Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Omakuva: Kersti Juva.
Kersti Juva on suomentanut englanninkielistä kaunokirjallisuutta 1970-luvulta asti. Häntä kiinnostaa kielessä ennen kaikkea merkitys ja miten se suomeksi ilmaistaan. Paraikaa hän kirjoittaa elämäntyöstään Kulttuurirahaston eminentia-apurahan turvin.

rss

30.8.2011 12.07
Kersti Juva

Pisteen. Paikka.

Moni uskoo lyhyihin virkkeisiin. Naseva esitystapa on paras. Pitkä virke on vaikeatajuinen.

Tämä on yleinen käsitys. Mainostajat vievät sen äärimmäisyyksin. Piste. Pysäyttää. Viesti. Jää. Mieleen.


Minäpä olen tästä asiasta aivan toista mieltä juuri siksi, että piste pysäyttää. Päälauseen tarkoitus on ilmaista pääasioita, eikä viestissä kaikki voi olla yhtä tärkeää. Ydin kaipaa ympärilleen perusteluja, esimerkkejä, täsmentämistä. Perättäiset päälauseet eivät suinkaan edistä sanoman perillemenoa, vaan keskeyttävät lukijan ajatuksen vähän väliä sen sijaan, että johdattelisivat lempeästi premisseistä päätelmiin selventäen siellä, kuvaillen täällä ja painottaen tuolla. Emmehän me toki kirjoita vain esittääksemme väitteitä, hyvän kommunikoinnin tarkoitus lienee kutsua lukija mukaan koko ajatteluprosessiin.

Pitkien ja lyhyiden virkkeiden vuorottelu tekee teksin eläväksi ja miellyttäväksi lukea. Se joka luulee, että lyhyillä virkkeillä kirjoitetaan selkeästi, erehtyy, hän nimittäin tulee antaaneeksi itsestään varsin yksinkertaisen ja jankuttavan vaikutelman, ja mikä pahinta, hänen viestinsä jää vajaaksi, sillä se on pelkkä ranka, kuin karsittu puu vailla oksia ja lehtiä.


Palaa otsikoihin | 9 puheenvuoroa | Keskustele

30.8.2011 20.03
keijovh
Tulee mieleen...
...opettajani Rajas Ressun lukiosta. Yksi hänen tunnuslauseistaan meille oppilaille oli: "Rakastakaa pistettä." Hän myös toisti usein lempivirkettään: "Meri oli suuri." Piste. Näillä mennään vieläkin.
30.8.2011 22.11
Veijo
Häijyin ajatusten sanakirjasta
Olisi hauska tietää, voivatko opettajat jo kouluajalla erottaa tulevat suomentajat muista lapsista. Jos opettaja välitunnilla kuulee jonkun lapsen sanovan:
— Ah, Kelpo Kalle-serkkuni, lienet jo toipilas!
Niin hän ei voi olla aavistamatta, että hänen edessään on tuleva suomentaja. (Kersti Bergroth)
30.8.2011 23.56
Harri Kiiskinen
Katkoileva ajatus
Kirjoituksesta tuli mieleen oma kouluaikani 1980-luvulla, jolloin oli päädytty koulukirjojen kohdalla juurikin siihen päätelmään, että tekstin selvyyden takia on käytettävä vain päälauseita – ja samaahan sitten äidinkielen oppitunneilla selitti opettajakin. Jälkeenpäin ajatellen tuntui ihmeelliseltä, miten itsellenikin, joka sentään kepeästi lukaisin ohuemman romaanin iltapäivän aikana, noiden koulukirjojen lukeminen kokeisiin oli niin kauhean vaikeaa ja raskasta. Selvisihän tämä sitten, kun myöhemmin jo koulusta päässeenä palasin kouluaikojen historiankirjan pariin. Sehän oli pelkkää päälausetta päälauseen perään! Eikä lukemisesta tahtonut vieläkään tulla mitään.

Jokin tekstin sujuvuuteen ja argumentin etenevyyteen liittyvä piirre niissä sivulauseissa sekä alisteisissa että rinnaisteisissa rakenteissa on, sellainen, mikä saa tekstin kulkemaan ja ajatuksen liikkeelle.
31.8.2011 0.04
Et punctum
Ironiaa?
Onkohan viimeinen virke ”Se joka luulee, että lyhyillä virkkeillä kirjoitetaan selkeästi, erehtyy, hän nimittäin tulee antaaneeksi itsestään varsin yksinkertaisen ja jankuttavan vaikutelman, ja mikä pahinta, hänen viestinsä jää vajaaksi, sillä se on pelkkä ranka, kuin karsittu puu vailla oksia ja lehtiä.” jonkinlaista ironiaa? Sehän on melkoisen sotkuinen virke ja sisältää lisäksi kirjoitusvirheen, jonka varmaan mikä tahansa oikolukuohjelma olisi havainnut.

Ironiselta vaikuttaa myös virke ”Emmehän me toki kirjoita vain esittääksemme väitteitä, hyvän kommunikoinnin tarkoitus lienee kutsua lukija mukaan koko ajatteluprosessiin.” Siinä on kaksi turhaa sivistyssanaa – vai lieneekö kommunikointi muuta kuin viestintää, ja lieneekö ajatteluprosessi jotain paljonkin hienompaa kuin ajattelu? (Mitähän on ajattelu, joka ei ole prosessi?) Lisäksi vanhan ajan opettajat kertoivat, että pelkkä pilkku ei sovi kahden lauseen rinnastamiseen, vaan pitäisi lisäksi olla sidesana, ellei sitten vaihdeta pilkkua tyylikkääseen puolipisteeseen tai rahvaanomaiseen pisteeseen.
31.8.2011 10.46
Erkki
”Välimerkkien tila”
Muistuu mieleen Matti Mäkelän mainio kolumni ”Välimerkkien tila” (HS 2.8.1998):

”Piste on asiatekstissä korostunut, lauseet ovat lyhyitä ja yksitulkintaisia – ajatusviivan tai sulkumerkkien käyttö kesken lauseen on kielletty – jotta paperinen teksti edes jotenkin pärjäisi ytimeen iskevän kuvan kanssa.”

"Ennen vanhaan, kun suomalainen mies löi puheensa päälle nyrkin pöytään niin että tupa tärähti, hän tarkoitti sillä pistettä eikä miukumaukua."

Tarkastelussa ovat muutkin välimerkit. Kolumni on luettavissa kokonaisuudesaan täältä:
http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/kielenhuolto/52kolumni
31.8.2011 16.10
Antti
Ironia2
Sama ajatus kuin Et punctumilla tuli mieleen viimeisestä lauseesta ja kahden päälauseen rinnastamisesta pilkulla. Vai oliko tarkoitus testata, lukeeko kukaan, mitä sanotaan, ja alkaako keskustelu?
31.8.2011 19.52
Pitkät virkkeet ovat joidenkin mielestä vaikeatajuisia. Joidenkin mielestä lyhyet virkkeet pätkivät lukemista. Älyasioista ei voi kiistellä. Heippa.
3.9.2011 9.36
Kersti Juva
Kiitän kommenteista
Onpa mukavaa, että blogi herättää keskustelua. Esimerkit kouluopetuksesta olivat korutonta kertomaa. Kriitikoidenkin kanssa olen yhtä mieltä siitä että pitkät virkkeeni eivät olleet loppuun asti hiottuja.
12.9.2011 16.53
Kielimies
Näkyy nykykirjallisuudessa
Täyttä asiaa. Tämän vuoksi niin monen nykykirjailijan tuotosten lukeminen tuottaa tuskaa. Sama kuin lukisi sähkeitä.