Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Riitta Korhonen
Riitta Korhonen on Kielitoimiston erikoistutkija. Hän tuli kielitajuiseksi muinoin oppikoulun 1. luokalla: tuolloin ilmeni aivan odottamatta, ettei hänen puhumansa kieli ollutkaan suomea – vaan savvoo. Vuosien mittaan on kielessä sitten riittänyt paljon muutakin ihmettelemistä ja ihastelemista.


Riitta Korhonen

5.2.2011 16.36

Mehän rakastetaan puhua!

Uudet laitteet ja käytänteet sekä äärisääilmiöt synnyttävät paljon spontaania kasvokkaispuhetta, sitä varsinaista naamapuhetta. Ihan viime aikoina tuiki tuntemattomien kanssa jutustelu on ollut vain lisääntymään päin.

Tuntuu siltä, ettei toisten puheelta voi enää missään välttyä. Joka paikassa puhutaan vieraillekin ihmisille vähän väliä. En tarkoita sitä, että julkisissa liikennevälineissä kailotetaan yksityisasioita kännykän välityksellä kanssamatkustavillekin kuultaviksi, vaan aitoja kasvokkaistilanteita. Hanna Lappalainen kirjoitti taannoin ”small talkista” mukavassa blogissaan. Noistakin päivistä tuntemattomien määrä puhealueellamme on kasvanut.

Kaupan kassoilla on viime ajat opeteltu ja melkein opittukin käyttämään mitä erilaisimpia maksulaitteita. Vaikka maksaessamme tuijotammekin tiukasti ”korttikonetta”, kommentoimme usein laitteen ulkoasua tai käyttöominaisuuksia myyjälle ja kassajonossa takanamme seisovalle. Eilenkin tavaratalon myyjä sanaili minulle takaisin ja kertoi asiakkaiden laitetta koskevista mielipiteistä. Myös takana seisova kertoi omista kokemuksistaan. Välillämme väreili jaettuja tuntemuksia.

Myös apteekissa tai terveysasemalla on entistä enemmän puhetta. Puuskahdamme kanssaodottajille jotain, kun ensin etsimme odotusnumerolaitetta ja sitten sen löydettyämme ihmettelemme numeroiden hidasta vaihtumista. Usein joku odottelija kertoo kokemuksestaan toisessa odotusnumerojonossa. Seuraa myötätuntoista hyminää ja lisää puhetta. Jaettuna moni harmi puolittuu, ellei peräti hälvene.

Viimeksi isolla terveysasemalla käydessäni ehdin puhua monenkin ihmisen kanssa, kun tilakartta kädessäni harhailin pitkin sokkeloisia käytäviä etsimässä oikean lääkärin huonetta. Paljon oli yhteistä jaettua hämmennystä ja naurua, päivittelyä käytävien ja ovien määrästä sekä omista reittivalinnoista. Puhuvien joukossa oli myös itseäni paljon nuorempia. Naamapuhe ei ole vain nahistuneiden.

Jos laitteet ja laitokset eivät puhuta, ainakin äärisääilmiöt avaavat suun. Talven lumimassojen keskellä on saanut puhua lähes päivittäin. Jopa lumenpudotustöistä varoitellaan vieraita: ”Varohan tippuvia ukkoja ja lumikolia”, huudahti vanhempi vastaantulija jalkakäytävällä. Toviksi pysähdyimme yhdessä katselemaan kohti kattoja ja hämmästelimme lumen määrää ja holtittomalta näyttävää lumen pudottelua. Paljosta lumesta paljon yhteistä puhetta.

Tässä kulttuurissa voi tunnetusti myös vaieta. On kuitenkin lohdullista, että tuntemusten kasvokkainen(kin) jakaminen yleistyy. Jaettujen tuntemusten tuottamasta yhteisyyden, ”porukoitumisen” myönteisestä tunteesta kirjoitti äskettäin (30.1.2011) Tiina Lymikin Helsingin Sanomien ihastuttavalla Minä rakastan ‑palstalla. Tuntemusten jakamiseen ei tarvita erillisiä small talk ‑kursseja. Mehän rakastetaan jakaa tuntemuksia. Mehän rakastetaan puhua!


Palaa otsikoihin | 7 puheenvuoroa

5.2.2011 17.59
Erkki
Anglismi tämäkin?
Miten yleistä nykysuomessa lienee tämä käytäntö, että rakastaa-verbiin liitetään verbin perusmuoto: "rakastamme tehdä jotakin"?

Vanhan käytännön mukaan rakastaa-verbin objektina on substantiivi: "rakastamme jonkin tekemistä", esim. "rakastamme puhumista".

