Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto, kysymyksiä ja vastauksia -osio, teemakoosteita.

Sanakirja karjalan kielestä

1960-luvulla valmistui suomen lähintä sukukieltä kuvaavan suursanakirjan ensimmäinen osa. Karjalan kielen sanakirja, osa I, ilmestyi vuonna 1968 Suomalais-Ugrilaisen Seuran julkaisusarjassa.

Karjalan kielen sanakirja. Kuva: Riikka Tervonen, Kotus.

Puhuttua ja kirjoitettua karjalaa

Karjalan kieltä on puhuttu ikivanhoista ajoista saakka sekä Suomessa että Venäjällä. Alueena Karjala on ollut ”kahden riikin riitamaata”, jossa karjalan ja suomen kieli ovat eläneet rinnan. Lisäksi Tverin ja Novgorodin seuduille, Keski-Venäjälle, syntyivät 1500–1600-luvun muuttoaaltojen myötä karjalan kielen saarekemurteet. Ennen toista maailmansotaa silloisessa Suomessa karjalan kielen eri murteita puhuttiin Raja-Karjalassa (varsinaiskarjalan etelämurteita eli eteläkarjalaa ja aunuksenkarjalaa eli livviä) sekä Pohjois-Karjalan itäisimmissä kylissä (eteläkarjalaa) ja Kainuun itäosissa (varsinaiskarjalan pohjoisia murteita eli vienalaismurteita).

Suomen valtiovalta sijoitti luovutetun Karjalan evakot eri puolille maata. Evakoiden joukossa oli suomen kaakkoismurteiden eli ns. karjalaismurteiden puhujia ja karjalan kielen puhujia. Vaikka kielentutkimus oli osoittanut esimerkiksi Raja-Karjalan ortodoksien puhuman kielimuodon poikkeavan suomen kielen murteista niin paljon, että sen katsottiin edustavan omaa erillistä karjalan kieltä, näiden karjalaisten kielellisistä oikeuksistaan vaiettiin. Karjalan kielen murteet haluttiin nähdä yhtenäiskulttuurissa suomen kielen murteina – vaikka karjalankielisten evakkojen uudet naapurit saattoivat pitää oudolta kuulostavaa puhetta ”ryssän kielenä”.

Karjalan kirjakieltä on kehitetty sekä Venäjällä että Suomessa, ensin 1900-luvun alkupuolella ja uudestaan perestroikan ajoista lähtien. Yhtenäistä kirjakieltä karjalalla ei ole, mutta livvinkarjalaa ja vienankarjalaa voidaan nykyään pitää normitettuina kielimuotoina. Eteläkarjalan kirjakielihankkeessa on mukana myös tverinkarjala.

Sanastonkeruusta sanakirjatyöhön

Tutkimuskohteena karjalan kielen murteet ovat olleet jo 1800-luvulla. Kielentutkijat kulkivat kenttäretkillä Karjalassa 1860-luvulta lähtien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) rahoittamana. Noilta matkoilta ovat peräisin myös Kotuksen vanhimmat karjalan kielen murteiden sana-aineistot, jotka olivat vuosikymmeniä SKS:n omistuksessa. Seuran pöytäkirjassa on vuodelta 1895 maininta ”Venäjän Karjalan kielen sanakirjan” laatimisesta ”suomen kansankielen sanakirjan” rinnalle. Sitä varten maisteri Kusti Karjalainen keräsi sanastoja eri puolilta Karjalaa, myös Tverin läänistä. Hän jätti kuitenkin työn saatuaan matka-apurahan ostjakkien eli hantien asuma-alueille. Sanakirjahankkeella oli myös vastustajansa; esimerkiksi maisteri A.W. Ervast yritti taivuttaa SKS:n johtoa muuttamaan suunnitelmaa, koska hänen mielestään karjalan kielen murteiden sanasto olisi pitänyt esittää suomen murresanakirjassa.

