Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Uhanalaisten elvytystä

Talvi- ja jatkosodan yhteydessä, kun osa Suomesta luovutettiin Neuvostoliitolle, yli 400 000 karjalaista joutui jättämään kotinsa. Luovutetun Karjalan evakot voi jakaa kielellisesti kahteen ryhmään: osa puhui äidinkielenään suomen kielen kannakselaismurteita, osa karjalan kieltä. Kannakselaismurteet kuuluvat suomen kielen kaakkoismurteisiin, samaan murreryhmään kuin Lappeenrannan seudun puheenparsi. Kaakkoismurteista käytetään arkikielessä usein nimitystä karjalan murre. Tämä suomen kielen karjalan murre ei siis ole sama asia kuin karjalan kielen murteet, joita puhui lähinnä Laatokan Karjalasta paennut ortodoksiväestö (katso karttaa).

Sotien jälkeen valtiovalta halusi sulauttaa karjalan kielen puhujat suomenkielisiin ja nähdä karjalan kielen murteet suomen murteina. Uuteen ympäristöön sopeutuessaan moni hylkäsi kielensä ja kulttuurinsa, ja karjalan kieli painui lähes unohduksiin.

Suomessa arvioidaan elävän nykyisin viitisentuhatta karjalan kielen taitajaa. Osa heistä on opetellut karjalaa aikuisena, mutta monelle se on äidinkieli. Pitkään karjala oli pelkästään puhuttu, kirjakieletön kieli.

Karjalan kieltä puhutaan myös Venäjällä: lähinaapurissamme Karjalan tasavallassa ja kauempana Tverin Karjalassa. Sekä Suomessa että Venäjällä karjala on kuitenkin uhanalainen. Sen eri kielimuotoja, varsinaiskarjalaa, livviä eli aunuksenkarjalaa ja tverinkarjalaa, on alettu elvyttää 1990-luvulta lähtien ja niiden pohjalta luodaan kirjakieliä.

Yksi keino uhanalaisen kielen pelastamiseksi ovat kielipesät eli päiväkodit, joissa lapsille puhutaan parhaassa tapauksessa pelkästään uhanalaista vähemmistökieltä. Suomessa mallia näyttää Inarissa vuodesta 1997 saakka toiminut, hyviä tuloksia saavuttanut inarinsaamen kielipesä. Suomen ensimmäinen livvinkarjalan kielipesä perustettiin syksyllä 2009 Nurmekseen Pohjois-Karjalaan.

LEENA JOKI

Kielikuulumisten 5/2010 etusivulle