Google antoi haulle "rakastan tehdä" yli kolme ja puolituhatta tulosta. Onkohan tätä ilmiötä käsitelty joissakin nykysuomea koskevissa artikkeleissa?
6.2.2011 9.49
Riitta Korhonen
Laimenevaa rakastamista?
Joissakin kielenhuolto-oppaissa toki mainitaan, että ilmaustyyppi rakastaa puhua on ”vierasvoittoinen” ja että siksi olisi "parempi" (neutraalissa asiatekstissä) käyttää joko rakastaa puhumista -tyyppiä tai kokonaan muita ilmaustapoja, esim. puhun mielelläni. Rakastaa puhua -tyyppiset ilmaukset ovat rennossa tyylissä kuitenkin tavallisempiakin kuin Google-hakusi antaa ymmärtää. Epäilemättä englannilla on vaikutusta tyypin yleistymiseen, mutta kieli ei yleensä lainaa toisesta kielestä sellaista, mikä siihen ei rakenteen puolesta sovi. Esimerkiksi toinen tunneverbi pelätä tarjoaa kotoisen mallin moninaiselle rakastaa-verbinkin käytölle: pelkää puhua ~ puhumista. Rakastaa-verbin käyttö on kyllä lisääntynyt muutenkin, myös ”muodon sallimissa” rajoissa. Sen tunneintensiteetti ei välttämättä olekaan kaikille yhtä vahva. – Aika näyttää, miten rakastamiselle tulevaisuuden suomessa oikein käy.
6.2.2011 22.47
Meistä on mukava myös puhua!
Sanoisin että suurin osa suomalaisista pystyy välittömään jutteluun - silloin kun sille on paikka ja aika. Ainoastaan ehkä joku harvinaisen umpimielinen teini tai brittiläistä sisäoppilaitosta vastaavan kasvatuksen saanut taho saattaa jäädä tuijottamaan eteensä puhua pukahtamatta, vaikka häntä suoraan puhuteltaisiin.

Tässä kulttuurissa voi monissa tilanteissa tunnetusti myös vaieta, mutta niin voi muissakin kulttuureissa.

Olen istunut bussissa käytäväpaikalla niin Italiassa, Belgiassa kuin Ranskassakin. Joka kerta ikkunapaikalla istuva on ilmaissut aikeestaan poistua seuraavalla pysäkillä liikehtimällä, hypistelemällä laukkunsa hihnaa, hivuttautumalla aavistuksen verran minua kohti ja lopulta nousemalla paikaltaan - sanaakaan sanomatta.

Jostain syystä juuri meillä aivan samanlainen bussikäyttäytyminen on otettu niin sanotun juroutemme oppikirjaesimerkiksi. (Ja mehän tiedämme miksi, thank you very much.) Muutenkin juuri vaikenemistaipumustamme korostetaan, ja nimenomaan kielteisessä valossa.

Itse asiassa on todella hyvä asia, että meillä voi ja saa myös vaieta! Entäs sitten? Mikään ei ole niin kamalaa kuin joutua hissiin henkilön kanssa, joka pelkää eniten maailmassa hiljaista hetkeä ja lausuu pää punaisena jotain tavattoman typerää. Ja siihenkö pitäisi sitten vielä vastata, ettei saisi juntin mainetta!
7.2.2011 23.15
Jukka K. Korpela
Olen puulla päähän lyöty
Oletin ilman muuta, että otsikko ”Mehän rakastetaan puhua” oli keskiraskasta kenttäirvailua typerille anglismeille. Nyt hämmästyksekseni luin sen puolustelun, enkä tiedä, onko se toisen kertaluvun irvailua vai ihan vakavissaan kirjoitettu.

Jopa käännösteksteissä, joissa tunnetusti usein joudutaan puun ja kuoren väliin, käännetään yleensä sanat ”I love you” sanoilla ”Olet minulle rakas”. Se on toki tolkuttoman teennäistä käännöskieltä, jollaista kukaan ei puhu selvin päin eikä edes humalassa. Mutta minkäs teet, kun ruudussa sanotaan jotain ja olisi mahdotonta jättää tekstittämättä? Kai sitten pitäisi kääntää ”Rakastan sinua”, vaikka normaali suomalainen sanoo niin enintään noin kerran eläessään ja silloin tarkoittaa enemmän kuin sanoo. Jos kerran rakastamme puhua (suom. lörpöttelyä) ja ties mitä, miksipä ei sitten ties ketä?
8.2.2011 14.22
Riitta Korhonen
Jukka Korpelalle
Kiitos kommentista. Kyllä muotoilu oli ihan tarkoituksellinen. Tarkoituksellinen oli siis koko lause, joka sisältää yhteensä kaksi ns. puhekielisyyttä, ”me rakastetaan” (pro me rakastamme) ja ”rakastaa puhua” (pro rakastaa puhumista, on kiva/ihanaa puhua tms.). Viimeistään hamassa tulevaisuudessa molemmat neutraalistunevat – ja niiden tilalle tulee jotain muuta, minkä käyttöä osa ihmisistä ihmettelee.

Joka tapauksessa kirjoitukseni varsinainen ydin oli kuitenkin viime aikojen ilo siitä, että ihmiset ylipäänsä haluavat jakaa tuntemuksia kasvotustenkin, eivät vain esim. Facebookissa. Semmoisen ilon ilmaisemiseen – omasta mielestäni – affektinen puhekielinen ilmaus sopi hyvin.
8.2.2011 16.45
kiva kiva
Kun amerikkalaisessa tv-sarjassa vaikkapa äiti sanoo puhelimessa tyttärelleen puhelun päätteeksi "I love you", se täyttää saman viestintäfunktion kuin suomen kielen "heippa oli kiva puhua". (Kun suomalainen lausuu "minä rakastan sinua", kyse on aivan jostain muusta!)

9.2.2011 16.49
pekka välieuroopasta
mäntti sanonta
kyllä on mielestäni niin surkea, kankea ja suomen kieleen sopimaton sanonta ettei pahemmasta väliä. jenkeissähän sitä joka lauseessa toitotetaan niin ettei sitä enää voi kuulla, mutta tietysti vähän eri merkityksessä. ei kai näitä sanontoja tarvitse apinamaisesti ottaa kieleen, mihin ne eivät sovi vaan käyttää kielessä jo olevia ja siihen sopivia lausahduksia.
mehän ku ei rakasteta tyhjän puhumista, jutellaan ja löpistään kun sille tuulelle satutaan.