Kotimaisten kielten keskuksen sanakirjojen esittelyt ja pääsy verkkosanakirjoihin.

Sanakirjan historiaa


Suomen murteiden sanakirjan historia on varsin pitkä. Sanakirja-ajatuksen isänä on pidetty E. N. Setälää, joka ehdotti vuonna 1896 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa, että seuran olisi ryhdyttävä toimittamaan kolmea sanakirjaa, niiden joukossa kansankielen sanakirjaa.

Todellisuudessa ajatus murteiden sanakirjasta oli ollut esillä jo aiemminkin. A. A. Borenius oli esittänyt Kotikielen Seuran kokouksessa vuonna 1877, että ”murteissanakirja” olisi seuralle hyvin sopiva työala. F. W. Rothsten oli vuonna 1868 viitannut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osakunnassa kansankielen sanavarat ja puheenparret sisältävän teoksen merkitykseen.

H. G. Porthan puolestaan oli jo vuonna 1801 kirjoittanut, että murteidemme sanastoa olisi kerättävä talteen ja koottava huolellisesti toimitettuun täydelliseen kielemme sanakirjaan. Samalla siinä olisi ilmoitettu sanojen käytäntöpaikat.

Palaa otsikoihin

E. N. Setälä käynnisti hankkeen

Vaikka ajatus murresanakirjasta ei ehkä ollutkaan Setälän, hän kuitenkin arvovallallaan käynnisti hankkeen. Alkoi vuosikymmeniä kestänyt aineiston keruu, joka vähitellen johti maailman ehkä suurimman murresanakokoelman, Suomen murteiden sana-arkiston, syntyyn.

Murrearkisto Sörnäisissä 1990-luvulla. Kuva: Matti Vilppula.

Murrearkisto Sörnäisissä 1990-luvulla. Kuva: Matti Vilppula.

Palaa otsikoihin

Kaksi keruutapaa

Keruutapoja oli kaksi. Ensinnäkin olivat kielitieteellisen koulutuksen saaneet kerääjät, jotka lähtivät eri maakuntiin ja pitäjiin haastattelemaan hyviä murteenpuhujia ja merkitsemään heidän puheestaan niin sanoja kuin sanojen käyttöä valaisevia esimerkkejä.

Toiseksi olivat oman kotimurteensa tallentamisesta kiinnostuneet ihmiset – emännät, isännät, työläiset, opettajat –, jotka kirjasivat kuulemiaan tai muistamiaan murresanoja ja murteellisia ilmauksia sanalipuiksi ja lähettivät niitä arkistoon. Näille harrastajakerääjille järjestettiin murresanojen keruukilpailuja. Heidän avukseen toimitettiin myös erilaisia kyselylehtisiä, joissa tiedusteltiin johonkin aihepiiriin liittyviä sanoja kunkin kotimurteessa.

Astrid Reponen haastattelee murteentaitajaa Vermlannissa 1930-luvun alussa. Kuva: Helmi Helminen.

Astrid Reponen haastattelee murteentaitajaa Vermlannissa 1930-luvun alussa. Kuva: Helmi Helminen.

Kun keruu jo oli ehtinyt jatkua useita vuosikymmeniä, katsottiin, että koossa oli riittävä määrä aineistoa itse sanakirjatyön aloittamiseksi. Sanakirja etsi kuitenkin pitkään oikeaa muotoaan.

Palaa otsikoihin

Koevihko 1970, kirja 1985, verkkoon 2012

Vuonna 1970 ilmestyneessä Suomen murteiden sanakirjan koevihossa kokeiltiin vaihtoehtoisia kirjoittamistapoja ja haettiin periaatteita, joiden mukaan sanakirja tulisi toimittaa. Koevihon teksti ei kaikissa suhteissa sopinut malliksi. Todettiin, että se oli liiaksi kansatieteellisesti painottunutta.

Kun sanakirja vuonna 1985 alkoi ilmestyä, linjanmuutos näkyi. Sanakirjan tehtävä nimenomaan kielitieteellisenä lähdeteoksena korostui.

Sanakirjaa ehdittiin painaa kahdeksan osaa. Vuodesta 2012 sanakirja on ilmestynyt verkossa.

Palaa otsikoihin