Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Inkoon kirkon kattomaalauksia. Kuva: Pirkko Kuutti, Kotus.

Elävät päät
-blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.


rss Elävät päät

8.9.2016 9.41
Elina Heikkilä

Ahkeruuden kautta täydellisyyteen

Opettajan opas 200 vuoden takaa: Jaakko Juteini antaa kymmenen vinkkiä lukutaidon opetukseen.

Syyskuun 8. päivänä vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Mikä olisikaan sopivampi hetki selata lyhykäistä opettajan opasta, joka koostuu kymmenestä vinkistä lukutaidon opettamiseen?

Opaskirjanen Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle on julkaistu tasan 200 vuotta sitten, vuonna 1816. Se liittyy samana vuonna julkaistuun aapiseen nimeltä Lasten Kirja. Molemmat ovat Jaakko Juteinin (1781–1855) tekemiä.

Yleensä oppikirjoja ja opettajan oppaita laativat opettajat, mutta Juteini ei ansainnut elantoaan koulumestarina vaan Viipurin maistraatin sihteerinä. Hän oli myös tuottelias ja kantaa ottava runoilija ja lehtikirjoittaja. Useimmat kuitenkin tuntenevat hänet laulun ”Arvon mekin ansaitsemme” tekijänä.

Seuraavassa on kommentoitu tiivistelmä Juteinin opettajan oppaasta. Sitaatit ovat Juteinin omaa tekstiä ja noudattavat hänen oikeinkirjoitustaan, mutta en ole erikseen merkinnyt poistoja. Jaakko Juteinilla oli tapana muokata kirjoituksiaan voimaperäisesti julkaistessaan niitä uudestaan, joten uskon, että hän hyväksyisi tällaisenkin version opaskirjasestaan.

Kirjainten nimistä tavaamiseen

Ensiksi, pitää lapselle puustawien nimet selkeässä järjestyksessä, niin kuin huwitukseksi, ulkoa opetettaman.

Toiseksi, näytetään wasta lapselle puustawien muoto ja tunnus-merkit, sitte kuin nimet jo muistossa owat.

Jaakko Juteini kehottaa siis aloittamaan lukutaidon opettamisen kirjainten nimistä, jotka lapsi oppii helposti ulkoa siinä missä minkä hyvänsä lorun. Kirjainten nimiä ja ulkonäköä ei kannata opettaa samalla kertaa, koska ihminen ymmärtää ja oppii ”parhain yhden asian erällänsä”.

Juteinin aakkosiin ei sisälly lainkaan vieraista kielistä lainattuja kirjaimia c, f, x, z ja å. Sitä vastoin b:n, d:n ja g:n hän esittelee – joskin nyreästi – koska vielä 1810-luvulla oli tapana kirjoittaa esimerkiksi kangi, parembi ja silda, jotka ”perustus-suomeksi” kuuluisivat kanki, parempi ja silta. Lasten Kirja tutustuttaa lukijansa modernisti myös ”latinaisiin puustaweihin” eli antiikvakirjaimiin, vaikka ne syrjäyttivät fraktuuran suomalaisista painotuotteista lopullisesti vasta 1900-luvun puolella.

Kolmanneksi, tawataan kappaleittain muutama siwu, joissa tawaus-merkit owat, sillä tawalla, että ennen nimitetyt tawaukset kerrotaan yhteen-sanomisella joka erä kuin uusi tawaus tykö tulee. Esimerkiksi: lo-pet, lopet-ta, lopetta-ja, lopettaja. Sen jälkeen luetaan joka siwu selkeästi yhteen ennen kuin tawaamisessa edemmäksi mielitään.

Neljänneksi, annetaan lapselle wasta tieto puustawien luonnosta, että äänellisillä on oma ääni nimenä, ja äänettömät saawat nimensä äänellisten awulla. Esim. a, o, u, ällä, ämmä, ännä, ho, ko, pe, te. Pitkä-äänelliset ja kaksi-äänelliset puustawit seljitetään myös, jotka pitää yhdessä ulos sanottaman. Esim. aa, oo, uu, au, ou, uo. Tämä on alku tawaus-oppiin. Itse tawattaissa on merkittäwä, mitkä puustawit luetaan yhteen tawaukseen.

Wiidenneksi, tawataan ja yhteen sanotaan muutama tawaus-merkitön lehti, että ne taitaan selkeästi yhteen luettaa, ennen kuin ne siksensä jätetään. Tawaaminen ja yhteen lukeminen owat itsestänsä melkein yhtä; edellisessä eroitetaan puustawit ja tawaukset toinen toisestansa nimityksellä, jälkeisessä silmä-näöllä.

Suomen tavurakennetta Juteini selostaa tarkasti, jotta lapsi osaisi tavuttaa oikein myös tavuviivatonta tekstiä. Yhtä lailla tärkeää on tavatun sanan yhteen lukeminen, sillä ”yhteen sanottu sana muistossa on jo kuin aittaan ko-ottu wilja”. ”Täydellisyys seuraa sitte itsestänsä ahkeruuden kautta”, aapiskirjailija vakuuttaa.

