Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on tutkinut virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

rss

21.5.2010 12.29

Kielitieteen päivittelyä, osa 1: käsitteitä

Kielitieteen päivillä käsittelyssä käsitteitä.

Olen tässä aamutuimaan pitänyt yhden esitelmän ja kuunnellut kolme. Lisäksi olen tavannut muutamia kollegoita ja puhunut heidän kanssaan kyhnytyspuhetta eli smalltalkannut. Lisäksi olen lounastanut erään kollegan kanssa ja puhunut suunnitteilla olevasta kiinnostavasta tutkimushankkeesta.

Aloitan raportoinnin omasta esitelmästäni elikkäs sepostuksestani. Koska aikaa raporttien kirjoittamiseen on hyvin rajallisesti (pauttiarallaa puoli tuntia) tyydyn pääkohtien eli ns. keskeisten pointtien julkituontiin.

- Kielen- ja tekstintutkimuksessa on läjäpäin kauniita käsitteitä, joita voi olla vaikea käsittää. Käsitteitä pitäisi käsitellä.

- Tutkimuksissa on olennaista luodata tutkimusongelman, hypoteesien ja teorioiden suhteita sekä sitä, millaisilla välineillä ongelmiin pääsee käsiksi.

- Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin ideologia, tekstilaji, teksti ja konteksti ovat lähestulkoon käyttökelvottomia, jos niille ei löydetä analyyttista käyttöä. Käytännössä tämä tarkoittaa usein käsitteiden pilkkomista pienemmiksi alakäsitteiksi.

- Käsitteessä on kyse käsittämisestä ja käsityöstä. Parhaimmillaan käsitteen avulla terävöiltyvät niin teoriat kuin tutkimusongelmakin; parhaimmillaan käsite on analyysissa sellaiista kättäpitempää, joka avaa aineiston tutkijalle tulla.

- Käsitteet otetaan monesti annettuina jumalansanana. Miksi? Käsitteitä on syytä koetella ja käyttää. Uskaltaisiko tässä sanoa sellaisen sanan kuin "kriittisyys"? Minusta tutkijan olisi avattava myös omia teoreettis-metodisia valintojaan, juuri niiden ns. vakiintuneiden käsitteiden hyöty- ja ongelmapuolia.

- Yksi esimerkki: Me tutkijat (!) pyrimme häivyttämään tieteellisistä teksteistämme viittaukset itseemme, jotta tekstimme näyttäisi, niin, tieteelliseltä. Kun tutkii tieteellistä tekstiä, huomaa pian, että minä-viittauksia on vähän ja että ne vähäiset minä-viittaukset ovat "vaarattomissa kohdissa" tekstiä, esimerkiksi alussa, kun kerrotaan, miten "tutkimuksessa etenen". Sen sijaan esimerkiksi analyysikohdissa, joissa tulkitaan aineistoja, ei ole tapana sanoa, että "tulkitsen tätä niin, että".

> Miten tätä ilmiötä lähestyisi tutkimuksessa, jossa kohteena on esim. tieteellinen artikkeli?

a) Minä-viittauksia on vähän, KOSKA kyseessä on tieteellinen artikkeli

b) Tekstissä on vähän minä-viittauksia. > LUOKO tämä tekstiin tietynlaista tieteellisyyttä? Millaista? Miksi? Millaisten muiden piirteiden kanssa yhdessä? Jne.

Vaihtoehtoa b voisi pitä a:ta kriittisempänä siinä mielessä, että siinä yritetään irrottautua tekstilajioletuksista tai ainakin purkaa niitä. Ei siis haeta tekstistä perusteluja oletetulle tieteellisyydelle, vaan katsotaan, millainen teksti on ja missä mielessä se mahdollisesti on tieteellinen.

Päätän tämän raporttini tähän. Pahoittelen "pikakirjoituksessa" syntyneitä virheitä, erheitä ja kämmejä. Niitäkin saa toki kommentoida, jos siltä tuntuu :)


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja