Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on tutkinut virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

rss

12.11.2015 14.07
Vesa Heikkinen

Vaeltavat kansat ja merkitykset

Onko meillä mahdollisuutta valita toisin?

Useat kansat lähtivät liikkeelle asuinsijoiltaan. Rooman mahtava valtakunta murentui.

Tähän tapaan meille on opetettu eurooppalaisen kansainvaelluksen historiaa. Kansainvaellus on saanut kielessä kaikille tuttuja käyttötapoja, jotka kiteytetään Kielitoimiston sanakirjassa näin: ”kansojen siirtyminen uusille asuma-alueille; vars. germaanien liikehtiminen Euroopassa v. 400–600. Kuv. Alkoi oikea kansainvaellus Stadionille.

Kansa liikkeessä

Kun pohditaan tämän yhdyssanan merkitystä eri käyttöyhteyksissä, huomio kiinnittyy tietysti alkuosaan. Kansalla on tunnetusti monenlaisia käyttötapoja, kuten sanakirjakin todistaa: yhteen kuuluva ihmisryhmä, valtion väestö, väki, rahvas, suuri ihmisjoukko ja niin edelleen.

Kansan moninaisista merkityksistä ja niiden muutoksista kertoo myös Käsitteet liikkeessä -kirja (Vastapaino, 2003). Tämä käsitehistoriallinen suurteos sisältää erilliset artikkelit Kansa ja Kansalainen. Kumpikin artikkeli suorastaan alleviivaa sitä, että tämäntapaisten sanojen merkitykset eivät ole pysyviä eivätkä muutenkaan itsestään selviä. Käsitteet elävät, vaikka sanat ja käsitteiden nimitykset eli termit pysyisivätkin muuttumattomina.

Kansa-artikkelin kirjoittanut Ilkka Liikanen toteaa loppupohdinnoissaan muun muassa seuraavaa:

Käsitehistorian kannalta oleellista ei ehkä kuitenkaan ole tyypitellä hyviä ja huonoja poliittisia oppeja ja käsitteen käyttötapoja. Tärkeämpää on kyky hahmottaa käsitteiden merkityksiä oman aikansa poliittisessa käytännössä ja nähdä kuinka kaikkein tiukimminkin tiettyyn oppiin liitetyt käsitteet ovat jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteina ja osa kamppailua, jolla haetaan hyväksyntää ja oikeutusta – usein vastakkaisille – poliittisille tavoitteille.

Hälyttävä kieli?

Julkisessa keskustelussa on taas tihenevään tahtiin puhuttu kansainvaelluksesta. ”Syyriasta pakenevat ehkä vain alkusoitto – Afrikassa itää valtava kansainvaellus”, uutisoi Helsingin Sanomat.  ”Uhkaako Eurooppaa nykyajan kansainvaellus?” kysyy Iltalehti. ”Kansainvaellus järisyttää Eurooppaa”, arvioidaan Kansan Tahdon kolumnissa.

Tutkija Anu Koivunen käytti vastikään Twitterissä ilmausta alarmistinen kieli. Hän viittasi muun muassa puheeseen siitä, miten turvapaikanhakijoiden kanssa nyt ollaan äärirajoilla. Alarmistiseen kielenkäyttöön kuuluvat ehkä myös sentapaiset ilmaukset kuin pakolaistulva ja resurssien riittämättömyys sekä rajan vastaan tuleminen.

Tällainen kielenkäyttö on lisääntynyt Suomen lisäksi Ruotsissa. Koivusen mukaan näin poliitikot haluavat muun muassa painostaa muita EU-maita.

Alarmistinen kieli, hälykieli, on herättelevää, usein uhasta tai vaarasta varoittavaa kielenkäyttöä, ehkä myös uhan tai vaaran vaikutelmaa luovaa kielenkäyttöä. Tarkoitus on todennäköisesti havahduttaa, hätkähdyttääkin – vaikuttaa ja muovata asenteita sekä ohjata päätöksentekoa. Poliitikkojen puheista ja teksteistä ilmaukset leviävät tehokkaasti joukkoviestimiin ja kansalaisten käyttöön. Toki myös toisinpäin.

Paljonko on kansa?

Voidaan olla ainakin kahta mieltä siitä, kuinka hyvin sana kansainvaellus sopii kuvaamaan nykyistä tilannetta. Ymmärtääkseni ei ole kyse siitä, että kokonaiset kansat ovat lähteneet liikkeelle ja hylänneet entiset asuinpaikkansa. (Ja tässä taas törmäämme kansan määrittelemisen ongelmaan.)

Toisaalta taas on niin, että ihmisiä on paljon liikkeellä. Sitä tuskin kukaan kiistää.

Liikkelläolijoita on paljon, jos määriä vertaa vaikkapa muutaman vuoden takaisiin turvapaikanhakijamääriin. Jos Eurooppaan pyrkijöiden määriä taas vertaa vaikkapa koko maailman pakolaismääriin, tilanne näyttäytyy ehkä hieman toisessa valossa.

Pakolaisavun verkkosivuilla kerrotaan, että YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä oli maailmassa vuoden 2014 lopulla noin 59,5 miljoonaa. Eniten pakolaisia on Pakistanissa, Iranissa, Libanonissa, Jordaniassa, Etiopiassa ja Turkissa.

Entäpä vaellus?

Kiinnitin tekstini alussa huomiota kansainvaellus sanan kansa-alkuun. Lopuksi pari ajatusta vaelluksesta.

Vaellushan on vaeltamista. Vaelluksella voidaan viitata myös vaellusretkeen, leppoisaan vaellusharrastukseen.

Vaeltaminen on sanakirjan mukaan jalan kulkemista, matkaamista, taivaltamista. Se on myös kiertelemistä, vaeltelemista. Eläimistä puheen ollen vaeltaminen tarkoittaa esimerkiksi ravinnonhakusyistä tapahtuvaa laumaliikehdintää. Lohet vaeltavat, samoin sopulit.

Viattoman oloinen vaellus-sana voi kantaa mukanaan suuria ajatuksia. Ihmisiä on kuin sopuleita...

Varsinkin kun puhe kansainvaelluksesta yhdistyy tulva- ja vyöry-puheeseen, olemme tilanteessa, jossa ihmisyksilöiden liikkuminen alkaa näyttäytyä massan liikkeenä. Luonnonvoimana, joka uhkaa meitä, joita kohti liikkuva massa vyöryy tai tulvii.

Todellisuutta kuvaamaan tarkoitettu sana aktivoi arvottavia ja vaikuttamaan pyrkiviä merkityksiä. Tänne vyöryy väkeä! Tarvitaan esteitä, patoja, sulkuja!

Vaeltaminen on toimintaa, mutta kansainvaellus on ikään kuin olio. Pelottava abstraktio. Substantiivina se ottaa lauseissa usein subjektin hommat hoitaakseen: tämä olio tekee asioita, se tuo meille väkeä ja uhkaa meitä.

Kun kansainvaellus näin vaeltaa poliitikkojen puheista mediaan ja kansalaisten kahvipöytiin, soisi hälytyskellojen soivan. Mitä me oikein kansalla ja vaelluksella sekä kansainvaelluksella kulloinkin tarkoitamme? Mitä me näillä valinnoillamme tavoittelemme? Onko mahdollisuutta valita toisin?


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja