Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on tutkinut virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

rss

18.11.2015 11.00
Vesa Heikkinen

Hyvääkin parempaa tyylioppia

Suorasukainen kielikirja pöyhii pöhösanaisuutta ja muita kielen vitsauksia.
Hyvääkin parempaa suomea. Kuva: Vesa Heikkinen, Kotus.

Kuinka virkistävää onkaan lukea kielenkäytön opasta puolen vuosisadan takaa! Käsissäni on Matti Haon teos Hyvääkin parempaa suomea vuodelta 1963.

Takakannen esittelytekstin mukaan filosofian tohtori Hako toimi Helsingin teknillisen oppilaitoksen suomen kielen lehtorina. Tekstistä käy ilmi myös se, miksi tämä ”pirteä ja epäsovinnainen” kirja on tehty ja julkaistu:

Suomen kielen kirjallisen ilmaisun yleistasoa pidetään valitettavan alhaisena; erilaiset tyylisekoitukset, fraasit ja jopa epäonnistunut kuvakieli rehottavat.

Pätevistä tyyliopin oppikirjoista on toistaiseksi ollut puutetta – –.

Mikä kirjasta tekee virkistävän? Ehkä se, että kirjan tapa käsitellä kieliasioita tuntuu edelleen, no, epäsovinnaiselta. Kirjassa nimittäin ei ollenkaan kainostella ajatusta, jonka mukaan on hyvää ja huonoa kielenkäyttöä.

Samalla kielenkäyttäjille annetaan suorasukaista palautetta. Valtaosa kieltä julkisesti käyttävistä ihmisistä on kirjoittajan mielestä tylsiä:

Suomessa ovat sormin lueteltavissa ne julkisuuden kansalaiset, joiden puheet ja kirjoitukset eivät herätä ikävystymistä.

Osansa kritiikistä saavat poliitikot ja heihin epäkriittisesti suhtautuvat kansalaiset:

Monet kirjoittajat ja puhuja tajuavat kohteliaisuuden lukijoitaan ja kuulijoitaan kohtaan väärin ja tarjoavat heille lakastuneita kukkakimppuja. Tunnetusti politiikan ’kukkakauppiaat’ syyllistyvät tämänkaltaisiin väärinkäytöksiin. On tosin kansalaisia, joiden korvissa tyhjien tynnyreiden kolina ei tunnu vastenmieliseltä ja jotka kritiikittömästi omaksuvat kaiken kuulemansa. He ovat malliäänestäjiä, uskollisia kannattajia, tahdottomia robotteja, mainosmiesten vakiouhreja.

Kielenkäytössä piilee Haon mukaan vaaroja:

Yhtä vaarallista kuin langeta fraaseihin, yhtä tyylitöntä on sivistyssanojen ylenpalttinen tai suorastaan väärä käyttö. Jopa kansanpalvelijat, tunnetut ja tunnustetut kirjallisuudenarvostelijat nukahtavat aika ajoin – –.

Hako puhuu siekailematta ”kirjoittajan sanavaraston vajavuudesta tai ajattelun laiskuudesta” ja ”arvostelukyvyttömyydestä”. Hän kirjoittaa ”tyylirikoista”, ”hienostelusta”, ”muodin orjista” (muoti-ilmausten käyttäjät), ”kielikorvamme tylsistymisestä”. Hän teilaa svetisismit, puolivillaiset partisiipit, substantiivitaudin, muukalaisuuksiin houkuttelevat vertailuasteet, harhateillä olevat adessiivit, kömpelöt komitatiivit ja niin edelleen.

Hako selostaa sumeilematta, mikä on oikein ja mitä pitää tehdä. Häntä harmittaa moni asia, esimerkiksi lyhenteiden yleistyminen:

Yhä enemmän turvaudumme mukavuudenhalussamme arkissävyisiin lyhenteisiin; meistä on tullut lyhentämismielisiä.

Vaarallinen sananvapaus -luvussa Hako muistuttaa siitä, että sanajärjestyksen ”suomaa vapautta pitää käyttää hyväksi”. Tämän vapauden käyttämättä jättäminen on järjetöntä:

– – on sulaa laiskuutta tyytyä tavanomaisimpaan lauseenrakenteluun. Syntyy kansakouluasteen kynänjälkeä, ns. robottitekstiä.

Kieli on monella tavalla käyttäjälleen ja koko kieliyhteisölle ongelma:

Suomalaista yhteiskuntaa vaivaa pöhösanaisuus. Aineenkirjoittajista julkisen sanan viljelijöihin suositaan suulautta ja pitkäpiimäisyyttä. Tekstiä tilkitään lauseita hataroittavilla turhilla sanoilla.

Pahimmillaan kirjoitukset täyttyvät ”mammuttivirkkeistä”. Hako antaa esimerkkejä lehti- ja viranomaisteksteistä, joissa pidetään kiinni ”yhden virkkeen periaatteesta”, käytetään ”salakieltä”, kirjoitetaan ”virkelonkeroita”, tarvotaan ”mittaamatonta sanasuota” ja tuotetaan ”raskassoutuista tekstiä” sekä ”protokollatyyliä”.

Mitähän Hako kirjoittaisi nykykielestä? Ja millä tyylillä?