Numerot ja välimerkit

Kuudenneksi, annetaan lapselle tieto nummeroista elli luku-merkistä.

Seitsemänneksi, koska selkeästi, äändä meiningin mukaan taiwuttain, lukea mielitään, on tieto tawallisista kirjoitus-merkistäkin sangen hyödyllinen.

Numeroiden esittelyyn Lasten Kirjassa on varattu puoli sivua; lisäksi kirjaan sisältyy kertotaulu.  Samalla sivulla numeroiden kanssa Juteini esittelee 14 välimerkkiä pilkusta (eroitus-merkki) pykälämerkkiin (jako-merkki) ja kertoo niiden käyttötarkoitukset.

Jaakko Juteinin perustelu ”kirjoitus-merkkien” eli välimerkkien opettamiselle on mielenkiintoinen: ne on tunnettava, jotta pystyy lukemaan tekstiä ääneen ”äändä meiningin mukaan taiwuttain”, siis merkityssisällön mukaisin painotuksin ja sopivan ilmeikkäästi. Tätä tarkoitusta tosin kysymysmerkki palvelisi paremmin, jos se sijoitettaisiin lauseen alkuun eikä loppuun, Juteini ehdottaa. 

Voimien mukaan

Kahdeksanneksi, on waroitus, että wähän aikaa, woiman jälkeen, ahkerasti ja hywin luetaan; koska wähä alussa hywin osataan, niin paljokin wiimein paremmin myötää. Alkawan lukeissa pitää lukemisen enemmästi Opettajan kuullen tapahtuman, että ei hän tottuisi huolimattomasti ja wäärin lukemaan.

Nyt ollaan jo niin pitkällä lukutaidon opettelussa, että Juteini laajentaa näkökulmaa muidenkin taitojen ja tietojen opettamiseen: kun lapsi on oppinut lukemaan sisältä, hänelle on helppo opettaa mitä hyvänsä. Mutta kohtuus kaikessa!

Mitä lapselle tehtäwäksi määrätään, sen pitää tuleman tarkkaudella täytetyksi. Sen tähden ei pidä händä mahdottomuudella wäsytettämän, että ei hänen halunsa heldyisi ja tarkkautensa tylsäksi tulisi.

Kohti kirjoittamisen oppia

Yhdeksänneksi, lyhyt neuwo äänellisten puustawien luonnosta keskenänsä. a, o, u kutsutaan kowa-äänellisiksi, e, i, keski-äänellisiksi, ja ä, ö, y pehmeä-äänellisiksi puustawiksi. Kowa ja pehmeä-äänelliset puustawit ei yhdessäkän perustus-sanassa yhteen sowi, mutta keski-äänelliset sopiwat molembain kanssa. Esim. puhe, piha, tekemä, sikiä.

Kymmenenneksi, on muistettawa, että suuret puustawit tarwitaan ainoastaan meiningiä, nimiä ja muita suuria sanoja aljettaissa, ja pieni s tawauksia ja erinomattain sanoja lopetettaissa. [Tuohon aikaan käytettiin kahta erilaista s-kirjainta: Juteinin mainitseman ”pienen s:n” lisäksi oli myös f:ää muistuttava pitkä s.]

Vaikka Lasten Kirja on ennen kaikkea lukutaitoon tähtäävä aapiskirja, opettajan oppaassa ennakoidaan hiukan myös kirjoittamisen opetusta. Onhan kirjoitustaito ”aiwan hyödyllinen”, niin että moni talonpoikakin on jo ruvennut sitä harjoittelemaan, Juteini perustelee. Niinpä viimeiset vinkit koskevat etu- ja takavokaalien eroa, josta ”ei tarwitse sen tietää, joka ei kirjoittaa ja uusia sanoja kokoon panna mieli”, sekä isojen alkukirjaimien käyttöä. Myös välimerkkien opettelu (vinkki 7) palvelee tietenkin paitsi ääneen lukemista myös kirjoittamista.

Opettajan oppaansa lopussa Jaakko Juteini lupaa julkaista myöhemmin Lasten Kirjan yhteydessä myös kirjoituskirjaimien mallit, jos aapinen on ”muutoin otollinen maa-kunnassa”. Lasten Kirjasta julkaistiinkin toinen, uudistettu laitos vuonna 1819 ja kolmas 1826, mutta valitettavasti molemmat ilman kirjoituskirjaimistoa. Kirjainten vaskeen kaiverruttaminen kun olisi käynyt liian kalliiksi Juteinin kukkarolle.

ELINA HEIKKILÄ

Sekä Lasten Kirja että Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle ovat luettavissa julkaisuarkisto Doriassa.


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei puheenvuoroja