Karjalan kielen sanakirjan varsinainen toimitustyö alkoi vasta 1930-luvulla, jolloin kokoelmat olivat karttuneet merkittävästi, erityisesti ”suurkerääjä” E.V. Ahtian ansiosta. Vuonna 1934 Eino Leskinen julkaisi Virittäjässä ”Karjalan kielen sanakirjan artikkelien luonnoksia”. Monien vaiheiden jälkeen artikkelityö keskeytyi syksyllä 1939 toimittaja Leskisen joutuessa tärkeämpiin tehtäviin, ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”.

E.V. Ahtian annandumieli-sanalippi Säämäjärveltä.
E.V. Ahtian annandumieli-sanalippu Säämäjärveltä.

Vuonna 1942, jatkosodan aikana, sanakirjatyötä alettiin virittää uudestaan ja hanke siirrettiin Sanakirjasäätiöön. Säätiön yhteydessä toimi tutkimuslaitos Suomen suku, jossa järjesteltiin kokoelmia, julkaistiin kolme osaa Karjalan kielen näytteitä ja luotiin sanakirjan toimitusperiaatteita. Artikkelityöhön saatiin varat valtion humanistiselta toimikunnalta vasta vuonna 1954. Päätoimittajaksi valittiin tohtori Pertti Virtaranta. Hän jätti suomen kielen lehtorin virkansa Lundin yliopistossa ja aloitti sanakirjatyön toukokuussa 1955. Hänen lisäkseen toimittajia oli tuolloin kolme, yksi heistä päätoimittajan puoliso, maisteri Helmi Virtaranta.

Helmi ja Pertti Virtaranta KKSn toimituksen tiloissa Sörnäisissä. Kuva: Kotuksen arkisto.
Helmi ja Pertti Virtaranta KKS:n toimituksen tiloissa Sörnäisissä. Kuva: Kotuksen arkisto.

Optimistisia visioita

Suurten sanakirjahankkeiden julkaisusuunnitelmat ovat yleensä olleet kovin optimistisia, niin myös Karjalan kielen sanakirjan. SKS:n kielitieteellisen valiokunnan vuonna 1939 laatiman suunnitelman mukaan ”Itäkarjalaismurteiden sanakirjasta” tulisi vähintään Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan kokoinen ja sen käsikirjoitus valmistuisi kahdelta toimittajalta 9 vuodessa. Sanakirjan vaatima työmäärä oli lopulta moninkertainen – sen materiaalikin karttui vielä 1970-luvulle saakka – ja sanakirjasta tuli kuusi paksua nidettä sisältävä teos, jonka viimeinen osa julkaistiin vuonna 2005.

Toimitusperiaatteiden luominen, valtavien materiaalien analysointi ja huolellinen toimitustyö nielee yllättävän paljon henkilötyövuosia. Onneksi opetusministeriö hyväksyi perustelut sanakirjan I osan arvioitua hitaammasta edistymisestä ja myönsi työhön valtionavustuksia, vaikka vain vuodeksi kerrallaan. 

Sanakirjan ensimmäinen osa valmistuu

Karjalan kielen sanakirjan I osan korrehtuuria, merkinnät Helmi Virtarannan.
Karjalan kielen sanakirjan I osan korrehtuuria, merkinnät Helmi Virtarannan.
Karjalan kielen sanakirjan vuoden 1968 toimintakertomuksessa luetellaan ensin toimituskunta ja sen jälkeen todetaan:

”Karjalan kielen sanakirja on vuoden 1968 loppuun mennessä edistynyt seuraavasti: I osa ilmestyi painosta joulukuussa Suomalais-ugrilaisen Seuran Lexica-sarjan osana XVI, 1. Se käsittää 106-sivuisen johdannon ja 576-sivuisen sanakirjaosan (aakkosvälin A–J).” Lopuksi raportoidaan II ja III osien (K–N) käsikirjoituksen etenemisestä sekä todetaan, että osat IV, V ja VI (O–Ö) ovat vielä aloittamatta.

Sanakirjassa kuvataan vienankarjalan, eteläkarjalan ja aunuksenkarjalan murteita. Lause-esimerkkejä monissa sana-artikkeleissa on runsaasti. Kussakin artikkelissa tai merkitysryhmässä murretiedot esitellään pääsääntöisesti maantieteellisesti pohjoisesta etelään, kuitenkin niin, että ns. saarekemurteiden (mm. tverinkarjalan) tiedot annetaan ennen aunuksenkarjalan tietoja, koska ne ovat kielellisesti eteläkarjalaa.

