Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vesa Heikkinen Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja. Hän on tutkinut virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

rss

9.9.2013 10.15
Vesa Heikkinen

Äikkää örkkinä

Alakoulun äidinkielenopetuksessa kokeillaan pelipedagogiikkaa.

Olin lauantaina kymmenvuotiaan poikani kanssa koulussa. Meille vanhemmille kerrottiin muun muassa, millaista äidinkielenopetus nykyään voi olla. Poikani koulussa kokeillaan, miten ”äidinkielen oppiaines voidaan toteuttaa seikkailumuodossa”, kuten eräs opettajista kiteytti.

Käytännössä tämä tarkoittaa nyt kokeiluvaiheessa sitä, että jokainen oppilas luo itselleen pelihahmon, joka vähitellen ”kehittyy”, ”hankkii pointseja”, ”etenee” ja ”siirtyy leveliltä toiselle”. Oppilaista muodostetaan ”klaaneja” (entiset pöytäryhmät), jotka taistelevat eteenpäin yhdessä. Hahmot voivat olla esimerkiksi kääpiöitä, haltioita, hobitteja, maageja, velhoja, taistelijoita, samoojia – tai vaikka prinsessoja tai mangasankareita.

Miten ”äikkäpeli” käytännössä toimii? Esimerkiksi niin, että oppilaan pitää kirjoittaa vihkoon mahdollisimman paljon omaa hahmoaan kuvaavia ilmauksia: voimakas, hauska, mustatukkainen ja niin edelleen. Näin opitaan paljon adjektiiveista ikään kuin vahingossa. Esimerkeistä edetään käsitteisiin, käytännöstä teoriaan.

Jokaisesta hyväksyttävästä ilmauksesta saa pisteen, ja pisteistä on monenlaista iloa. Niillä voi esimerkiksi ostaa opetusta toiselta oppilaalta sellaisessa asiassa, joka itsellä on vielä hakusessa mutta kaverilla jo paremmin hallussa.

Eikä tässä vielä kaikki! On kaavailtu, että kun oppilas (hahmo) saavuttaa sata pistettä, hän saa ”näkymättömyysviitan”. Sen avulla hän voi vaikkapa käydä kurkkaamassa, mitä seuraavassa testissä (kokeessa) kysytään. Näitä tietoja voi sitten myydä muille ja samalla kartuttaa omaa pistetiliään.

Näin se todellakin menee, jos nyt oikein ymmärsin ”Dungeon Masterin” eli opettajan puhetta. Tässä kohtaa koulupäivää tosin taisin nähdä punaista (ragesin sisäänpäin), enkä ollut enää kovin vastaanottavaisella tuulella.

Opetusviraston ja opettajien tarkoitus on varmasti hyvä. ”Pyrimme kannustamaan ja motivoimaan, emme lannistamaan.” Opetuksen on seurattava aikaansa, ja pelimaailma on nyt monen alakoululaisenkin arkisinta arkea. Olin havaitsevinani, että niin opettajat kuin monet oppilaistakin tuntuivat olevan ”pelipedasta” innoissaan.

Mutta kriittisiä kysymyksiäkin tietysti heräsi, esimerkiksi tällaisia: Miten tässä kokeilussa pärjäävät ne, joilla ei ole luontaista tarvetta pelata? Tarjotaanko vaihtoehtoja? Korostetaanko kokeilussa liikaa kilpailua ja taistelua? Ettei taas vain luotaisi uusia rakenteita, jotka tukevat joidenkin kiusaamista ja syrjään jättämistä? Peleissähän tunnetusti tavoitellaan voittamista, joskus keinolla millä hyvänsä?

Pelimaailman ja opettamisen ynnä oppimisen yhdistäminen vaatinee myös uudenlaisia kielellisiä valmiuksia. Millaisella kielellä faktan ja fiktion sekoittaminen toimii parhaiten? Mitä eroa on minulla ja hahmollani? Miten puhun minä, miten puhuu hahmoni?


Palaa otsikoihin | 10 puheenvuoroa | Keskustele

10.9.2013 22.36
Varpunen
Kommentteja
>Mitä eroa on minulla ja hahmollani?
> iten puhun minä, miten puhuu hahmoni?

