Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kivi ja sanomisen tapa


Toimittaja ja kuvaaja: Vesa Heikkinen


Aleksis Kiven patsas, yksityiskohta. Kuva: Vesa Heikkinen, Kotus.

Aleksis Kivi (18341872) oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Hänen teostensa vaikutus suomen kieleen ja kielenkäyttäjiin on mittaamaton.

Kivi hallitsi suvereenisti monia kaunokirjallisuuden tekstilajeja: runon, romaanin, näytelmän. Taiturimaisesti hän otti suomen kielen valtavat varannot omaehtoisen taiteensa käyttöön. Taikurin tavoin hän lumoaa yleisönsä yhä uudestaan.

Mutta miten Kivi sen tekee? Millaista hänen kielensä oikein on? Tälle sivulle on koottu joitakin Kivi-kirjoituksia Kielikello-lehden arkistosta ja Kotimaisten kielten keskuksen muista materiaaleista.

Kotomaamme koko kuva

Aleksis Kiven päivää vietetään 10. lokakuuta, hänen syntymäpäivänään. Kiven syntymäpitäjä oli Nurmijärvi. Vuonna 1886 Kivi kuvaa kotipitäjäänsä tähän tapaan kirjeessään A. R. Svanströmille:

Muuten tahdon sanoa sinulle edeltä käsin, ettei Nurmijärvi, enemmän  luonnon kuin taiteen puolesta, voi tarjota sinulle mitään mielenkiintoista: ei näköaloja eikä ylänköjä ja laaksoja romanttisissa ryhmissä; ja kuitenkin ovat nämä seudut minulle ihanimmat maan päällä; semmoinen taikavoima on lapsuuden muistoilla. Paljaita ahoja olet sinä näkevä, yksitoikkoisia metsiä ja metsien keskellä jonkin tiheästi rakennetun maalaiskylän.

Romaanissa Seitsemän veljestä on monia samankaltaisia rakkaudentunnustuksia. Esimerkiksi kirjan loppupuolella kuvataan Eeroa, veljeksistä nuorinta, näin:

Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta.

Aleksis Kiven kieleen perehtynyt kielentutkija Jaakko Yli-Paavola tarkastelee kirjailijan luontosuhdetta Kielikellon kirjoituksessaan Aleksis Kiven metsässä. Yli-Paavolan mukaan Kivi oli kova metsämies ja myös ”harras metsässä kulkija ja sen ilmiöiden havainnoija”. Laatuaan hän ilmentää Yli-Paavolan mielestä parhaiten Seitsemän veljeksen Laurissa.

Yli-Paavolan kiinnostavan havainnon mukaan Kivi oli mieltynyt johtimiin -sto ja -stö. Seitsemässä veljeksessä on Männistön muori ja Tammiston Kyösti, ja tuttuja Kiven tekstistä ovat katajisto, lepistö, näreistö, pensasto ja ruohostokin.

Mitä muuta puustoa Kiven metsässä on? Siellähän on koivistoa, kuusistoa, hongistoa, männistöä. Näin Seitsemään veljekseen sisältyvässä kuulussa Metsämiehen laulussa:

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston.

Tähän tapaan alkaa eräs Veljesten luku:

Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli, maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.

Aleksis Kiven patsas alaviistosta. Kuva: Vesa Heikkinen.

Kerrostunut kieli

Aleksis Kiven kielenkäyttö on ollut monien mallina ja nykysuomen peruskivenä. Mutta Kivikään ei synnyttänyt tekstejään tyhjän päälle. Kivelle olivat tuttuja paitsi suomalaiset kirjailijat myös monet maailmankirjallisuuden klassikot, kuten William Shakespeare ja Miguel de Cervantes.

Jaakko Yli-Paavolan mukaan Kiven kielessä näkyy monia kerroksia: ”Tuntuvana pohjamallina vaikuttavat vanhempi suomenkielinen kirjallisuus ja vanha pipliasuomi eli raamatullinen kieli. Kiven tuotannossa kuuluu myös etelähämäläinen kansankieli (Nurmijärven murre) niin hyvässä kuin pahassakin. Se tuntuu tarkoitettuna ilmaisun keinona varsinkin hänen tutuimmissa näytelmissään mutta myös tahattomina murrejälkinä. Tämä on ymmärrettävää, sillä Kivihän oli verrattain yksinäinen suomenkielisen kirjallisuuden pioneeri aikana, jolloin nykysuomi vasta etsi muotojaan. Hän käsitti tehtäväkseen myös kirjakielemme kehittämisen.”

Yli-Paavola huomauttaa, että yhteen ainoaan Kiven lauseeseen saattaa sisältyä monta erilaista Kiven kielen tunnusmerkkiä, kuten tähän Seitsemän veljeksen lauseeseen:

Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla.

Lauseeseen sisältyy Yli-Paavolan mukaan kolme kiintoisaa Kiven ja hänen aikansa kielen piirrettä. Sana saloin on vanha yksikkövartalopohjainen monikon genetiivimuoto sanasta salo (nykykielessä salojen). Näitä muotoja on Kivellä paljon. Näin Yli-Paavola: ”Tämä genetiivi kuulostaa juhlalliselta, koska se on vanhemmassa kielessämme mm. kirkollisen kirjallisuuden muoto. Kirjakielemme alku on länsisuomalaisessa puheessa, joten genetiivityyppi oli Kivelle kansanomaisestikin tuttu. Se on monessa sanassa edelleen käypä muoto Nurmijärvellä.”

