Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Minna Pyhälahti Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Minna Pyhälahti toimii kouluttajana ja kielenhuoltajana Kotimaisten kielten keskuksessa. Hän pitää siitä, että voi työssään auttaa kielenkäyttäjiä kirjoittamaan entistä sujuvammin, selkeämmin ja ymmärrettävämmin.


rss

3.9.2015 9.46
Minna Pyhälahti

Luut liikkeelle hautausmaakävelyllä!

Olisiko alkusointu suomenkielisiin kieliin ja mieliin jotenkin luonnollisempi kuin loppusointu?

Kun tyttäreni oli 6-vuotias, hän suuttui, jos lausuin hänelle keksimiäni riimittömiä runoja: ”Toi ei ole runo! Siinä ei ole riimiä!”

Sama ilmiö mainitaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta Pasi Heikuran kirjassa Mistä puhumme kun puhumme jostain. Aristoteleen kantapään tutkimuksia (2013, katkelmassa haastatellaan Eino Leinon runoihin perehtynyttä Siru Kainulaista):

”Oikeaksi runoudeksi katsottiin sellainen runous, joka täyttää tietyt normit mahdollisimman hyvin. – – Leinonkin aikaan oli erittäin tärkeää osata osoittaa runoillaan, että hallitsi hyvän ja hienostuneen riimien käytön. – – Hyvin helposti vielä 1900-luvun puolivälissäkin monet kriitikot ja tutkijatkin käyttivät sellaista ilmaisua, että runo ei ollut oikeaa runoa, mikäli siinä ei ollut mittaa tai riimejä.”

Nykylaulujenkin sanoituksissa suositaan riimiä eli loppusointua. Suomalaisessa kansanrunoudessa ja sananparsissa tehokeinona oli kuitenkin alkusointu. Alkusointu eli allitteraatio on ilmiö, jossa peräkkäisten sanojen alkuäänteet ovat samat: parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vahvasta alkusoinnusta puhutaan, kun peräkkäisiä kirjaimia on enemmän kuin yksi: vaka vanha Väinämöinen.

Alkusointu auttaa painamaan runon tai sananparren mieleen. Olisiko se suomenkielisiin kieliin ja mieliin jotenkin luonnollisempi kuin loppusointu?

Ainakin alkusointu on nykypäivää otsikoinnissa ja mainonnassa:

Kolme kevyttä kesäkurpitsaohjetta
Haminassa hikoiltiin puhelimet käsissä – lopulta riemu repesi
V
inkit virkeämpiin aamuihin

Innostutaanko alkusoinnulla kikkailemisesta jo liikaakin? Blogitekstin otsikko Luut liikkeelle hautausmaakävelyllä on peräisin paikallislehdestä, jossa mainostettiin tuon nimistä tapahtumaa. Tapahtumassa yhdistyivät hautausmaaopastus ja kävelylenkki. Mikä on lukijan tulkinta alkusoinnuttelevan otsikon onnistuneisuudesta? Mautonta? Vitsikästä?

Ainakin tämä lukija hätkähti ja näki mielessään kauhuelokuvamaisten luurankojen liikehtivän hautausmaalla!


Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele

3.9.2015 10.25
heidi
Itse pidin tuota otsikkoa hauskana!
Tuosta esimerkistä "Haminassa hikoiltiin puhelimet käsissä – lopulta riemu repesi" kuitenkin tuli mieleen, että loppuosan allitteraatiossa on kyse lähinnä kollokaatiosta. Hyödynnetäänkö niissä yleisesti ottaen enemmän alkusointua, sitä en tiedä.
4.10.2015 18.45
Minnami
Vanhassa vara parempi
Itse rakastan monimerkityksellisiä lausahduksia, kuten tämän tekstin otsikko. Mitä roisimpi, sen parempi. Kielellä pitäisi uskaltaa leikitellä enemmänkin. Alkusoinnillisuus on kielellä leikittelyä parhaimmillaan!