Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Satamanosturit. Kuva: Kuva-Plugi.

Satunnaisesti kirjoittava kotuslainen on blogitoimituksen ylläpitämä blogi. Tässä kirjoittavat satunnaisesti ne kotuslaiset, jotka eivät pidä omaa blogia.

rss Satunnaisesti kirjoittava kotuslainen

12.10.2015 9.00
Elina Heikkilä

Laki on niin kuin se luetaan?

Miten ylivelkaantuneen kävi 1700-luvulla, kun velkavankeudesta säädettiin kauppakaaressa yhdellä tavoin ja uloshakemisenkaaressa toisin?

Lakitekstissä on usein viittauksia toisiin lakeihin tai saman lain muihin kohtiin. Pykäläviittausten viidakossa ei aina ole helppoa päätellä, kuinka lakia tulisi soveltaa – varsinkaan jos lainkohdat ovat ristiriidassa keskenään. Tämä ongelma tunnettiin jo 1700-luvulla.

Vuonna 1734 Ruotsissa julkaistiin Sweriges Rikes Lag, johon oli yhdistetty yksiin kansiin entiset maan- ja kaupunginlait viimeaikaisine muutoksineen. Lääninsihteeri Samuel Forseen oli suomentanut lain melko tuoreeltaan jo vuonna 1738, mutta Forseenin suomennosta ei hyväksytty edes painettavaksi, saati virallisesti tuomioistuimissa käytettäväksi. Vaikkei valtakunnanlakia siis ollut vielä saatavissa suomenkielisenä, vuonna 1750 julkaistiin ruotsinkielisen tulkintaohjeen lisäksi myös ohjeen suomennos nimellä

Kunin[galli]:sen Maij[este]:tin Armollinen Selitys Lain oikiasta ymmärryxestä V:nes Lug[us] 10. §. Uloshakemisen-Caaresa Welasaolewan Kijnipanemisesta.

Selitys koski siis valtakunnanlakiin sisältyvän uloshakemisenkaaren – nykysuomeksi ulosottolain – 5. luvun pykälää 10:

Har gäldenär ej något at gälda med; tå må han bysättas, ther borgenär thet äskar: sedan profwe Domaren, huru fattigdom hans tilkommen är, och gånge therom, som i Handels Balken sagdt är.

Samuel Forseenin suomentamana tämä vaikeatulkintainen pykälä kuuluu seuraavasti:

Jos welantekiällä ei ole mitän jolla hän welan maxaa, nijn mahta hän, jos welanandaja sitä waati, pandaman kijnij sitte coetelcan duomari cuinga hän köyhtynyt on, ja mengön sen jälken cuin cauppa Caaresa sanottu on.

Ja tältä pykälän alku näyttää Forseenin käsikirjoituksen valokopiossa:

Velkavankeuspykälän alku Forseenilla

Nykylukijalle jo Forseenin käsiala on vaikeaselkoista, mutta 1700-luvun lukijoille ongelman muodosti uloshakemisenkaaren ja kauppakaaren välinen ristiriita. Uloshakemisenkaaren mukaan velallinen voitiin vangita, ”ther borgenär thet äskar” eli ”jos welanandaja sitä waati”. Kauppakaaren 16. luvun pykälässä 3 sen sijaan käytettiin monikkomuotoa ”ther borgenärerne ej annorledes sig nöja låta” – tosin Forseenin suomennoksessa siinäkin kohtaa on yksikkö ”ellei welanandaja muutoin taida tytyä”.

Riittikö siis velallisen vangitsemiseen yhdenkin velkojan vaatimus, vai oliko vangitseminen mahdollista vain silloin, kun kaikki velkojat vaativat sitä?

Kuninkaallisen majesteetin armollinen selitys kuului, ettei edes omaisuuden luovuttaminen velkojille vapauttanut velallista vangitsemisesta, jos vain joku velkojista sitä pyysi. Velallinen oli vangittava välittömästi,

  • ellei tämä velkojien koolle kutsumista hakiessaan kyennyt todistamaan, että hänen varattomuutensa johtui onnettomuudesta, joka ei ollut hänen omaa syytään, ja

  • ellei tuomari todistuksia ja velkojia kuultuaan vapauttanut velallista vangitsemisesta.

Tähän päätökseen tuli kaikkien asianosaisten tyytyä.

Uloshakemisenkaaresta nykylukija huomaa, ettei velkavankeus ollut aivan ankarinta laatua oleva rangaistus. Lain 8. luvun pykälässä 13 säädettiin: ”Ei mahdeta sitä joca welan tähden kijnipandu on, häpiällisesa fangiudessa pidettä.” Velkavankeutta ei laskettu häpeärangaistukseksi, ja ehkäpä se näkyi myös vangin kohtelussa. Ainakaan velkavankeudessa ei nääntynyt nälkään, sillä velkojan tuli antaa neljä äyriä päivässä velallisen ruokkimiseksi, ellei kyennyt osoittamaan, että tämä pystyi ruokkimaan itsensä. Huonomminkin velallisen olisi siis voinut käydä!

ELINA HEIKKILÄ

Kirjoittaja on Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja.

PS Aineistopalvelu Kainosta näkee, kuinka seuraava lainsuomentaja Erik Johan Paleen käänsi velallisen vangitsemista koskevat pykälät Ruotzin Waldacunnan Lain (1759) kauppakaaressa ja uloshakemisenkaaressa.

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele

13.10.2015 10.10
H. Hulivili
Missä ongelma?
Tuntuu kuin tässä olisi vähän väkisin väännetty ristiriita. Jos yksi laki sanoo, että (yhdenkin) velkojan vaatiessa voidaan tehdä jotain, ja toinen laki sanoo, että voidaan tehdä jotain, jos (kaikki) velkojat eivät muuten ”tyydy”, niin en minä näe tässä ristiriitaa. Ihan logiikan mukaan se, että joku vaatii, merkitsee samaa kuin sitä, että ei ole totta, että kaikki eivät ole vaatimatta.

Kuninkaan ”armollinen selitys” näyttää käsittelevän muuta asiaa, nimittäin antavan tarkempia säädöksiä siitä, milloin ulosottoon todella ryhdytään. Lakihan sanoo vain, mitä voidaan tehdä (”må”).

Lakien välillä on kyllä todellisiakin ristiriitoja, nykyisissäkin laeissa. Niiden käsittely on enemmänkin juridiikkaa kuin kielentutkimusta. Oikeusopissa on nimittäin lukuisia sääntöjä sille, miten toimitaan ristiriitatilanteissa (mm. se, että spesifinen säädös syrjäyttää yleisen, ja se, että uudempi säädös syrjäyttää vanhemman).