Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kielellistä luovuutta ja selkeyttäviä sääntöjä

Kirjoitustapa ei varmaan ollut Agricolan eikä muidenkaan suomen kirjoittajapioneerien suurin ongelma. Kyllä aivosolut pisti puhkumaan ennemminkin se, mistä löytyisi sanoja kuvaamaan abstrakteja asioita tai miten muotoilla monimutkaisista ajatuksista ymmärrettäviä lauseita kielellä, jota ei tähän tarkoitukseen ollut aiemmin käytetty. Ongelmaa ratkottiin mm. nappaamalla sanoja muista kielistä – ruotsista, saksasta, latinasta – lähes sellaisenaan (signetti ’sinetti’) tai kääntämällä (näkypaikka ’teatteri’). Arkikielen sanoja otettiin uuteen käyttöön (asetus) ja muodostettiin johdoksia ja yhdyssanoja (käskyläinen ’upseeri’, köyhäkylä ’torppa’).

Suomen kirjakieli alkaa Agricolan teoksista. Kirjakielemme ei ole siis kovinkaan vanha. Vanhaksi sen oikeastaan tekee se, että se on kokenut hyvin paljon muutoksia ennen nykyistä muotoaan. Kirjoitustavan ohella myös lauserakenteet ja sanamuodot poikkeavat nykyisestä. Itse sanatkin voivat olla outoja tai merkitykseltään erilaisia kuin nykyään. Nykyiseen, kaikilla elämänaloilla toimivaan kehittyneeseen kirjakieleen on tarvittu myös ankara tietoisen kielenkehittelyn kausi, joka alkoi vasta 1800-luvulla. Sitä ennen kirjoitettu suomi oli suurelta osin lounaismurteisiin pohjautuvaa.

Agricola ei kehittänyt kirjakieltä yksin. Hänellä oli aikalaisia, jotka myös kirjoittivat suomea. Monien tekstit tosin jäivät käsikirjoituksiksi, niitä ei koskaan painettu. Niin kävi myös ensimmäiselle Ruotsin valtakuntaa – siis myös Suomea –  koskevalle maanlaille (maaseudulle ja kaupungeille oli omat lait), jonka eräs herra Martti suomensi ilmeisesti 1500-luvun loppupuolella. Suomennos levisi kopioina eri puolille suomenkielistä maan osaa. Se alkaa näin:

Rotzin valdacunda ombi pacanaitten olemuxest yhten tullut. Swean maasta Ia Gotan. Swea cutzuttin Pohian puoli metzä, ia Gota Etälen puoli.
[Ruotsin valtakunta ompi pakanaitten olemuksest yhteen tullut, Svean maasta ja Götan. Svea kutsuttiin pohjan (= pohjoisen) puoli metsää ja Göta etelän puoli.]

Kirkon kätköistä maailman turuille

Vanhan kirjasuomen aika kesti 1540-luvulta noin vuoteen 1810. Tuona aikana julkaistiin tekstejä enimmäkseen kirkollisiin tarkoituksiin. Lainsuomennokset juuttuivat käsikirjoituksina byrokratian rattaisiin pitkälle 1700-luvulle asti, mutta kuninkaan asetuksia käännettiin kuitenkin suomeksi ja luettiin pyhäisin kirkonmenojen yhteydessä ääneen kansalle. Suomea taitamattomille virkamiehille avattiin maankolkan kielen saloja muutamien kielioppien ja sanakirjojen avulla.

Vasta 1759 painettiin ensimmäinen suomenkielinen Ruotsin valtakunnan laki. Se kattoi monia elämänaloja, mm.
cuinga siat mahta terho metzään päästettää
[kuinka siat mahtaa terhometsään päästettää]
Tuo kummallinen verbimuoto, päästettää, on yksi vanhan kirjakielen erikoisuuksia, nimittäin passiivin infinitiivi. Muista erikoisuuksista voisi mainita genetiividatiivin, joka esiintyy seuraavassa Agricolan tekstikatkelmassa:
ne sanat, jotkas minun [= minulle] annoit, ne minä annoin heille.

Vanhan kirjasuomen aikakauteen mahtuu myös valistuksen aika ja sen mukanaan tuomat maanviljelyyn, karjanhoitoon, terveydenhoitoon, luonnonvarojen hyödyntämiseen yms. liittyvät kirjoitukset. Tuolloin ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1775–1776):

Uusia Sanomita.
Englantin Waltakunnalla on nyt sodan alku niitten Neljännesä Maailman Osasa Amerikasa asuwaisten kanssa, jotka Englantin Hallituxen ala muinan tullet owat. Amerikalaiset tahtowat, niinkuin olewat Englantin Alammaiset, nautita tawallisia wapauxiansa, joita he syyttäwät Hallituxen ruwennen wähentämään ja heiltä josakin mitasa kieltämähän. Ja että Amerikalaiset owat asettanet itzensä senkaltaisia Esiwaltansa Asetuxia wastaan; Niin tahtoo Hallitus heitä, niinkuin uppiniskaisia, Sota wäellä hillitä. (Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1775)

PIRKKO KUUTTI

Vanhan kirjasuomen sanakirjan päätoimittaja

Kielikuulumisten 1/2012 etusivulle