Nämä asioitahan juuri pääsee kokeilemaan ja harjoittelemaan, jopa turvallisesti kasvatuksen ammattilaisen ohjauksessa, kun itse voi tutkia noiden kahden eroa pelimaailmassa ja todellisessa minässä.
Kotona videopelatessa ei asiaa ehkä mitenkään reflektoida - asia vaan on ja sitä ei pohdita - tutkita itsen ja videopelihahmon eroa. Koulussa juuri voidaan asiaa pohtia - myös muiden samanikäisten lasten kanssa kummastellen.
Oman identiteetin löytymiseen kuuluu muunlaisten käytöstapojen kokeilu - tosin kehitystehtävänä tämä oman identiteetin muodotaminen tulee selkeämmin teini-iässä.

Ja toisaalta - ujommalle lapselle tälläinen virtuaaliavatarin aka pelihahmolla pelaaminenhan mahdollistaa itsensä kokeilu ja rohkeus tavalla, kuinka rohkea ei osaa/uskalla olla oikeilla välitunneilla.


"Näkymättömyysviittaa" en näe ongelmallisena - sehän on hyvä motivointikeino myöhemmilläkin luokilla. Jos teet paljon töitä saat bonuksena jotain tietoa kokeesta - jonka jo valmiiksi muutenkin osaat, koska olet tehnyt niin paljon töitä tuon ennakkovilkasun saavuttaaksesi. Ovelaa, eikö?

Se että "pisteillä" pitää ostaa tukiopetusta kuulostaa kummalta - lopulta rikkaat rikastuu ja ei-osaavat pysyy köyhinä?
Peleillä on hieno mahdollisuus olla väline pelaajien auttaa toisiaan - silloin se kiusaaminenkin jää parhaimmillaan, kun voidaan tehdä yhteistyötä.


Lopulta pelit on leikkiä - ja molempiin niihin kytkeytyy voimakkaasti myös oppiminen. Nin ollen luulenpa, että harvalla lapsella on puutetta "luontaisesta tarpeesta pelata".


> Peleissähän tunnetusti tavoitellaan
> voittamista, joskus keinolla millä hyvänsä?

Voittoa mistä?
Kaikissa peleissä ei tavoitella voittoa - joissain se on että voi ylittää itsensä ja saada paremmat pisteet (esim. Angry Birdsin ritsalintuilut), hyvää tarinaa haluaa lukea enempi (esim. vähemmän tunnettu King of Dragon Pass). Monessa nykyisessä nettipelissä pärjääminen vaatii yhteistyötä - vuorovaikutustaitoja ja yhdessä pohtimista ja auttamistakin.

> Millaisella kielellä faktan ja fiktion
> sekoittaminen toimii parhaiten?

En itseasiassa ymmärtänyt kysymystä..?



Mikä tässä, yhdessä opetusmetodissa on niin kummastuttavaa?
Se, ettei aiemmat sukupolvet ole oppineet lukemaan ja äidinkieltään tällä tavalla - tai näin ovelasti ja huomaamatta motivoidusti? Eli lopulta enemmänkin meidän aikuisten omat tunteet ja kokemukset - kuin lasten kokemukset ja ammattitaitoisten opettajien ja kasvatuksen ammattilaisten kehittämät tehokkaat oppimismenetelmät?
11.9.2013 2.26
Anonymous Coward
Sisäänpäin ragetuksen aiheuttaja
En tekstistä saanu irti, että mikä aiheutti punaisen näkemisen eli sisäänpäin rageamisen johtaen tuulen vastaanottamattomuuteen. Kovasti vihjaillaan ja viittaillaan itse asiaan, eli tämä tunnetila on tullut tekstissä mainittuun pelimäiseen opetustilanteeseen. Suorasti tätä ei kuitenkaan ole mainittu.

Toivon kovasti, että sisäisen tunnepurkauksen aiheuttama tiedon sisäistämättömyys ei johtunut pelipedagogiikasta. Gamification on yksi erittäin lupaavista opetusmenetelmistä (kuten myös massamanipulaatiosta), ja siitä on mielestän turha rageta sisään- tai ulospäin.

