Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Satamanosturit. Kuva: Kuva-Plugi.

Satunnaisesti kirjoittava kotuslainen on blogitoimituksen ylläpitämä blogi. Tässä kirjoittavat satunnaisesti ne kotuslaiset, jotka eivät pidä omaa blogia.

rss Satunnaisesti kirjoittava kotuslainen

13.8.2013 10.36
Taru Kolehmainen

Haltia vastaan haltija

Alkaako aika olla kypsä uudelle suositukselle?

Kersti Juva on nostattanut blogimerkinnässään ennätysmäisen vilkkaan haltia-keskustelun. Useimmissa kommenteissa vähintäänkin kummastellaan aikoinaan tehtyä oikeinkirjoituspäätöstä, jonka mukaan mytologisen olennon merkitystä ei eroteta erilaisella kirjoitusasulla esimerkiksi tilanhaltijasta, vaan kumpikin kirjoitetaan j:llisenä.

Sellaisessa kieliohjeessa täytyy olla jotain vikaa, jota on vuosikymmenestä toiseen – ja nyt taas – ihmetelty ja jopa ivailtu. Monet kommentoijat eivät tosin olleet näköjään moisesta kirjoitusohjeesta edes kuulleet, ehkä siksi, että kouluissa on yleisesti opetettu kirjoittamaan esimerkiksi vedenhaltia. Minäkin valaistuin tässä asiassa vasta Kielitoimiston tutkijana. Asia ihmetytti ja kiusasi minua niin paljon, että päätin lopulta tutkia ohjeen alkuperää. Koska Juvan blogimerkinnän kommenteissa näyttää olevan osin väärää tietoa, esitän seuraavassa pääkohdat selvityksestäni (tarkemmin Kielikellossa 1/2009).

Tunneperäinen keskustelu halti(j)an kirjoittamisesta ei puhjennut nyt ensimmäistä kertaa. Jo vuonna 1910 se nousi esiin Kotikielen Seuran Virittäjä-lehdessä. Nuori kielentutkija Martti Airila, myöhemmin Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen päätoimittaja, oli kirjoittanut lehdessä mytologisista sanoista ja käyttänyt asua haltia. Joku lukija paheksui sitä ja kysyi, eikö pitäisi kirjoittaa haltija samaan tapaan kuin esimerkiksi ompelija.

Päätoimittaja E. A. Tunkelo esitti vastauksessaan yllättävän tiedon, että haltia ei ole suomen kielessä syntynyt ja-päätteinen tekijännimi, toisin kuin lukija, tekijä ja niin edelleen, vaan se on germaaninen lainasana (*haldja > haldia). Haltia olisi siis kielihistoriallisesti oikea muoto. Tunkelo asettui kuitenkin haltija-asun kannalle käytännön syystä: koska sana liittyy merkityksensä puolesta suomalaisiin tekijännimiin (?), ei kannata tehdä haltian kirjoittamisesta erillistä kompastuskiveä. Haltian ja haltijan erilaista merkitystä hän ei huomioinut lainkaan.

Tunkelon lausunnosta vuodelta 1910 on jo yli sata vuotta. Siihen on kuitenkin vedottu, kun kirjoitusohjetta myöhemmin on kysytty ja myös kyseenalaistettu. Tunkelo itse joutui Virittäjässä selittämään ratkaisua muun muassa 1916 ja 1917. Se oli esillä myös 1930. Merkittävä vahvistus ohjeelle tuli, kun E. A. Saarimaa otti sen mukaan ensimmäiseen kielenoppaaseensa Huonoa ja hyvää suomea (1930).