Esimerkkilauseessa kiinnittää Yli-Paavolan mukaan huomiota myös verbi haamoittaa:  ”Aleksis Kivi kirjoitti tämän i-hapuilun aikaan. Tuskinpa hän mietti sääntöjä, mutta näki varmaan esimerkkejä kummastakin kirjoitustavasta ja horjui niiden välillä. Kansankielestäkään hän ei voinut saada selvää tukea ratkaisuihinsa.”

Entä Kiven sun ympärilläs? Onko se mahdollisesti sukua -passiiville? Näin Yli-Paavola: ”Mistähän Kivi oli tällaisen sinä-puhuttelun kehittänyt? Se muistuttaa hiukan nykypuhekielen ’sä-passiivia’, tuota monia ärsyttävää, yleiseksi yltynyttä kielenpiirrettä, jonka sanotaan tulleen meille englannin kielestä ja joka oli aluksi outoa ja käsittämätöntäkin. Sä-passiiville on kyllä löydetty kansanomaisiakin juuria, ja vaikkapa suomalaisissa sananparsissa toinen persoona on yleinen: Minkä teet, tee tervan kanssa.

Aleksis Kiven patsas ja pulu. Kuva: Vesa Heikkinen, Kotus.

Vielä eräs näkökulma

Kiven vaikutus kieleemme näkyy kaikkialla, isoissa linjoissa ja pienissä yksityiskohdissa. Raimo Jussila kiinnittää Kielikello-artikkelissaan huomiota tähän yksityiskohtaan: Miten 1800-luvun puolivälissä kieleemme ilmestynyt eräs-sana nousi 1900-luvulla sadan suosituimman sanan listalle ja ”jopa tietyiltä osin oikeakielisyyden näkökulmasta rikkaruohoksi”?

Yksi ”varhainen ja sitäkin voimallisempi lähde” on – Kivi. Näin Jussila: ”Aleksis Kivi käyttää eräs-sanaa huomattavan useasti. Hänen 1860-luvulle keskittyvässä tuotannossaan se esiintyy peräti 200 kertaa. Käyttötaajuus lähentelee nykykielen käytäntöä. Vanhan kirjasuomen ja suomen murteiden perusteella on pääteltävissä, ettei sana ole kuulunut Kiven kotimurteeseen. Hänen on täytynyt oppia se kirjallista tietä. Hän on viehättynyt siitä ja käyttänyt sitä länsimurteissa vallalla olevan yksi-sanan ohella."

Jussila luettelee esimerkkejä Seitsemästä veljeksestä:

Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta.
Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi.
On eräs syyskuun aamu; muutama päivä on mennyt sitten kuin veljesten vaikea retki päättyi. Aholla he istuvat nyt kiehuvan lihapadan ympärillä.
Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana.
Tosin on tästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se toistaiseksi, ja koettakaamme nukkua nyt.
Kiikalan ha’asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri, mustanpruuni, kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä.

Aleksis Kiven patsaan kasvot. Kuva: Vesa Heikkinen, Kotus.

”Minä elän”, ja eläähän hän!

Kivi kuoli 31. joulukuuta 1872 Tuusulassa. Hänen viimeisten sanojensa on väitetty olleen Minä elän. Näin Kiven elämän kiteyttää Eino Leino tunnetussa runossaan:

Syntyi lapsi syksyllä –
tuulet niin vinhasti vinkui –
tuult’ oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun.

Kivi on kuollut, mutta hän elää. Hänen tekstejään luetaan, hänen näytelmiään esitetään, hänen runojaan lausutaan ja lauletaan. Hänen sanansa, sanontansa ja kielelliset rakenteensa rikastavat puheitamme ja kirjoituksiamme. Esimerkiksi Kotus-blogissa käytävissä kielikeskusteluissa Aleksis Kivi pompahtaa tavan takaa esiin, onpa sitten kyse kirjallisuuden kansallisesta kaanonista tai kieliopin yksityiskohdasta.

Näin nimimerkki Savolainen kommentoi Kiven sinä-passiivia: ”Sinä-passiivia käytti jo Aleksis Kivi. Ja niin luontevasti kerrontansa tehokeinona, että voi hyvin olettaa sen kuuluneen hänen kotiseutunsa puhekieleen.” Savolainen antaa esimerkkinä Seitsemään veljekseen sisältyvän kohtauksen Impivaaran joulusta:

Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas.

Bloggaaja Olli Löytty taas mietti, millainen onkaan kirjallisuutemme kansallinen kaanon. Seitsemän veljestä saa erikoisaseman: ”Kaanonin merkitys nousee esiin silloin, kun päätetään, mitkä kirjat pitää sisällyttää kotimaisen kirjallisuuden yliopisto-opintoihin. Olisi tietysti outoa, jos kirjallisuutta pääaineenaan opiskellut ei olisi lukenut Kiven Seitsemää veljestä, mutta kaikkia klassikoina pidettyjä kirjoja ei kuitenkaan voi opiskelijoilla luetuttaa.”

Lasse Koskela puolestaan muistuttaa blogikeskustelussa, että myyntitilastot eivät kerro kaikkea kirjallisuuden laadusta: ”Kalevalan ensipainos oli 500 kappaletta, ja sitä ensimmäistä painosta riitti myyntiin kymmenen tai kaksitoista vuotta (luku riippuu vähän laskutavasta, eli oliko Kalevalaa vielä kustantajan varastossa, lojuiko sitä vielä saatavilla Tohmajärven siiromaatavarakaupassa).” Koskelan mukaan myöskään Seitsemän veljestä ei myyntitilastojen valossa innostanut lukijoita. Mutta: ”Jonkinmoinen merkitys Kalevalalla kumminkin näytää olleen. Samoin Seitsemällä veljeksellä. Vai kaipaatko tästä faktaa?”


MUUT LÄHTEET