Rageamisen jälkeiset pointtisi olivat toki valideja. Loppuenlopuksi opetusmetodina sillä on todennäköisesti aivan samat ongelmat kuin muillakin metodoilla, joskin oletuspohjaisesti kun asioista tekee hauskemman, oppiminenkin on hauskaa. Kilpailu ja kerääminen on ihmisille luonteista, joten harvassa on ne jotka eivät siitä piittaa.
11.9.2013 7.32
Koulunsa käynyt
Leikkiä, laulua...
Tästä tulee ihan mieleen vanha vitsi siitä, kuinka koululainen sanoi, äidin kysyttyä kotona miksi lapsi ei tee läksyjään: ”Meillä on huomenna leikkiä, laulua, askartelua ja vanhat läksyt.”

Nykyisin tuntuu peruskoulu muuttuvan yhä enemmän leikkikouluksi, jossa leikisti opitaan asioita. Seuraukset sitten näkyvät: ei osata laskea päässä, paljonko on kaksi kertaa kahdeksan, ei tiedetä, millä vuosisadalla Suomi itsenäistyi, luullaan, että orava munii munia, ja suomea kirjoitetaan ilman välimerkkejä mutta sananvälejä riittää (tarjous jauhe liha).

On varmaan opettajalle hauskempaa, että lapset saavat vain leikkiä koulussa, jolloin he eivät häiritse muiden oppimista (kukaan ei ole oppimassa) eivätkä opettajaa. Tämän oikeuttamiseksi keksitään teoria, jonka mukaan sanoja paperille kirjoittamalla opitaan jotain uutta kielestä.
11.9.2013 18.23
Nyyrikki
Väärin opittu!
Blogistin sisäisestä rageamisesta tulee niin mieleen 80-luku ja isävainaan pettymys. Lapseni olivat nimittäin oppineet huomaamattaan yhteen- ja vähennyslaskun luvuilla 0-16 vain pelaamalla korttia.
12.9.2013 5.50
Marde
Pojille jotain uutta
Eikös se perinteinen koulu suosinut tyttöjen tapaa oppia asioita? Nyt on keksitty ehkä se poikia kiinnostavampi muoto. Molempi parempi.
14.9.2013 17.24
nimim.erkki
Somen fiktiiviset hahmot
Kuulostaa hyvältä idealta, että opetetaan pohtimaan esimerkiksi kuvitteellisen hahmon ja minän eroja. Tämä on osa medialukutaitoa, jota jokaisen esimerkiksi somessa vuorovaikuttavan ja esimerkiksi blogeja lukevan pitäisi hallita ja ymmärtää.
15.9.2013 21.15
Pirjo Hiidnemaa
Miksei niinkin?
Nyt ensimmäisen kerran ymmärrän tämän pelillisen oppimisen. Ideahan kuulostaa hyvältä, ja äidinkieleen tuo tuntuisi sopivan hyvin. Melkein harmittaa, etten itse ole keksinyt tällaista. Vaatii kyllä opettajalta melkoista tietoa ja näkemystä, mutta niinhän kaikki oppiminen.

Tuskinpa pelimaailma lisää kiusaamista sen enempää kuin muukaan. Melkein voisi ajatella, että yhteistyö, ryhmät ja joukkueet luovat yhteishenkeä enemmän kuin yksilökeskeinen puurtaminen.

Tuskin tämä pelimeininkikään kaikkea ratkaisee. Varmaan jotkin pedagogit tutkivat ja raportoivat meille tästä.
17.9.2013 7.40
Laura Kataja
Roolipeli
Itse asiassa pöytäroolipeleissä (siltä tuo touhu lähinnä kuvattuna kuulostaa) nimenomaan yleensä ei kilpailla toisiaan vastaan, vaan ryhmä tekee yhteistyötä (ja se "vihollinen" on jossakin ulkopuolella).

Miten tuo sitten on järjestetty koululuokan kokoisessa yksikössä, yleensä kun peliporukassa on 3-6 henkeä ja pelinjohtaja.

