Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on tutkinut virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

rss

17.9.2012 9.06

Syrjäytyminen – oma vika?

Syrjäytyminen on syrjään joutumista. Siis mitä?

Syrjäytymiskeskustelu käy kuumana. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta välillä tuntuu sillä, että yksi vääntää aidasta ja toinen seipäistä. Pahimmat selkkaukset syntyvät silloin, kun eri asioista puhuvat keskustelijat kuvittelevat puhuvansa samasta asiasta.

Syrjäytymisellä viitataan milloin epämääräiseen yhteiskunnan pahoinvointiin, milloin naapurin Kallen pitkäaikaistyöttömyyteen, milloin henkilökohtaisiin toiseuden tunteisiin. Syrjäytyminen näyttäytyy yhdessä paikassa köyhyytenä, toisessa alkoholismina, kolmannessa hoivavajeena.

Ihminen voi syrjäytyä esimerkiksi työstä, koulutuksesta ja toveripiireistä, kuten Tero Järvinen ja Markku Jahnukainen huomauttavat käsitetarkastelussaan.  He viittaavat (s. 125)  jo 1980-luvulla esitettyyn tulkintaan, jonka mukaan ”käsitteen laaja-alainen soveltaminen ja sisällöllinen epämääräisyys johtavat vähitellen tilanteeseen, jossa ainoastaan keski-ikäiset, ammattitaitoiset, perheelliset ja terveet miehet jäävät ilman syrjäytyneen leimaa”.

Järvisen ja Jahnukaisen mukaan käsite on kokenut inflaation ja samalla sekoittunut lähikäsitteisiin, sellaisiin kuin köyhyys, alaluokkaistuminen ja huono-osaisuus. Vähemmälle on tätä nykyä jäänyt puhe vieraantumisesta.

Anna-Liisa Lämsä esittää lasten ja nuorten syrjäytymistä tutkivassa väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja käsitteen historiasta. Temaattisia yhteyksiä on esimerkiksi marxilaiseen vieraantumisteoriaan ja 1920-luvulta alkaen Yhdysvalloissa tehtyyn marginalisaatiotutkimukseen. Eurooppalaisen syrjäytymiskeskustelun alkujuuria voidaan hakea hänen mukaansa 1960-luvun ranskalaisesta yhteiskuntapoliittisesta keskustelusta.

Pohjoismaisen syrjäytymiskeskustelun juuret lienevät 1970-luvun alkupuolella, jolloin ruotsalaisissa työmarkkinatutkimuksissa alettiin käyttää sanaa utslagning (karsinta, karsiutuminen, syrjintä, syrjäytyminen, sopeutumattomuus).  Suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun syrjäytymisen käsite (aluksi muodossa uloslyönti) omaksuttiin Lämsän mukaan juuri Ruotsista. Käsite tuli suomen kieleen ”korvaamaan lohduttoman epämääräistä vieraantumisen käsitettä”.

Presidentti Sauli Niinistön masinoima syrjäytymisenestokampanja herättää suuria tunteita. Miksi?

Yksi syy voi olla se, että syrjäytyminen näyttäytyy kampanjasivuilla monenlaisten ongelmien laveana kattokäsitteenä. Näihin ongelmiin etsitään ratkaisuja yksittäisten ihmisten aktiivisesta toiminnasta.

Syrjäytyminen korostaa väistämättä sitä, että yksilöllä on prosessissa merkittävä rooli: hän vähintäänkin kokee syrjäytymisen, ehkä jopa aktiivisesti toimii niin, että jää syrjätilaan. Syrjäyttämisestä näissä yhteyksissä puhutaan harvemmin; silloinhan yksilö näyttäytyisi pikemminkin prosessin voimattomana kohteena kuin kokijana.

Lämsä huomauttaa tutkimuksessaan (s. 29), että syrjäytymisen tarkastelu tilana on leimaavaa: ”Syrjäytyminen käsitetään herkästi yksilöpsyykkisenä ongelmana tai vähintäänkin käyttäytymistaipumuksena, joka toisilla on ja toisilla ei.”

Sortuuko hyvää tarkoittava syrjäytymisenestokampanjointi tällaiseen tahattomaan leimaamiseen?  Luonnollistaako se tahtomattaan ajatusta, jonka mukaan syrjäytyminen on syrjäytyjän oma vika?


