Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Minä pyydän, hän käskee

Kun referoimme puhetta tai kirjoitusta, valintamme esimerkiksi sanomisen ja väittämisen, ehdottamisen ja komentamisen välillä luovat kuvaa sekä puheesta että puhujasta. Itse puhetilanteessa se, miten ilmaisemme itseämme, luo suhdetta puhekumppaniin. Suhde ei silti muotoudu vain sen mukaan, ilmaisemmeko asiat ystävällisesti vai emme. Vuorovaikutukseen vaikuttaa myös tapa, jolla toisen puheenvuoro tulkitaan. Tulkintoja puhekumppanin sanomisista tehdään automaattisesti ja tahattomasti, mutta myös leikitellen ja kiusoitellen, joskus tietoisen pahantahtoisestikin.

Aina se valittaa!

Moni riita syntyy siitä, kun syytetään mäkätyksestä kaveria (tai ehkä äitiä tai isää), joka omasta mielestään ehdottaa jotakin tai huomauttaa jostakin. Sopusointua tuskin seuraa siitäkään, kun toisen satunnainen huolen ilmaus nimetään ainaiseksi huudoksi tai valitukseksi.

Oma tulkinta toisen puheesta saatetaan siis ilmaista nimeämällä tuo puheenvuoro kärjekkäästi. Puhekumppanin sanojen tulkinta heijastuu myös siinä, miten sanottuun vastataan ja reagoidaan. Kun joku kysyy ”häiritsenkö sinua”, ensisijainen vastaus olisi yleensä ”kyllä” tai ”ei”. Jos vastaa ”älä”, tekeekin kysymyksestä ehdotuksen.

Vastaaja voi näin kääntää keskustelun haluamaansa suuntaan. Samalla hän asettaa puhekumppaninsa uuteen rooliin. ”Onpas tämä taulu levoton”, avaa joku keskustelun taiteesta. ”Jos niin sanot”, vastaa toinen, ja keskustelua yrittänyt huomaakin joutuneensa mielipidemääräilijän asemaan.

Ei siis ihme, jos toisten sanomisista ja niiden tulkinnoista aiheutuu hämmennystä ja jopa eripuraa ja mielipahaa. Kukapa meistä mielellään olisi komentelijan, valittajan tai mäkättäjän roolissa. – Mitenkähän tällaisesta kehästä pääsisi ulos?

ULLA TIILILÄ

Kielikuulumisten 6/2012 etusivulle