Paljon tietysti riippuu toteutuksesta, hyvin toteutettuna nimenomaan opitaan yhteistyötä, erilaisten vahvuuksien hyväksikäyttöä jne. Ja toivottavasti samalla suomen kieltä.
17.9.2013 8.19
Vesa Heikkinen
Kiitos mielenkiintoisista kommenteista!

Minulla ei ole selvää kantaa siihen, onko "pelillinen oppiminen" hyvä vai huono asia. Kuten useimmissa asioissa, siinäkin on varmasti nähtävissä puolia jos toisiakin. Mutta kokeilemisen arvoista varmasti!

Sisäistä rageani en osaa enkä haluakaan analysoida puhki. Se tässä tuskin on kiinnostavin pointti. Yritinpä vaan kertoa, että konkreettinen ensikosketukseni pelipedagogiikkaan aiheutti voimakkaita tuntemuksia. Erityisen vaikuttava oli ajatus, jonka mukaan parhaita pelureita palkitaan siten, että heille annetaan "sisäpiiritietoa" tulevista testeistä ja että tuo tieto on arvokasta kauppatavaraa. Erikoinen bonus minun mielestäni. Toivottavasti ymmärsin asian väärin. Itse olen tottunut siihen, että testitilanteissa kaikki testattavat ovat samalla viivalla siinä mielessä, että tietoja testien sisällöistä ei ole etukäteen vuodettu julki osalle testattavista.

Kyllä tämä kovasti kieleen, kielenoppimiseen ja kielitietoisuuteen liittyy. Millaisin sanoin me maailmaamme merkityksellistämme? Miten puemme kokemuksemme sanoiksi, lauseiksi, kieleksi? Miten pelissä, miten pelin ulkopuolella?
17.9.2013 9.53
Kielimieli
Maammon kieli
Äidinkieltäkö todella opitaan larppaamalla? (LARP = live action role play)

Koulun kilpailuttavuus on sinänsä kiinnostava asia (onko se juuri sitä, mitä ihmiset todellisessa maailmassa tarvitsevat?), mutta ihan eri ulottuvuus.

Äidinkieli opitaan vauvana ja konttausikäisenä, äidiltä, isältä, sisaruksilta ym. Miten sitä voisi koulussa opettaa? Opettamiseenhan tarvitaan jo kieli, ja äidinkieli (tieteellisemmin: ensikieli) on määritelmän mukaan se kieli, jonka ihminen on oppinut ensimmäisenä kielenään.

Vaikka kouluaineen nimi onkin ”äidinkieli”, pitäisi vapautua siitä harhaluulosta, että kyse on äidinkielen opetuksesta. Sen sijaan opetetaan suomen yleiskieltä tai suomenruotsin yleiskieltä, eli kielimuotoa, joka nimenomaan ei ole kenenkään äidinkieli, vaikka sitä muistuttaakin. Lisäksi opetetaan joitakin oppeja siitä, miten tätä kieltä pitäisi käyttää.

”Äidinkielen opetuksen” historiallinen tehtävä on ollut kansallisvaltion, kansalliskielen kansallisuusaatteen vahvistaminen. Siinä on juurittu pois murteellisuuksia ja puhekielisyyksiä ja annettu ”oikean kielen” malleja ja normeja eli pyritty yhtenäistämään kieltä.

Tällainen on käynyt jokseenkin tarpeettomaksi, koska murteet ovat jo aikaa sitten asettuneet harmittomiin rooleihin ja kirjat, lehdistö, radio, tv ja netti ym. yhtenäistävät kieltä ihan tarpeeksi.

Äidinkieltä opetetaankin lähinnä jatkavuuden vaikutuksesta. Koska tuntijakossa on äidinkielen tunteja ja koska on paljon äidinkielenopettajia, niin tunnit täytyy jollakin täyttää. Niinpä sitten esimerkiksi larpataan. Kaipa se on osapuolille useimmiten hauskempaa kuin ”kotimaisten klassikoiden” lukeminen ääneen oppikoulun äidinkielentunneilla.