Kotimaisten kielten keskuksen lehtien, kirjojen ja muiden julkaisujen esittelyt sekä pääsy verkossa oleviin julkaisuihin.

Miksi julkaisu on tehty?

Ehdotuksia uusiksi sukunimiksi -julkaisun laatiminen nousi esiin uuden, vuonna 2019 voimaan tulleen etu- ja sukunimilain laatimisen yhteydessä. Laki suojaa Suomessa käytössä olevat sukunimet niin, että käytössä olevaa nimeä ei voi kuka tahansa ottaa.

Vaikka uusia sukunimiä voikin keksiä lähes rajattomasti, kielellisesti ja sisällöllisesti korrektin sukunimen löytäminen ei aina ole helppoa. Tämä julkaisu tarjoaa valmiita, sukunimiksi soveltuvia vaihtoehtoja, joita voi käyttää mallina omienkin ehdotusten luomiseen.

Suvut ja sukunimet

Suomessa sukunimillä on vahva kulttuurinen arvo ja merkitys. Ne ovat tunnetusti sukujen nimiä, ja niiden avulla sukua voidaan tutkia jopa satoja vuosia taaksepäin. Suomen vanhimmat sukunimet ovat Itä-Suomen talonpoikaissukujen nimiä, sellaisia kuin Korhonen, Heikkinen ja Toiviainen. Osa niistä on periytynyt keskiajalta asti. Talonpoikainen tapa käyttää sukunimiä on omintakeinen, eikä sitä ole omaksuttu ylemmiltä säädyiltä, kuten monissa muissa Euroopan maissa.

Muita vanhoja nimiryhmiä ovat aatelisnimet (Adlercreutz, Tandefelt), oppineistonimet (Alopaeus, Polviander) ja porvaris- ja käsityöläisnimet (Lindström, Malmsten), jotka ovat lähinnä ruotsinkielisiä. Myös ruotsinkielisiä sotilasnimiä on juurtunut sukunimiksi. Kaupunkeihin muuttaneen palvelusväen ja muun liikkuvan väestönosan sukunimet muodostettiin varsinkin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella ruotsiksi.

1800-luvulla kansallisromanttisen liikkeen ja sukunimikäytännön modernisoitumisen vaikutuksesta syntyi uusia suomenkielisiä sukunimiä ja ruotsinkielisiä nimiä suomalaistettiin. Samalla ruotsinkielisiä patronyymejä eli isän etunimen sisältäviä lisänimiä omaksuttiin pysyviksi sukunimiksi (Johansson, Eriksson), ja Länsi-Suomessa sukunimiksi vakiintui myös talojen ja torppien nimiä (Mattila, Koskela). Tällä tavalla monelle suvulle tuli samoja nimiä, mitä sittemmin alettiin rajoittaa. Koska näilläkin nimillä on yli satavuotinen historia, niitä on jo alettu pitää sukujen niminä, joihin liittyy oma sukuidentiteetti. Muualla Euroopassa lähinnä aateliston sukunimet periytyvät kaukaa. Muissa Pohjoismaissa valtaosa sukunimistä on vasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa sukunimiksi vakiintuneita patronyymejä, kuten Andersson, Knutsen, Jensen.

Sukunimien lakisuoja

Jo ennen Suomen ensimmäisen sukunimilain laatimista (1920) oikeusoppineiden piirissä ja eduskunnassa kiinnitettiin huomiota nimisuojaan. Frans Oskar Lilius kirjoitti vuonna 1906 Lakimies-lehdessä:

On nimittäin selvää ja yleisesti tunnustettukin, että sukunimi on oikeushyvä, joka ansaitsee lain suojaa yhtä hyvin kuin muutkin, ja että pääasiallisesti samat syyt, jotka puoltavat toiminimen suojaamista puoltavat sen myöntämistä myöskin sukunimille.

1900-luvun alun runsaiden nimenmuuttojen ja uudisnimien omaksumisen aikana eri suvut saattoivat ottaa toisistaan tietämättä samoja nimiä. Tämän välttämiseksi Suomalaisuuden Liitto alkoi pitää vuonna 1914 suojattujen sukunimien rekisteriä, johon halukkaat saivat ilmoittaa sukunimensä. Liitto otti tehtäväkseen valvoa heidän puolestaan, ettei suojattua sukunimeä tullut muiden käyttöön. Vuodesta 1921 liitto on julkaissut Suojattujen sukunimien luetteloa.

Ensimmäinen sukunimilaki kielsi ottamasta käyttöön sukunimeä, joka on yleisesti käytössä tai tiettävästi toisella suvulla, ellei hakija tai hänen esi-isänsä olleet nimeä aiemmin laillisesti käyttäneet (9. §). Seuraavan, vuonna 1986 voimaan tulleen sukunimilain mukaan uudeksi sukunimeksi ei voitu hyväksyä nimeä, jonka yleisesti tiedettiin vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei siihen ollut erityistä syytä (12. §). Erityinen syy oli esimerkiksi se, että esivanhemmat olivat nimeä käyttäneet.

Vuonna 1991 etu- ja sukunimilaki yhdistettiin nimilaiksi, johon vuonna 1998 tehtiin seuraava, sukunimen suojaa koskeva tarkennus:

Uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä sukunimeä, joka on Suomessa merkitty väestötietojärjestelmään, eikä nimeä, jonka yleisesti tiedetään vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei tähän ole olemassa erityistä syytä.

Vähitellen laki siis suojasi kaikki väestötietojärjestelmään merkityt sukunimet. Vuonna 2019 käyttöön tulleen etu- ja sukunimilain mukaan uudissukunimeksi voidaan ottaa myös nimi, joka ei ole enää käytössä (4. §). Väestötietojärjestelmään merkityn elossa olevan henkilön käytössä oleva sukunimi voidaan ottaa sukunimenä käyttöön vain tietyistä syistä, kuten silloin, jos hakija osoittaa haetun sukunimen kuuluneen hänelle tai hänen esivanhemmalleen korkeintaan viidennessä polvessa hakijasta luettuna (16. §). Ilman erityistä syytä ei kuitenkaan voi ottaa yleisesti tunnetun ja historiallisesti merkittävän kotimaisen tai ulkomaisen suvun nimeä (18. §). Laki suojaa siis edelleen kaikki käytössä olevat sukunimet.