Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kotuksen uutiset 2016

12.5.2016 10.16

Se tavallinen Virtanen nyt myös verkkojulkaisuna

Sirkka Paikkalan väitöskirja vuodelta 2004 kertoo sukunimikäytännön modernisoitumisesta.

Virtanen, Nieminen, Koskinen, Lahtinen… Monet maamme yleisimmistä sukunimistä ovat kuin suomalaisen luontomaiseman panoraamaa. Miten ja miksi nämä sukunimet syntyivät ja miten ne nivoutuivat osaksi suomalaista sukunimikäytäntöä? Miksi niistä tuli -nen-loppuisia?

Mielenkiintoista sukunimitietoa on nyt tarjolla kaikille kiinnostuneille. Kotus julkaisee Snellmanin päivänä verkkopalvelussaan Sirkka Paikkalan väitöskirjan Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921.

Modernisoitumisen vaiheita

Nykyään jokaisella suomalaisella on sukunimi, mutta tämä ”itsestäänselvyys” toteutui vasta 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1921 astui voimaan Suomen ensimmäinen sukunimilaki, joka määräsi sukunimettömät ottamaan sukunimen. Asia koski ensisijaisesti Länsi-Suomen maalaisväestöä, jota oli − Itä-Suomesta poiketen − merkitty kirjoihin etunimen lisäksi vain jonkun poikina ja tyttärinä tai asumuksennimellä.

Lain säätäminen oli jatkoa 1800-luvun puolimaissa alkaneelle sukunimikäytännön kehitykselle, joka liittyi kansalliseen heräämiseen, kansan sivistämiseen, yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen ja koko yhteiskunnan modernisoitumisen mukanaan tuomiin hallinnollisiin ja viestinnällisiin tarpeisiin. Ihmiset oli kyettävä erottamaan toisistaan vaali- ja veroluetteloissa, ja pankkitalletukset ja kirjeet oli osoitettava oikeille henkilöille.

Sukunimi kansalliseksi symboliksi

Sukunimien tarpeesta ja merkityksestä oli alettu puhua suomen kielen, historian ja koko kansallisen identiteetin osana. Suomalaisten haluttiin olevan nimiltäänkin suomalaisia. Uudentyyppisistä luontosanan sisältävistä -nen-loppuisista sukunimistä tuli uuden, säätyrajoista vapaan sukunimikäsityksen ydin, ja sukunimeä alettiin pitää itsenäisen kansalaisen tunnuksena, tasa-arvon merkkinä.

Uuden ajattelun myötä suomalainen nimikäytäntö mullistui radikaalisti, kun vähintään 100 000–200 000 suomalaista sai 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uudentyyppisen nen-loppuisen sukunimen.  Monista uudenlaisista Virtanen- ja sitä seuranneen johtimettoman Laine-tyypin sukunimistä tulikin maamme yleisimpiä. Paikkalan teos kertoo tarkasti ja monipuolisesti, miten moderni sukunimikäsitys ja yhtäläinen nimikäytäntö kehittyivät ja ketkä niitä olivat kehittämässä.

Sirkka Paikkala on dosentti ja työskentelee nimistön erityisasiantuntijana Kotimaisten kielten keskuksessa. Väitöskirja on julkaistu alkuaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana 2004.

Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. (Verkkojulkaisu)

Se tavallinen Virtanen (Se tavallinen Virtanen)

Palaa otsikoihin