Sanakirjan johdanto, joka julkaistiin ensimmäisen osan yhteydessä, sisältää runsaasti asiaa: tarkkoja tietoja eri aikoina kerätyistä aineksista, niiden kerääjistä ja keruumetodeista sekä sanakirjatyön vaiheista. Johdannon yhteydessä on myös sanakirjan käyttöohjeet.

Ohjeita sanakirjan käyttäjälle

Sanakirja oli alun perin suunnattu etupäässä kielen ja kansankulttuurin tutkijoille, lähinnä suomenkielisille tai suomea osaaville – selitekieli (tai kohdekieli) sanakirjassa on suomi. Tutkijoiden lisäksi jo 1960-luvulla ajateltiin kuitenkin myös muita käyttäjiä. Karjalaisjärjestöt, kuten Karjalan Sivistysseura ja Karjalan Liitto, olivat arvelleet, että kirja kiinnostaisi myös Suomen karjalaisia. I osan julkaisuvaiheessa päätoimittaja Virtaranta lähettikin Suomalais-Ugrilaisen Seuran johtokunnalle kirjeen, jossa hän esitti karjalaisen väestön huomioon ottamista painosmäärästä päätettäessä.

Johdannossa on ”hyödyllisiä ohjeita sanakirjan käyttäjälle – niin helppolukuinen kuin se onkin”. Käyttöohjeet käsittävät kolmisenkymmentä sivua mm. tarkekirjoituksen karkeistamisesta sekä äänteiden kvaliteettien ja kvantiteettien merkitsemisestä. Ohjeet avautuvat siis ensisijaisesti lingvisteille.

Sanakirjan helppolukuisuudesta voi olla monta mieltä; esimerkiksi kirjakielettömän kielen hakusanamuodot voivat olla jopa fennistille outoja. Lukijan onkin hyvä löytää luvusta Ohjeita sanakirjan käyttäjälle alaluku Hakusanoitusperiaatteet, joista tärkein on tämä: ”Hakusanaksi on yleensä pyritty ottamaan sanan vienalaismurteiden mukainen muoto.” Erikseen huomautetaan 12 seikasta, joista ensimmäinen alkaa näin: [Hakusanoissa] ”On käytetty vain [vienalaismurteiden mukaisia] soinnittomia klusiileja ja sibilantteja (k, t, p, s, harv. š). b- > p-; d- > t-, d́- > myös j-; g- >k-; z- > s-, ž- > š-.” Tuosta ohjeesta käyttäjän olisi ymmärrettävä, että sanakirjan ensimmäisessä osassa ei ole hakusanoja briha ja doroga, vaan nuo murremuodot esitellään vasta vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneissä osissa, sana-artikkeleissa priha ja toroka.

Vaietun kielen monumentti

Osmo Nikanne kirjoittaa vuoden 1969 Virittäjässä otsikolla Uusi tieteellinen sanakirja: ”On luonnollista, että suuritöiseen ja laajaan teokseen mahtuu yhtä ja toista huomautuksenkin aihetta. Joka tapauksessa on kiistatonta se, että olemme saamassa julkisuuteen monumentaalisen teoksen, joka pystyy olemaan hyvin perinpohjaisena ja luotettavana lähdeteoksena paitsi karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin tutkijoille ja harrastajille myös jokaiselle, joka pyrkii suomen kieleen ja suomalaiseen kulttuuriin pinta syvemmältä tutustumaan.” (Virittäjä 1969, s. 320.)

Karjalan kieli ja karjalainen kulttuuri olivat saaneet merkittävän monumentin, mutta tieto siitä levisi vain asian harrastajille. Sanakirja oli ”tieteellinen”, ja se tavoitti lähinnä akateemisia piirejä. Karjalan kieli jatkoi hiljaiseloaan vähemmistön vaiettuna kotikielenä, joka tuli Suomessa laajempaan tietoisuuteen vasta 2000-luvulla, suurelta osin kansalaisjärjestöjen ja sittemmin kansainvälisen, EU-rahoitteisen ELDIA-projektin (2010–2013) ansiosta.

