Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Riitta Korhonen
Riitta Korhonen on Kielitoimiston erikoistutkija. Hän tuli kielitajuiseksi muinoin oppikoulun 1. luokalla: tuolloin ilmeni aivan odottamatta, ettei hänen puhumansa kieli ollutkaan suomea – vaan savvoo. Vuosien mittaan on kielessä sitten riittänyt paljon muutakin ihmettelemistä ja ihastelemista.


Riitta Korhonen

4.6.2009 15.33

Tunnetta ja asiaa

Eilen kuulin junassa kahden iäkkäämmän herrasmiehen keskustelevan sanomalehtien kielenkäytöstä.

Toinen jyrisi, että ennen toimittajat osasivat kirjoittaa siivommin kuin nykyään. Esimerkiksi konserttiarvosteluissa – puhumattakaan urheilu-uutisista – käytetään hänen mielestään liikaa sellaisia arkisia sanontoja, joita äidinkielen opettaja ei vuonna x olisi hyväksynyt edes koulukirjoitelmaan. ”Eivät ne nuoret osaa muutenkaan kirjoittaa niin kuin ennen”, toinenkin herra pudisteli päätään.

”Nykynuorten” kielenkäyttöä on päivitelty varmasti aina. Myös sanomalehtien tyylivalinnat ovat olleet keskustelun kohteena vuosikymmeniä. Moni on ajatellut, että lehdessä hyvää tyyliä voisi olla vain neutraali, huomaamaton asiatyyli. Tunteita herättävät kuvailmaisut ja arkisemmat sanonnat eivät tällaiseen mahtuisi. Tätä mieltä oltiin monissa 1900-luvun alkupuoliskon tyylioppaissakin. Sellaisetkin ilmaukset kuin rellestää, meinata ja keljuilla saatettiin leimata alatyylisiksi, jopa barbaarisiksi. Kauhisteltiin niiden leviämistä urheilu-uutisista pakinoihin ja peräti kulttuurisivuille. 

Kuitenkin jos esimerkiksi konsertti tai urheilutapahtuma herättää kuuntelijoissa ja katselijoissa tunteita, niistä on kirjoitettava siten, että lukija voi eläytyä tuohon tunnelmaan. Tällöin on pakko käyttää vahvoja kuvailun keinoja, täytyy maalailla ja joskus vähän revitelläkin: ”Vaikka Oramo profiloi aina vain rohkeammin teemoja, taitteita ja sointivärejä, hän saa ne nivoutumaan entistä vakuuttavammaksi kokonaisuudeksi. Ei edes päätöksen vaskikoraalin tolkuton venyttäminen Bernsteinin tyyliin jumittanut isoa rakennelmaa.  – – Paganinimaisia virtuoosiaineksia ja beethovenmaista, paikoin kankeata kehittelyä sisältävä teos päättyy letkeästi renkuttavaan rondoon.”  (HS) Kirjoittaja on halunnut välittää lukijalle muutakin kuin asiasisällön.

Konserttiarvostelut ja urheilu-uutiset ovatkin omanlaisiaan asiatekstejä. Vaikka ne joskus sisältävät myös arkisia ilmauksia, ne ovat – mahdollisia haastatteluosuuksia lukuun ottamatta – muodoltaan yleiskielisiä. Soittaja soittaa ja pelaajat pelaavat. Ihminen on hän eikä se. Näiden tekstien asiallisuus on kuitenkin kovin erilaista kuin vaikkapa sanomalehden pääkirjoituksen. Sekin eroaa vakavaa onnettomuutta kuvaavan uutisen asiallisuudesta. Myös tällainen uutinen koskettaa tunteita, menee syvälle, mutta on varmasti sanonnoiltaan neutraali. Asiallisuudella ja asiallisuudella on eroja. Niin on myös tunteilla.

Tämän toki tietävät ne kaksi paikallisjunassa istunutta herraakin, joiden päivittelyä kuuntelin. He tietävät myös, että nykynuoret kirjoittavat hyvinkin paljon ja monipuolisemmin kuin he itse aikanaan. Osa kirjoittaa verkon foorumeillaan sujuvasti puhekielen näköistä tekstiä, mutta todella monet hallitsevat tarpeen vaatiessa myös yleiskielisen ja tilanteen mukaisen tyylin hyvin tai vähintäänkin keskinkertaisesti.

Yleiskielen ydin ei muutu noin vain. Asiatekstit kyllä muuttuvat ja moninaistuvat. Osa teksteistä on tyyliltään neutraaleja, osa rennompia. Mielikuva asiatyylin neutraaliudesta muuttuu sekin sukupolvien myötä. Mielikuvat ovat kuin makuasiat: niistä voi ja pitääkin keskustella. Hyvät perustelut ovat kyllä aina paikallaan.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa

Ei puheenvuoroja