Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ranya Paasonen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Ranya Paasonen asuu Helsingissä, kirjoittaa, opettaa luovaa kirjoittamista ja on yksivuotiaan Oonan äiti. Hän on julkaissut yhden romaanin (Auringon asema, Otava 2002).

Ranya Paasonen

8.9.2009 17.04

8.9.

Rakkaina pidetyt kirjat muuttuvat mykiksi ja elottomiksi.

Moni kirjoittaja on kokenut, että kirjoittaminen käy joskus mahdottomaksi. Aloittamisen vaikeuteen usein liitetystä tyhjän sivun kauhusta voi tulla sanojen kauhua, jokaisen käytettävissä olevan ilmauksen riittämättömyyden tai valheellisuuden tuntua, joka ei salli kirjoittaa mitään. Yhä uudestaan aloitan lausetta, mutta aina se tuntuu teennäiseltä, etäiseltä, jo useaan kertaan käytetyltä ja käytössä likaantuneelta, eikä se tunnu sanovan mitään mistään tärkeästä. Tai jos sanookin, se sanoo sen tavalla, joka saa merkityksen pakenemaan niin kuin ajatukset pakenevat paniikin iskiessä.

Kirjoittamiseen liittyvän ahdistuksen kokeneet kirjoittajat suhtautuvat siihen eri tavoin. Jotkut pitävät sitä vitsauksena, josta tulee päästä mahdollisimman nopeasti eroon, jotta kirjoittaminen voisi jatkua. Joskus kirjoituskyvyn vetäytyminen kuitenkin painaa kirjoittajan kohti käsitystä, että kirjoittamisessa sinänsä on jotakin pahasti pielessä. On kuin kieli itse vaatisi kirjoittajaa vaikenemaan. Silloin kyvyttömyys kirjoittaa ei ole enää pelkästään vitsaus. Päinvastoin: tavanomainen sujuva kielenkäyttö sopimuksineen, latteuksineen ja pyrkimyksineen viitata johonkin todelliseksi miellettyyn näyttää äkkiä valheelliselta.

Jos kyvyttömyys kirjoittaa laajenee kokemukseksi kielenkäytön valheellisuudesta, kirjoittaja tuskin voi jatkaa työtään entiseen tapaan. Kokemus ei ehkä vaikuta vain työn alla olevaan tekstiin. Myös kaikki hänen aiemmin kirjoittamansa voi alkaa näyttää valheelliselta. Niin voi käydä myös toisten kirjoittamien kirjojen. Koko vuosikymmenten mittaan karttunut kirjasto menettää vähä vähältä merkityksensä, aiemmin rakkaina pidetyt kirjat muuttuvat mykiksi ja elottomiksi, koko kirjallisuus tuhoutuu hänen silmiensä edessä vain siksi, että kieli on ryhtynyt esittämään musertavaa vaatimustaan.

Näin käy Austerlitzille, W. G. Sebaldin samannimisen romaanin henkilölle. Austerlitz kertoo: ”Silloin tällöin päässäni vielä kehittyi kirkas ajatuskulku, mutta samassa tiesin jo etten pysyisi saamaan sitä talteen, sillä kun vain tartuin kynään, alkoivat kielen äärettömät mahdollisuudet, joihin olin aiemmin voinut suhtautua luottavaisesti, kutistua loppuunkuluneiden fraasien sekasotkuksi. Joka ainut ilmaus lausessa osoittautui silkaksi hylkytavaraksi, joka ainut sana kuulosti ontolta ja valheelliselta.”

Austerlitz kertoo pian huomanneensa kirjoitushetkeen liittyvän paniikin ulottuvan myös lukemiseen. ”En enää nähnyt yhteyksiä, lauseet hajosivat pelkiksi yksittäisiksi sanoiksi, sanat mielivaltaisiksi kirjainyhdistelmiksi, kirjaimet särkyneiksi merkeiksi ja ne lyijynharmaiksi, paikoin hopeisena kiilteleväksi jäljeksi jonka jokin ryömivä otus oli erittänyt ja jättänyt jälkeensä ja jonka näkeminen sai minut vain yhä pahemmin tuntemaan kauhua ja häpeää.” Austerlitz kertoo tämän kokemuksen jälkeen kantaneensa ulos talosta kaikki muistikirjat, mapit ja luentomonisteet, joissa oli hänen kirjoituksiaan, viskannensa ne kompostiin ja peittäneensä mätänevillä lehdillä ja parilla lapiollisella multaa.

Tuollainen kokemus vaikuttaa ylivoimaiselta. On ymmärrettävää, että se voi johtaa vaikenemiseen. Mutta olisiko mahdollista, että se johtaisikin uudenlaiseen kielessäolemiseen? Voisiko olla niin, että kirjoittamisen kriisiä ei pitäisikään yrittää torjua, vaan pitäisi pikemminkin mennä suoraan sitä kohti – kohti kokemusta tavanomaisen kielenkäytön valheellisuudesta? Jospa voisikin kirjoittaa tuosta kielen hylkytavaran aiheuttamasta vieraudesta ja epämukavuudesta käsin.

Usein inspiraationa pidetään tilaa, jossa ilmaisu alkaa virrata esteettömästi. Silti filosofi Maurice Blanchot on kutsunut inspiraatioksi juuri tuota musertavaa kokemusta, jossa kieli näyttää mahdottomalta, jossa sanat muuttuvat käyttökelvottomiksi. Blanchot’n mukaan inspiraatiossa on kysymys siitä, että kielen olennainen, ei-kommunikoiva laatu murtautuu esiin. Se ei salli kielen käyttämistä laisinkaan, mistä johtuu kaikkien kieltä välineellistävien yritysten haaksirikko. Mutta eikö juuri tuossa haaksirikossa voisi olla aivan uuden kirjallisuuden alku? Se olisi kirjallisuutta, joka ei yrittäisi sanoa paljon mitään mistään, mutta jossa pääosassa olisi tuo hopeisena kiiltelevä jälki, kieli itse.


Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele

11.9.2009 10.25
Jouni Kemppi
"Jospa voisikin kirjoittaa tuosta kielen hylkytavaran aiheuttamasta vieraudesta ja epämukavuudesta käsin."

Runojeni, varsinkin kielirunojeni, lähtökohta usein on se että koen (hyvän) kielen ja sen vaatimukset ärsyttäviksi ja itselleni vieraiksi.