Vuosikymmen vaihtuu, työ jatkuu

Helmi Virtaranta ja Marja Torikka. Kuva: Kotuksen arkisto.
Helmi Virtaranta ja Marja Torikka. Kuva: Kotuksen arkisto.

Opetusministeriö myönsi 9.1.1969 päivätyssä kirjeessään Karjalan kielen sanakirjan neuvottelukunnalle 94 476,54 markan suuruisen avustuksen sanakirjan toimitustyön jatkamiseen kyseisenä vuonna. Virtarannan pariskunnan lisäksi toimituksen kirjoissa oli tuolloin viisi toimittajaa, joista kolme oli virkavapaalla ainakin osan vuodesta. Vuosikymmenten aikana sanakirjan parissa työskenteli kymmeniä työntekijöitä, monet osa-aikaisia ja toiset ”tilapäisiä apulaisia”. Sitoutuneimmat ja sinnikkäimmät vakituiset toimittajat olivat Virtarantojen lisäksi Raija Koponen ja Marja Lehtinen (o.s. ja myös myöhemmin Torikka), jotka etenivät 1980-luvulla päätoimittajaksi ja toimitussihteeriksi. Heidän uurastuksensa palkittiin vuonna 2005 sanakirjan viimeisen, kuudennen osan ilmestyessä.

Avustus Karjalan kielen sanakirjan jatkamiseen. Opetusministeriön kirje.
Avustus Karjalan kielen sanakirjan jatkamiseen. Opetusministeriön kirje. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.
LEENA JOKI

Linkkejä

Karjalan kielen sana-arkisto

Tietoa Karjalan kielen sanakirjasta Kotus.fi-sivuilla

Sanakirjatyön vaiheista (Karjalan kielen sanakirjan sivuilla)

Karjalan kielen sanakirja

Marja Torikka: Karjala – kieli, murre ja paikka

Leena Joki: Silkkie ta šulkkuo. Karjalan kielen sanakirja valmistuu (Kielikello, 4/2004)

Leena Joki: Mittuine on sinun muamankieli? (Kielikello, 2/2011)

Marja Torikka: Kuka puhuu karjalaa? (Kieli-ikkuna, 1.3.2005)

Leena Joki: Kaikuja karjalasta (Kieli-ikkuna, 22.2.2005)

Muita lähteitä

3000 sivun karjalan kielen sanakirja valmistumassa. Dosentti, tohtori Virtaranta haastateltavana. Karjalan Heimo (1958) 11–12/1958, s. 128–129.

Karjalan kielen sanakirja I (1968). Suomalais-ugrilainen seura. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XVI:1.

Laakso, Johanna, Anneli Sarhimaa, Spiliopoulou Åkermark, Reetta Toivanen (2013). Summary of the Research Project ELDIA (European Language Diversity for All). Abridged version of the original English-language report. https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:304813

Laakso, Johanna, Anneli Sarhimaa, Spiliopoulou Åkermark, Reetta Toivanen (2013). Tutkimusprojekti ELDIA (European Language Diversity for All: suomenkielinen tiivistelmä loppuraportista. ELDIA: Wien. https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:304814

Leskinen, Eino. Karjalan kielen sanakirjan artikkelien luonnoksia. Virittäjä 1934. ISSN 2242-8828. https://journal.fi/virittaja/article/view/29645

Nikanne, Osmo. Uusi tieteellinen sanakirja. Virittäjä 1969. ISSN 2242-8828.  https://journal.fi/virittaja/article/view/35649

Sarhimaa, Anneli (2011). The Karelian language in Finland: an overview of a language in context. WPELD 3. http://phaidra.univie.ac.at/o:102613.

Sarhimaa, Anneli (2013). Karjalan kieli Suomessa. ELDIA-projektin tuloksia. Studies in European Language Diversity 27.1. ELDIA: Wien. https://phaidra.univie.ac.at/detail_object/o:409753

Sarhimaa, Anneli (2017). Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Tietolipas 235. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.