Olen varma, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei vuoden 2015 Hyvääkin parempaa suomea -kirjasta puuttuisi. Tarkkanäköisenä ja tietäväisenä sekä vahvasti asiaansa ja asiantuntemukseensa luottavana kirjoittajana Hako todennäköisesti panisi halki, poikki ja pinoon nykymaailman tyylikkyydet ja tyylittömyydet.

Oman osansa saisivat varmasti niin some, klikkijournalismi kuin kuuma kansalaiskeskustelukin. Tiukalta kritiikiltä tuskin pääsisivät pakoon sen enempää kapulakieleilijät kuin ympäripyöreilijätkään. Jännittävää olisi lukea, miten Hako suhtautuisi nykyisiin kielenohjailun linjauksiin ja niiden esittämisen tapoihin.

Idealistinen ja optimistinen ajatus kielen hyvyydestä kannattelisi edelleen kokonaisuutta. Tavoitteet olisivat korkealla, aivan vuoden 1963 tapaan:

Moni lukijoista kirjoittaa varmasti hyvää suomea. Mutta vain paras on kyllin hyvää.

Välillä tuntuu, että nykyisessä maailmanmenossa kielenkäytön hyvyys, sanoisinko tekstin estetiikka, ei enää ole ensimmäisiä ajatuksia, kun tekstejä tehdään. Tärkeämpiä asioita ovat nopeus,  huomioarvo ja laaja levikki. Tyyliarvoista arvokkain on monessa tapauksessa – tyylittömyys.

Matti Hako. Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa


Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa | Keskustele

18.11.2015 14.57
Erkki Lyytikäinen
Kärsivällisyyden lirisevä oja
Hyvä, Vesa! Mistä lienetkään kaivanut esiin Matti Haon kielioppaan? Kaivu on ihan "kulttuuriteko".

Matti Hako oli akateeminen opettajani, tentin hänelle suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen approbaturin eli nykytermein perusopinnot. Aineen nimi (nykyinen folkloristiikka) oli tuolloin kovin runollinen, mutta olen iloinen ja ylpeä siitä että tulin perehtyneeksi tämän alan tutkimukseen. Se jätti lähtemättömät jäljet, se avasi ikkunan maailman selittämiseen. Sen jälkeen ei mikään muoti-ilmiö ole pystynyt hätkähdyttämään.

Mutta Hako. Kieliopas on selvästi suunnattu vallankäyttäjien sumutuspuheita vastaan. Niin poliittisen vallan kuin kulttuurivallankin satraapit halutaan osoittaa alastomiksi. Ei ole kovin vaarallista, jos tavallinen kielenkäyttäjä kirjoittaa "tiedoitus", mutta on ihan varmistimen poistamisen arvoista, kun poliitikko sanoo "etuus" silloin kun hän tarkoittaa "taenne".

Matti Hako oli mm. YTL:n äidinkielen sensori. Noista muutamista siteeraamistasi kohdista aavistaa, miten tympääntynyt hän oli "gesunkenes Kulturgutiin", kaunomaalailevaan kieleen, joka tihkuu esteetikkojen ja poliitikkojen puppugeneraattoreista abiturienttien käyttöön. Tässä asiassa ei, ikävä kyllä, kovin paljon ole muuttunut.

Nykyinen virallinen kielenhuolto on havaitakseni Matti Haon linjoilla. Vallan kieltä pyritään lähentämään arkikieleen. Tehtävä on vaativa, ärähtää ei voi, koska poliitikot homman kustantavat. Mutta suostuttelu onkin pitemmän päälle parempi keino kuin räyhääminen. Kärsivällisyyden lirisevä oja, kuten sanoi kirjailija Aleksis Kivi.
19.11.2015 9.00
Vesa Heikkinen
Kiitos!
Hei, Erkki!

Kiitos puheenvuorostasi, josta tuli oikein hyvä mieli. Aina välillä on kiinnostavaa tehdä näitä kaivauksia tekstien mailla.

Syntyy monenlaisia kysymyksiä: Onko kaikki tehty jo aiemminkin? Mitä jälkeemme oikein jää? Turhuutta, turhuutta kaikki? Vai jotain muuta...
19.11.2015 19.56
Kuuskytlukulainen
Ei uutta
Ei ole mitenkään erikoista, että vuonna 1963 julkaistussa kirjassa ”ei ollenkaan kainostella ajatusta, jonka mukaan on hyvää ja huonoa kielenkäyttöä”. Siihen aikaan sellainen oli normaalia ajattelua.

Jos se tuntuu virkistävältä, niin syynä lienee tottuminen myöhempien aikojen kielenhuoltokirjoitteluun, joka tuntuu muuttuvan yhä vesitetymmäksi. Siinä tapauksessa kannattaa lukea muutakin 1960-luvulla kirjoitettua. Esimerkiksi SKS:n Tietolipas-sarjassa julkaistuissa kirjasissa on jämäkkää asiaa niin oikeakielisyydestä kuin tyylistäkin.
21.11.2015 11.37
Matti Sunell
Vaikuttaa mainiolta teokselta ja näyttää olevan saatavissakin yliopiston kirjastosta.

Mutta syyllistyykö Hako itse väärään metaforaan kirjoittaessaan ”kielikorvamme tylsistymisestä”? Voiko korva olla tylsä tai terävä? Miten olisi kielikorvamme vaikkuuntuminen? Taikka kielikorvan simpukan värekarvojen lamaantuminen, joka aiheuttaa kielen havaitsemisen taajuuskaistan kaventumisen? Entä mitä on kielikorvan soiminen eli tinnitus?