Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Riitta Korhonen
Riitta Korhonen on Kielitoimiston erikoistutkija. Hän tuli kielitajuiseksi muinoin oppikoulun 1. luokalla: tuolloin ilmeni aivan odottamatta, ettei hänen puhumansa kieli ollutkaan suomea – vaan savvoo. Vuosien mittaan on kielessä sitten riittänyt paljon muutakin ihmettelemistä ja ihastelemista.


Riitta Korhonen

7.12.2009 8.42

Liika on liikaa – koulussakin

Kun on riittävän vanha, voi joskus ohittaa tekstejä, joita ei ymmärrä.

Esimerkiksi työelämässä saatamme joskus hypätä kiemuraisesti kirjoitetun tekstin yli, jos sitä ei ole meille henkilökohtaisesti osoitettu. Usein on kuitenkin pakko yrittää saada tolkkua kapulatekstistä, jonka logiikkakin tuntuu tulevan vieraalta planeetalta. Ajattelemme ehkä ensin, että onpa vaikea asia. Aina ei tule mieleen, että teksti on huonosti kirjoitettu, saati että esitetyssä asiassa olisi jotain kummallista.

Onkin hyvä, että viime aikoina on esimerkiksi hallinnon kielen ja ajattelun hataruuden epäkohtia taas nostettu julkiseen keskusteluun. Harmi vain, että meissä taitaa jupinoista huolimatta kuitenkin asua pieni alistuja, joka lopulta sopeutuu epäselvyyksiin ja jopa epäjohdonmukaisuuksiin.

Alistuminenko asuu meissä? Pienestä alkaen olemme kyllä oppineet alistumaan koulussa. Esimerkiksi alakoulun ympäristö- ja luonnontiedon sekä biologian, maantiedon, fysiikan ja kemian oppikirjat ovat haasteellisia. Niissä on paitsi yleissivistyksen kannalta keskeisiä asioita myös runsaasti ylimääräisiä – mutta toki mielenkiintoisia ja jännittäviäkin – yksityiskohtia. Osa asioista ylittää konkreettisen ajattelun tasolla olevan alakoululaisen käsityskyvyn. Oppikirjan sivuilla kyllä vilisee sellaisia tuttuja sanoja kuin on, ovat, oli, on ollut, ei, eivät ole, ja, tai, mutta, kun, kuin, mutta jos iso osa muista sanoista jää ymmärtämättä, voi olo olla aika voimaton.

Opettajat tekevät kyllä hienoa työtä avatessaan oppilaille ylä- ja alakäsitteiden suhteita ja alakäsitteiden keskinäisiä suhteita. He ohjaavat oppilaita etsimään oppikirjan sivuilta keskeiset asiat. Osa oppilaista oppiikin erottamaan tärkeät vähemmän tärkeistä. Osa ei tähän kuitenkaan kykene ainakaan alakoulussa, monet eivät myöhemminkään. Moni alistuu: en ymmärrä, en voi vaikuttaa asiaan. Ei käy mielessäkään, että kirjan tekstissä olisi toivomisen varaa. On vain pakko pinnistellä, sillä ymmärtämis- ja muistamiskykyä mitataan koko ajan. Koululaisella ei ole paljon vaihtoehtoja.

Paljon on puhuttu siitä, miten saada oppilaat oppimaan haasteellisista oppikirjoista. Enemmän pitäisi puhua siitä, että oppikirjojen pitäisi olla helpompia ja sisältää vähemmän yksityiskohtaista tietoa. Vähemmästä voisi tulla enemmän, kun koululainen ei joutuisi kohtaamaan kutistavaa tunnetta tietovyöryn alla. Toki hyvä oppilas oppii poimimaan kirjasta olennaisen. Moni keskiverto-oppilas näkee aukeamalla kuitenkin lähinnä paljon tasapaksua asiaa eikä pysty infolaatikoista ja Lue tämä! ‑ohjeista huolimatta suodattamaan keskeistä vähemmän keskeisestä. Sellaiset oppilaat, joiden työmuisti poikkeaa valtaväestön työmuistista, joutuvat tekemään paljon enemmänkin työtä. Samoin kuin nekin, joille oppikirjan ja opettajan kieli ei ole äidinkieli.

Alakoulun oppilas on vielä melko konkreettisesti ajatteleva lapsi, joka jaksaa iloita myös uusien asioiden oppimisesta – kunhan hänelle annetaan siihen reilu mahdollisuus. Toivotaan, että sitten tulevina vuosina taas, kun kouluilla on varaa hankkia uusia kirjoja, alakoulun opettajat voisivat valita oppilailleen nykyistä useammin sellaisia kirjoja, joissa uskalletaan sanoa vähemmän. Vähemmästä voi ymmärtää enemmän. Ymmärtävällä oppilaalla on parempi itsetunto. Hän ei ehkä alistuisi isonakaan niin helposti?

