läpitze leickawainen puncti”, jota Tammelin tarvitsee kevätpäiväntasauksen selittämiseen. Termin kevätpäiväntasaus kirjallinen ensiesiintymä on juuri vuoden 1705 almanakassa, Kewä päiwän tasaus.

Taivaankappaleen radasta Tammelin käyttää siis sanaa piiri tai sanaa tie. Piirin alkumerkitys on ’aitaus, tarha’. Muutoin se esiintyy vanhassa kirjasuomessa myös merkityksessä ’viiva, raja’. Nykyinen piiri (esim. puolipäivänpiiri) on Tammelinin termistössä rati tai radi (päiwän ja Yön tasawainen rati).

Säätä kuvailevat ilmaukset

Tulevia säitä Tammelin kuvailee ilmauksilla, joista osa on nyky-yleiskielestä tuttuja, osa vieraita. Tuttuja nykypäivänkin sääennustuksista ovat kova pakkanen (Tammelinin almanakassa muodossa packainen), lumisade, räntäsade, sumusade, vihmasade, pouta, rajuilma, helle, ukkosen jylinä, suoja, tuisku; adjektiivit selkeä ja tyven sekä verbi lauhtua (Tammelinin almanakassa lounaismurteisessa asussa lahtua).

Sadekuuro on Tammelinin almanakassa genetiivialkuinen: satencuuro. Nyky-yleiskielelle tuntemattomiakin ilmauksia on:

Ensimmäinen Neljännes [tulee] muutamain sejas [’selkeä, pilvetön’] Päiwäin cansa;

Uusi Cuu tahto märkä olla, mutta ensimmäises Neljännexes tule taiwas jällens seijaxi, haman täysi Cuuhun asti;

Ilma seikene [verbi seietä ’seljetä, kirkastua’] ja tule kylm;

täydellä Cuulla taita tulla lensiämmäxi ’leudommaksi’;

ylespitäwäinnen ilma < käännöslaina ruotsin sanasta uppehållsväder ’pouta’;

walju ilma ’ankaran paha ilma’;

saten caldainen ’sateinen’.

Adjektiiveilla sekainen, levotoinen ja muuttelevainen Tammelin tarkoittaa vaihtelevaa ilmaa:

täysi cuusa secainen ilma, cuitengin toisinans muutamat selkiät päiwät, Kylwäitten hywäxi;

Usi Cuu on wähä lewotoinen, Aamulla syngiän sumun cansa, wan päiwällä caunin päiwän paisten;

Ilma tahto enimitten olla muuttelewainen, pilwinen ja tuulinen suloisella päiwän paistella.

Sadekuuroja Tammelin kuvailee voimakas-adjektiivin sijasta väkevä-adjektiivilla:

Ensimmäises Neljännexes myrsky, ja wäkewät satencuurot Yöllä.

Itse ilma voi olla kaunis, kuiva tai kova. Vierasta nykyisille säätiedotuksille on se melkein runollinen kieli, jota Tammelin paikoitellen käyttää: "Talwi rupe cowudens näyttäm[ään].” Kun Tammelin kuvailee kevään ja kesän säätä, hän käyttää suloinen ja ihana -adjektiiveja:

Se ihana ja lämmin Suwi;

Se suloinen ja ihana Kewä.

Palaa otsikoihin

Lähteet

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen: suomen kirjakielen historia. Helsinki: WSOY.

Häkkinen, Kaisa 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY.

Suomen almanakan juhlakirja. 1957. Kustaa Vilkuna, Gösta Hedström, Eino Kaskimies ja Eino Nivanka (toim.). Helsinki: WSOY.

Vanhan kirjasuomen sanakirja 1–2. 1985 ja 1994. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 33. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Vanhan kirjasuomen sanakirjan 3. osan käsikirjoitus 2005. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.Helsinki.

Vilkuna, Kustaa 1973: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kolmas, lisätty painos. Helsinki: Otava.

Aineistolähde

76 almanakkaa vuosilta 1705–1806. Sähköinen aineisto. Koostaja: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Päivitys 16.3.2005. Saatavissa: http://www.kotus.fi/aineistot/.

ANNA VIINAMÄKI

Teksti on julkaistu vuonna 2005.

Palaa otsikoihin