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

17.9.2012 20.36
Ilona
Nimeäminen on ideologinen teko
Paitsi syrjäytymisen ehkäiseminen myös kielenkäyttö muodostuu pienistä teoista, mm. nimeämisestä, siis sanavalinnoista. Syrjäytyminen on terminä ideologinen, kuten Vesa Heikkinen blogitekstissään tuo julki. Valentin Vološinov esitti 1920-luvulla, että valtaa pitävä hallitseva luokka pyrkii sammuttamaan merkin, siis sanan, sosiaalisen arvon luonnollistamalla. Kun keskustelemme sanavalinnoista, keskustelemme myös niihin sitoutuvista arvoista ja näkemyksistä.

Täysin vapaasti tai tietoisesti emme varmastikaan kielellisiäkään valintojamme tee - ympäröivä yhteisö arvoineen vaikuttaa meihin myös siten, että emme ole siitä tietoisia, kuten emme aina omista yllykkeistämmekään. Syrjäytymis-puhe on ollut sen verran äänekästä ja runsasta, että tietoisuutta luulisi löytyvän. Nimeäminen on ideologinen kannanotto.

Vesa Heikkinen tuo esiin abstraktin syrjäytymisretoriikan sudenkuoppia. Syrjäytymisen sijaan voisimme puhua konkreettisemmin työllisyydestä, päihteistä tai mihin suuntaan syrjäytymis-silmällä katselemmekin. Abstraktiin nimeämiseen on mahdollista niputtaa monenlaisia asioita ja olla keskustelussa (saati toimissa) tarttumatta mihinkään niistä. Mistä siis puhumme, kun puhumme syrjäytymisestä? Puhummeko pikemminkin omista näkemyksistämme ja arvoistamme kuin jostakin (toisten) ihmisten elämään kuuluvasta asiasta?



18.9.2012 17.22
Mutkaton
Ideologiseksi nimeäminen on ideologista
Nykyisin on tavallista leimata milloin mikin sana tai ilmaus ideologiseksi. Sellainen esitetään vieläpä suurena oivalluksena tai paljastuksena. Ei huomata, että leimaaja itse ottaa vahvasti ideologista kantaa – etenkin silloin, kun leimattu ilmaus ei alkujaan ollut ideologinen.

Ideologiseksi leimaaminen on siis useinkin ideologista leimaamista. Se yrittää tehdä leimaajan oman ideologian vallitsevaksi.

Kielen asiantuntijoiden pitäisi osata tunnistaa tällaiset ilmiöt eivät heittäytyä niihin mukaan.

Esimerkiksi virke ”Syrjäytyminen korostaa väistämättä sitä, että yksilöllä on prosessissa merkittävä rooli” yrittää salakuljettaa lukijan tajuntaan ajatuksen, että sellainen korostus jotenkin sisältyy itse sanaan ja sen kaikkeen käyttöön.

Taustalla on se, että monet -yty-johtimiset sanat ovat todella refleksiivisiä: jos joku heittäytyy, hän tosiaan heittää itsensä, siis on sekä heittämisen objekti että subjekti. Mutta lukemattomat -yty-sanat ovat yksinkertaisesti passiivisia sanan kieliopillisessa mielessä: jos sanotaan, että NN syrjäytyy, niin kuvataan NN syrjäyttämisen kohteeksi ottamatta kantaa siihen, kuka tai mikä on syrjäyttämisen subjekti, aiheuttaja.

Sellaiset verbit, joissa itse verbi ei sisällä vahvaa kannanottoa, ovat hyvin käyttökelpoisia asiallisessa keskustelussa. Siksi ideologiset leimaajat mielellään mäiskivät niihin leimoja ja yrittävät kieltää ne. Ei saisi enää puhua syrjäytymisestä ottamatta joka lauseessa kantaa syyllisyyskysymykseen.
19.9.2012 8.05
Laura Kataja
Sanavalinnat
Tähän en malta olla tarjoamatta luettavaksi vanhaa lempikirjaani: S.I. Hayakawa: Language in thought and action (suomennettu nimellä Ajattelun ja toiminnan kieli).

Teoksessa pitkään pohditaan muun muassa sananvalintojen synnyttämiä mielikuvia. Ei tunnu mikään siinä suhteessa muuttuneen sitten teoksen kirjoittamisajankohdan.