Palaa otsikoihin | 5 puheenvuoroa | Keskustele

7.12.2009 14.18
Matti
Kommentointia
Nykyään yläkoulun oppikirjojen opetustekstit ovat paljon lyhyempiä kuin 20 vuotta sitten. Mielestäni suunta on väärä, sillä nykyoppilaat eivät totu lukemaan pidempiä tekstejä vaan valittavat jo lyhyidenkin tekstien pituudesta.

Alakoulun puolella pitäisi käyttää entistä enemmän aikaa opiskelutaitojen opettamiseen. Oppilaiden pitäisi opettajien kanssa pohtia, mikä opetuskappaleessa on tärkeää. Oppimistä syvennettäisiin alleviivauksin ja ajatuskartoin.
8.12.2009 13.55
Pertsa
Matin nostama puolikin asiassa on. Nykyäänhän yläkoulun oppikirjat tosiaan muistuttavat taitoltaan lähinnä 7-päivää lehteä. Isoja kuvia on paljon eikä tekstiä ole taatusti liikaa.
16.12.2009 9.45
Vesa Heikkinen
Kiinnostavaa. Oppikirjat on yksi asia, opettaminen toinen, oppiminen kolmas. Onkohan niin, että hyvä opettaja pystyy pelastamaan tilanteen, vaikka oppikirja olisi kuinka huono. Toisaalta huono opettaja pystyy pilaamaan tilanteen, vaikka oppikirja olisi kuinka hyvä.

No, ei ole tietenkään niin, että olisi kahdenlaisia opettajia: opettajia on monenlaisia, ja kaikilla opettajilla on hyvät ja huonommat hetkensä. Eikä liene niinkään, että oppikirja on absoluuttisesti hyvä tai huono: Se voi olla osin hyvä, osin huono. Se voi olla yhdelle hyvä, toiselle huono. Jne.

Oppikirjojen kuten muidenkin tekstien ja tekstikokoelmien lukemisessa ja käyttämisessä on mielestäni tärkeää se, että tekstiä ei oteta selviönä eikä sen tarjoamia "tietoja" kiistattomina. Oppikirjasta voidaan ammentaa erilaisia asioita koskevia "oppeja". Mutta yhtä tärkeää on käyttää aikaa myös siihen, että arvioidaan kirjaa tekstinä ja tekstien kokoelmana. Tietojen oppimisen lisäksi on olennaista tietoisuuden herääminen, myös kieli- ja tekstitietoisuuden.

Millainen teksti meillä on käsissämme? Mihin sillä pyritään? Miten se rakentuu? Mikä on sen suhde muihin teksteihin ja tekstilajeihin? Millaisia tietoja, asenteita, arvostuksia siinä välitetään? Millaisiin valintoihin teksti perustuu? Miten meidän pitäisi siihen suhtautua? Mitä meidän pitäisi siitä oppia - tekstinä, ihmisten välisenä kielellisenä, kuvallisena yms. kanssakäymisenä?
19.1.2010 11.14
P&S-M
Oppikirjojen vaikeudesta...
Olemme samaa mieltä Vesa Heikkisen kanssa. Jos opettaja on hyvä ja pätevä, oppikirjan sisällön merkitys ei ole niin suuri.

Kuitenkin oppilaan itsenäinen opiskelu on jo ensimmäiseltä luokalta alkaen tärkeää. Siksi on harmillista, että ala-asteiden oppikirjat ovat usein liian haastavia ja vaikeasti ymmärrettäviä ainakin pienemmille.

Oppiminen olisi mieluisampaa, jos selittävillä kuvilla ja tiivistelmillä saataisiin oppilaalle tunne, että hän voi ymmärtää asian.
20.1.2010 7.39
Riitta Korhonen
P&S-M ovat aivan oikeassa: kuvien ja kuvioiden avulla voi havainnollistaa hyvinkin abstrakteja ilmiöitä. Olisikin tärkeää raaskia karsia opetettavia yksityiskohtia ja näin jättää enemmän tilaa havainnollistukselle. Alakoululaisen oppikirjahan ei saa olla liian paksu.

Vaikka opettaja on alakoululaiselle suuri asia-auktoriteetti, oppikirjakin vaikuttaa pikkuihmisen asenteisiin opeteltavaa asiaa kohtaan. Kohtaahan koululainen läksyjä tehdessään ja kokeisiin valmistautuessaan oppikirjan myös ilman opettajaa.

Sitä paitsi (ala)koululainen ei ajattele – vaikka muut ajattelevatkin – että kaikki oppiaineet ovat myös kielen ja tekstien opettelua varten. Esimerkiksi 11-vuotiaalle bilsa on konkreettisesti bilsaa, hissa on hissaa ja äikkä on äikkää. Abstraktia ajattelua opettelevalle se saa toki riittääkin.

Jos suhde oppikirjaan on hyvä alakoulun puolella, se saattaa jatkua hyvänä myöhemminkin.