Kielilautakunnan edeltäjä, SKS:n kielivaliokunta (1928–1948), tuli kuvaan 1937, kun tekeillä olleen Nykysuomen sanakirjan toimittaja Eino Suova esitti valiokunnalle (jäsenenä muun muassa Tunkelo), että mytologista olentoa tarkoitettaessa kirjoitusasu haltia hyväksyttäisiin ohjeeksi ja myös Nykysuomen sanakirjaan. Hän vetosi muun muassa siihen, että tietosanakirjoissakin kirjoitettiin haltia, samoin Setälän Suomen kieliopissa. Suovan vakuuttavista perusteluista huolimatta valiokunta päätti olla muuttamatta pitkäaikaista suositusta, ja niin NS:ään tuli ensisijaiseksi hakusanaksi haltija (haltia sentään mainitaan). Sieltä kirjoitusasu haltija periytyi myöhempiin sanakirjoihin ja kielenoppaisiin.

Suuren yleisön haltia-uskoa piti voimissaan kuitenkin Setälän kielioppi, jota luettiin yleisesti kouluissa yli puoli vuosisataa. Ohje säilyi vuoteen 1965 saakka, jolloin Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi korjasi haltian haltijaksi, oikein huutomerkin kanssa.

Halti(j)an kirjoittamisen historia kertoo sinnikkyydestä, jolla oikeakielisyydestä 1900-luvulla päättäneet henkilöt pysyivät horjumatta linjassaan aiemmin tehtyjen päätösten kanssa. Vaikka he auktoriteetillaan lopulta nujersivat jopa Setälän koulukieliopin haltia-ohjeen, osoittaa meneillään oleva blogikeskustelu, ettei vieläkään ole pystytty nujertamaan sitä kielitajussa vahvana elävää käsitystä, että haltialla ja haltijalla on eri merkitys.

Käsitystä pitävät yllä myös monet sadut ja muun muassa tämän keskustelun lähtökohtana olleet J. R. R. Tolkienin teokset, joissa seikkailevat haltiat – kääntäjä Juvan armosta. Ehkä nyt jo on aika uudelle, entistä väljemmälle kirjoitussuositukselle.

TARU KOLEHMAINEN

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kielitoimiston tutkija.

Kersti Juvan blogimerkintä Kotus-blogissa


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

13.8.2013 20.51
Haltioissaan
Ei väljehtyneisyyttä
Vähän pitkä tarina, mutta kai siinä tarkoitettiin, että ”haltia” on OK. Lopussa kuitenkin lätsähtää kuin märkä rätti päin naamaa: ”Ehkä nyt jo on aika uudelle, entistä väljemmälle kirjoitussuositukselle.”

Sitä nyt kaikkein vähiten tarvitaan, että annetaan entistä väljempi suositus eli hyväksytään molemmat vaihtoehdot. Mikäs suositus sellainen olisi? Jos ei ole kanttia myöntää, että kielenhuolto on ollut sata vuotta väärässä, niin sitten kannattaa olla hipi hiljaa.

Kukaan ei tarvitse sellaisia ”suosituksia”, että saa kirjoittaa niin, näin tai noin, ihan miten vain halutaan. Ihmiset voivat kirjoittaa haluamallaan tavalla ihan ilman Kotuksen lupaakin. Missään ei poksauteltaisi samppanjapulloja auki sen kunniaksi, että Kotus antaisi luvan kirjoittaa ”haltia” tai ”haltija”. Mutta jos Kotuksella on jokin kanta eli näkemys, mieluiten perusteltu, niin sen voisi ottaa huomioon.
14.8.2013 7.31
Elf
Fantasiakulttuuri
Onhan toki selvää, että mytologisen olennon nimenä haltia on kauan sitten voittanut. Koko fantasiakulttuuri kaikkine roolipeleineen ynnä muineen käyttää haltia-sanaa.
8.9.2013 0.42
ajatellaan tätäkin
Merkitysero
Eiköhän nyt olisi jo aika myöntää, että Tunkelon esittämät perustelut olivat niin heppoiset, etteivät ne vakuuttaneet edes muita kielen ammattilaisia saati tavallisia kirjoittajia. Itsekin suomea yliopistossa opiskelleena kirjoitan itsepäisesti haltia.