Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Terhi Ainiala. Kuva: Kotuksen arkisto.

Terhi Ainiala tutkii ja tarkkailee nimiä ja niiden käyttöä. Hän asuu
Helsingissä ja toimii suomen kielen yliopistonlehtorina Helsingin
yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt Kotuksessa.

rss Terhi Ainiala

7.1.2011 11.08

Miehen vai vaimon nimi?

Sukunimen valinta voi olla vaikeaa.

Espanjassa ihmisellä on kaksi sukunimeä. Ensimmäisenä on yleensä isän eka sukunimi, jälkimmäisenä äidin eka sukunimi.

Nyt sukunimilakia ollaan uudistamassa. Vanhemmat saisivat yhä päättää lapsensa sukunimien järjestyksestä. Mutta jos valinnasta ei ilmoiteta viranomaisille tai jos sopuun ei päästä, vastasyntyneelle kirjattaisiin sukunimet aakkosjärjestyksessä. Nykyisin isän nimi on kiistatilanteissa mennyt äidin nimen edelle. Asiasta kertoi mm. eilisen Hesari.

Kuten usein sukunimiasioissa, tunteet käyvät Espanjassakin kuumina. Miten käy perheen, tasa-arvon ja demokratian? Argumentteja satelee puolesta ja vastaan.

Suomessa puolisot valitsevat yhä tavallisimmin yhteiseksi nimeksi miehen sukunimen. Vuonna 2009 noin 75 % uusista aviopareista valitsi miehen sukunimen; lukuun sisältyvät myös kaksoisnimet. Osuus on kuitenkin koko ajan pienentynyt. Vielä vuonna 1990 osuus oli noin 90 %.

Oman sukunimensä vuonna 2009 säilytti noin 24 % aviopareista. Naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi otti vain 1,6 % aviopareista.

Naisen sukunimen valinneella miehellä taitaa yhä olla ennakkoluuloja vastassaan. Ja kummastuneita reaktioita sulateltavanaan. Joskus ehkä loukkaantumisiakin: miksi sukumme poika hylkäsi oman sukunsa nimen?

Millaisia kokemuksia ja käsityksiä teillä on? Niitä olisi kiinnostavaa lukea.


Palaa otsikoihin | 6 puheenvuoroa

7.1.2011 13.47
perjantai
hitaasti muuttuu
Miehen edusmiehisyys taidettiin poistaa vuoden 1929 avioliittolain yhteydessä tai jotain sinne päin, mutta edelleen useimmat vaimot haluavat miehen edustavan molempia. Ja varmaan samaan hengenvetoon vakuuttavat, että Suomessa tasa-arvo on toteutunut.
9.1.2011 9.55
Bismark
Isä&poika
Miehen sukunimen muuttamisen taustalla tuntuu kummittelevan usein miehen suhde isäänsä. Mies pystyy erottautumaan avioliitossa isästään muuttamalla sukunimeään, mikäli arvot eivät kohtaa tai välit ovat rikkoutuneet. Vastaavasti miehen sukunimen vaihtamista tuntuu hillitsevän erityisesti se, että miehet pelkäävät isän suhtautuvan asiaan esimerkiksi epäkiitollisuuden osoituksena.

Tämä on mielenkiintoinen vanhojen aikojen arvomaailmoja kuvastava ilmiö.
10.1.2011 10.59
Anu R.
Reaktioista ja ennakkoluuloista
Menin naimisiin juuri vuonna 2009. Mieheni ja minä kuulumme tuohon 24 %:iin aviopareista, jotka säilyttivät omat sukunimensä. Meille valinta oli itsestäänselvyys, mutta yllätyksekseni olen huomannut, että tyttönimen pitäminen herättää kysymyksiä ja kummastusta varsinkin sellaisissa, jotka eivät meitä niin hyvin tunne. Olen joskus jopa saanut postia väärällä sukunimellä. Niin vahva on oletus, että naisen tulee muuttaa nimensä avioituessaan. Mieheltäni sen sijaan on kysytty korkeintaan vitsinä, miksei hän vaihtanut sukunimeä.

Olenkin alkanut harrastaa hiljaista asennekasvatusta: sen sijaan, että sanoisin kysyjille "pidin oman sukunimeni", käytän ilmausta "me pidettiin kumpikin omat sukunimet"! Näinhän asia on.
16.1.2011 22.02
Vanharouva
Nyt tai ei koskaan
Menin naimisiin 1963, jolloin sukunimilaki salli naiselle vain miehen nimen tai väliviivallisen kaksoisnimen. Koska kummallakin on pitkä nimi, jouduin ottamaan puolisoni sinänsä kelpo nimen.
60-luvulla velloi Suomessa radikaalifeminismi, joka jatkui pitkälle 1970-luvulle. Me nousimme barrikaadeille vaatimaan naisille oikeuksia. Milloin marssimme vapaan abortin puolesta, milloin vaadimme seksuaalisia oikeuksia, samapalkkaisuutta tai oikeutta omaan nimeen. Mieheni erosi kirkosta, kun naiset syrjäytettiin papin viroista. Minä olin edelleen kuin ison talon isännän nöyrä piikatyttö vieraine nimineen. Patriarkaalisesta nimiperinteestä tuli minulle aikaa myöden lähes pakkomielteinen eriarvoisuuden symboli.

Tämän vuoden alusta repesi. Viisikymmenvuotisen avioliiton kunniaksi marssimme mieheni kanssa maistraattiin ja panimme vireille sukunimenmuutosprosessini. Oli jo aikakin pitkän exoduksen päättyä. Skål!
27.1.2011 11.15
Kielientusiasti
Hylkäsi sukunsa ja sukunsa nimen?
Vanhan sukulaiseni pojanpoika, joka avioitui muutama vuosi sitten, valitsi sukunimekseen vaimonsa nimen - luultavasti osittain siksi, että se oli vähemmän tavallinen kuin hänen oma sukunimensä.
Tämä päätös synnytti huomattavan ristiriidan hänen ja hänen isovanhempiensa välillä ja vaikutti myös hänen oman isänsä suhteisiin vanhempiinsa. Osuu juuri tekstisi kohtaan siitä, että "sukumme poika hylkäsi oman sukunsa nimen".

Sukunimi ja nimen vaihtaminen herättää siis jatkuvasti intohimoja, ainakin vanhemmissa sukupolvissa. Miten nämä ovatkin niin vaikeita, nämä nimiasiat?
29.1.2011 12.55
il
ei suuria tunteita
Mekin menimme naimisiin aikana, jolloin vaihtoehtoni olivat siis kaksoisnimi tai miehen nimi. En halunnut väliviiva-nimeä, joten otin miehen nimen. Ei se silloin vaivannut - mitä nyt ensimmäisiä kirjeitä katsellessani mietin, että kelle nämä oikein ovat.
Mutta kun nimilaki oli muuttunut, sanoin miehelle, että taidan palata omaan nimeeni. Minulle se ei tosin ollut tasa-arvokysymys, vaan oma nimeni oli harvinainen ja tykkäsin siitä, miehen nimi taas hyvin yleinen.
Mies sanoi "siitä vaan". Hänelle asia ei ollut ongelma eikä iso juttu muutenkaan - ei käynyt kunnian päälle! Kun muutos oli tehty, hän sanoi, että tässähän tulee ihan nuoruus mieleen, kun saa taas kulkea xx:n kanssa.